- Tietoja
- Julkaistu: 28.02.2011 28.02.2011
- Osumat: 5154 5154
Lähde: Moisés Naím: The Drug Trade: The Politicization of Criminals
and the Criminalization of Politicians. Working Paper Prepared for the
First Meeting of the Global Commission Geneva, 24-25 January 2011
http://www.globalcommissionondrugs.org/Arquivos/Global_Com_Moises_Naim.pdf
Mikä on Global Commission on Drug Policies:
http://www.idpc.net/alerts/the-global-commisson-on-drug-policy
Global Commission on Drug Policies kotisivut:
http://www.globalcommissionondrugs.org/Default.aspx
Global Commission on Drug Policies taustaraportteja:
http://www.globalcommissionondrugs.org/Documents.aspx
Naím kertoo kirjastaan Illicit: How Smugglers, Traffickers, and
Copycats Are Hijacking the Global Economy, 2005
http://www.carnegiecouncil.org/resources/transcripts/5279.html
pdf:nä:
http://www.carnegiecouncil.org/resources/transcripts/5279.html/_res/id=sa_File1/ILLICIT.pdf
Moisés Naím (http://www.moisesnaim.com/) on vuonna 1952 syntynyt
kansainvälisen talouden tutkija ja johtokunnan jäsen Carnegie
Endowment for International Peace -järjestössä, Espanjan
laajalevikkisimmän lehden El Paísin ulkomaan uutisten päätoimittaja ja
kansainvälisesti tunnettu kolumnisti, jonka artikkeleita
kansainvälisestä taloudesta ja globalisaation vaikutuksista
julkaistaan yli 40:ssä sanomalehdessä usealla eri kielellä.
Aikaisemmin hän toimi mm. Foreign Policy -lehden johtajana, Venezuelan
kauppa- ja teollisuusministerinä, Venezuelan keskuspankin johtajana
sekä Maailman pankin johtajana.
Esipuhe: Enemmän kuin huumeet
Hashim Thaci on albanialaisen mafia-tyyppisen järjestön johtaja, mikä
salakuljettaa aseita, huumeita ja ihmiselimiä Itä-Euroopan halki. Hän
sattuu myös olemaan Kosovon pääministeri.
Marraskuussa 2008 William Klein, USA:n Kiovan lähetystön
talousasiantuntija, viestitti Washingtoniin, että Ukrainan rikkain
oligarkki Dmitry Firtash oli valtaamassa Ukrainan suurinta pankkia.
Viestissä diplomaatti kuvaili Firtashin laajoja yhteyksiä maan
huippupoliitikoihin ja -virkamiehiin. Sekä kuuluisaan venäläisen
rikollisjärjestön johtajaan Seymon Moglievichiin.
Toisessa Wikileaksin kautta paljastuneessa viestissä kerrotaan, kuinka
Nicaraguan presidentti Daniel Ortega rahoitti vaalikampanjansa
kansainvälisiltä huumerikollisilta saamallaan rahalla sekä Venezuelan
presidentin Hugo Chavezin lähettämillä matkalaukullisilla rahaa.
Presidentti Chavezilla tiedetään olevan rajoittamaton pääsy valtion
öljyrahoihin, joita hän käyttää liittolaistensa rahoittamiseen muissa
maissa. Yhdessä ilmi tulleessa tapauksessa vuodelta 2007 Buenos
Airesin lentokentän tulli löysi vahingossa 800 000 US$ matkalaukusta
Caracasista tulleessa lentokoneessa, jossa oli saapunut Argentiinan
presidentin Nestor Kirchnerin ja Chavezin virkamiehiä. Käteinen oli
menossa tukemaan Argentiinan presidentin rouvan vaalikampanjaa,
jollekin virkamiehelle lahjukseksi tai molempia. Erään USA:ssa käydyn
oikeudenkäynnin yhteydessä paljastui, että mm. Venezuelan kenraali
Henry Rangel Silva oli osallistunut tapauksen peittely-yritykseen.
Marraskuussa 2010 presidentti Chavez nimitti Silvan maan armeijan
johtoon.
Kaksi vuotta aiemmin USA oli virallisesti luokitellut Kenraali Silvan
”huumeparoniksi” syyttäen häntä ”huumeiden salakuljetuksen
materiaalisesta avustamisesta”. YK:n huumetoimiston UNODC:n mukaan
Venezuelan kautta kuljetetaan yli puolet Eurooppaan suuntautuvasta
kokaiinista - usein Afrikan kautta.
Afrikan maista on tullut tärkeä läpikulkureitti Andeilta ja joistakin
Aasian maista tuleville huumeille rikkaaseen ja huumeille persoon
Eurooppaan. Siksi väistämättä useat afrikkalaiset johtajat, heidän
perheensä, armeijoiden upseerit, poliitikot ja oikeuslaitoksen
edustajat ovat astuneet huumebisnekseen. Esimerkiksi Guinean
presidentin poika paljastui maan suurimmaksi huumepomoksi.
Etelä-Afrikassa maan poliisikomentaja Jackie Selebi tuomittiin vuonna
2010 viideksitoista vuodeksi vankilaan kun havaittiin hänen olevan
yhden maan rikollissyndikaatin johtaja.
Poliisiosastot, armeija, oikeuslaitokset ja tiedotusvälineet ovat yhä
useammin rikollisorganisaatioiden valtausyritysten kohteena.
Venezuelan armeija ei ole mitenkään poikkeus siinä, että jotkin sen
komentajista toimivat yhteistyössä huumeiden salakuljettajien kanssa.
Wikileaksin julkaisemien raporttien mukaan Burman sotilashallinnon
jäsenet rikastuttavat itseään huumerahalla. Joulukuussa 2010
InterPress Service raportoi, että ”Armeijan hallitseman Burman
ottaessa seuraavaa poliittista askelta tulevat juntan ja maan
pahamaineisten huumepomojen suhteet valokeilaan. Viime vuonna
kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä
vaaleissa voittaneista kuusi oli tunnettuja huumeparoneja.”
Valtion ja rikollisjärjestöjen yhteen kietoutuminen on näkyvää myös
Afganistanissa, missä hallituksen huippuvirkamiehiä ja maakuntien
kuvernöörejä - myös Karzain omaa veljeä - syytetään toistuvasti
yhteistyöstä huumeiden salakuljettajien kanssa sekä myös näiden
organisaatioiden johtamisesta. Bulgarian parlamentin jäsen ja
vastavakoilun entinen johtaja Atanas Atanasov sanoi, että ”Muissa
maissa on mafia mutta Bulgariassa mafia omistaa maan”. Nämä eivät ole
irrallisia esimerkkejä. Näiden esimerkkien tarkoitus on kuvata sitä
laajempaa kehitystä Aasiasta Afrikkaan ja Euraasiasta Eurooppaan tai
Latinalaiseen Amerikkaan. Rikolliset ovat päässeet valtaan.
Espanjan lahjonnan ja järjestäytyneen rikollisuuden syyttäjä Jose
Grinda kertoi havainnollisen esimerkin tästä kansainvälisestä
kehityksestä asiantuntijoiden kokouksessa Madridissa 2010. Grinda
esitteli erilaisia tapoja, joilla Venäjän mafia toimii Espanjassa ja
kuinka hän tutkittuaan kymmenen vuotta järjestäytynyttä rikollisuutta
maassaan huomasi olevan välillä mahdotonta erottaa
rikollisorganisaatio sen maan hallinnosta, mistä tämä organisaatio oli
peräisin. Grindan mukaan Espanjaa uhkaa jatkuvasti ja vakavalla
tavalla rikollisjärjestöt, jotka ovat usein pelkkiä Venäjän,
Valkovenäjän, Tsetsenian ja Ukrainan hallitusten jatkeita, joita hän
kutsui ”mafiavaltioiksi”. Näissä maissa hallitukset ja
rikollisorganisaatiot toimivat yhdessä laillisten kaupallisten
yritysten kautta, joilla on läheiset yhteydet poliittisiin johtajiin
ja näiden perheisiin ja ystäväpiireihin.
Kokouksen jälkeen USA:n Espanjan suurlähettiläs lähetti viestin
syyttäjän analyysista todeten, että ”Grindan pääkohta oli se, että
Venäjän hallitus näyttää suojelevan tai käyttävän joitakin korkean
tason rikollisia... ja että tutkittuaan 10 - 12 vuotta
järjestäytynyttä rikollisuutta hän uskoo, että terroristien pyrkiessä
korvaamaan valtion ytimen järjestäytynyt rikollisuus pyrkii
mukautumaan valtion rakenteisiin. Hän totesi yhteenvedossaan, että
Venäjän hallituksen strategia on käyttää järjestäytyneitä
rikollisryhmiä sellaisiin tehtäviin, joita se ei itse hallituksena
pysty suorittamaan.”
Kaksi Grindan kertomaa esimerkkiä Venäjän hallituksen tavasta käyttää
rikollisjärjestöjä käsittelivät aseiden salakuljetusoperaatiota
Kurdeille Turkin horjuttamiseksi käyttäen Venäjän armeijan
tiedustelupalvelun määräysvallassa olevaa mafian jäsentä sekä
salaperäistä Arctic Sea laivan tapausta, jonka uskotaan olleen
lastattu täyteen hyvin kehittynyttä aseistusta ja joka ”kaapattiin”
merellä ja katosi useiksi päiviksi. Grinda vakuuttaa, että tämä oli
muutamien valtioiden tiedustelupalveluiden ja järjestäytyneen
rikollisjärjestön yhteinen operaatio.
Grindan analyysin keskeinen viesti on se, että ”mafiavaltioiksi”
kutsumissaan valtioissa rikollisten ja poliittisten johtajien välinen
kytkös on laaja, syvä ja pysyvä. Grindan mukaan ”ei voida erottaa
hallituksen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa toisistaan”.
Hänen johtopäätöksensä on huolestuttavan samanlainen kuin Euroopan
neuvoston tekemä: ”Rikollisen luokan ja korkeimpien poliittisten ja
yhteiskunnallisten asemien haltijoiden yhteistoiminnasta kertovat
merkit ovat liian lukuisia ja liian vakavia ohitettaviksi”. Tämä
raportti käsitteli Kosovoa. Grinda kertoi kokemuksistaan Espanjassa.
Molemmat johtopäätökset sopivat täydellisesti - ja kiusallisesti -
liian moniin valtioihin viidellä mantereella.
Tästä viimeisestä havainnosta seuraa yksinkertainen ja tärkeä
johtopäätös: huumeiden salakuljetusta vastaan taistelemisessa ei ole
enää kyse huumeiden käytöstä. Kyse on hallituksista. Pääkohde tässä
taistelussa ei voi olla riippuvaisten huumeiden käytön lopettaminen.
Sen tulee olla rikollisten pysäyttäminen valtaamasta hallituksia
kautta maailman. Huumeiden käyttö on ongelma. Mutta se kalpenee
mafiavaltioiden lisääntymisen rinnalla.
Harhakuvitelmat ja totuus kansainvälisestä rikollisuudesta.
Selitin kirjassani ”Illicit” (Illicit: How Smugglers, Traffickers, and
Copycats Are Hijacking the Global Economy, 2005. ISBN 978-0385513920)
lukijoille kolmesta taustaoletuksesta, jotka ovat yhtä yleisiä kuin ne
ovat myös vääriä. Ensimmäinen on se, ettei kansainvälisessä
rikollisuudessa ole mitään uutta. Tämä oletus sisältää sen, että
laiton kauppa, salakuljetus, pimeät markkinat ja rikollisuus ovat osa
ihmiskunnan kokemusta ja siksi ”ei mitään uutta auringon alla”. Toinen
erheellinen oletus on se, että salakuljetus - huumeiden, aseiden,
ihmisten, ihmiselimien, pimeän rahan ja muun laittoman tavaran -
valtioiden rajojen yli on rikollista toimintaa, joka tulee
käsitteellistää sellaisenaan ja taistella sitä vastaan tavanomaisilla
rikosten ehkäisykeinoilla: lain täytäntöönpanolla, oikeuslaitoksella
ja sakko- tai vankeusrangaistuksilla. Kolmas väärä oletus on, että
aivan kuten rikollisuus yleensä, laiton kauppa on ”maanalainen” ilmiö,
johon kuuluu vain pieni poikkeavien joukko, joka hääräilee
yhteiskunnan marginaalissa.
Todellisuus on hyvin toisenlainen. Rikollisuudessa on paljon uutta -
eikä vähiten sen kyvyssä tarttua 1990-luvulla ja sen jälkeen
tapahtuneiden teknologian, talouden ja politiikan vallankumousten
aiheuttamiin uusiin tilaisuuksiin. Rikollisverkostot - varsinkin ne,
jotka jo toimivat useiden maiden alueilla - olivat 1990-luvun
viestinnän ja kuljetuksen innovaatioiden ”varhaisia omaksujia”. Ne
olivat myös Berliinin muurin kaatumisen jälkeisten talous- ja
poliittisten uudistusten avaamien uusien markkinoiden ”ensimmäisiä
pelureita”. Rikollisverkostot olivat - ja ovat yhä edelleen -
globalisaation, teknologian ja politiikan etulinjassa.
On tietenkin totta, että rikollisia, salakuljettajia ja pimeitä
markkinoita on aina ollut olemassa. Mutta koskaan aiemmin eivät
rikollisorganisaatiot ole kyenneet toimimaan globaalilla tasolla näin
helposti ja siksi ne ovat saavuttaneet toiminnassaan sellaisen
mittakaavan ja laajuuden, mikä kilpailee maailman suurimpien
monikansallisten yritysten kanssa. Ja jos suuret monikansalliset
yritykset ovat poliittisesti vahvoja niin miksi voidaan olettaa, että
suuret monikansalliset rikollisorganisaatiot eivät sijoittaisi
huomattavia osia suurista tuloistaan poliittisen vallan saamiseksi? He
aikovat tehdä niin ja tekevät myös paraikaa. Rikollisuus ja politiikka
kulkevat usein käsi kädessä. Mutta nyt näillä liittoumilla on valtavat
mahdollisuudet vaikuttaa talouteen, yhteiskuntaan, geopolitiikkaan,
kansainväliseen turvallisuuteen ja kansalliseen politiikkaan.
1900-luvun Italian mafia oli suuri ja voimakas ja sitten se laajensi
toimintaansa Yhdysvaltoihin. Mutta se ei koskaan saavuttanut sellaista
globaalia otetta, poliittista vaikutusvaltaa, taloudellista valtaa tai
kansainvälistä levinneisyyttä, mikä on nyt tunnusomaista joillekin
maailman isoimmille kansainvälisille rikollisorganisaatioille, joiden
tausta on Venäjällä, Kiinassa, Itä-Euroopassa tai Latinalaisessa
Amerikassa.
Yksi seuraus tästä rikollisorganisaatioiden uudesta mahdista on se,
että perinteiset työkalut niitä vastaan taisteltaessa eivät enää ole
päteviä. Kuten alussa esittämäni tapaukset tuovat esille, eivät näiden
rikolliskartellien johtajat ole enää pelkkiä rikollisia vaan myös
valtioiden päämiehiä, armeijoiden ylimpiä upseereita, poliitikkoja,
tiedustelupalveluiden johtajia tai maailman suurimpien ja parhaiten
varustettujen yritysten omistajia. Eli kuten espanjalainen syyttäjä
Grinda selitti, että hän ei taistele mafiaa vastaan, vaan pikemminkin
mafiavaltioita vastaan. Ja kuten hän huomautti, että terroristien
yrittäessä tuhota valtio, yrittävät rikollisorganisaatiot kaapata sen
ja käyttää sen resursseja ja instituutioita valtansa lujittamiseen ja
toimintansa levittämiseen kotimaassa ja ulkomailla. Tämä epäsuhta,
mikä tulee yksinäisen kansallisen syyttäjän yrittäessä taistella
rikollisorganisaatiota vastaan, joka ei ole vain ylikansallinen,
rikas, väkivaltainen ja armoton, vaan joka pystyy hyödyntämään
kansallisvaltion ja sen diplomaattien, tuomareiden, vakoilijoiden,
kenraalien, hallituksen ministereiden ja poliisipäälliköiden tukea, on
järkyttävä.
Yhteiskuntaa suojelee enää ylikuormitetut oikeuslaitokset, joiden
pitää turvautua vanhentuneeseen lainsäädäntöön, kömpelöihin
kansainvälisiin sopimuksiin ja hallitusten hitaasti liikkuvan ja
resursseiltaan rajallisen byrokratian luomiin rajoituksiin. Näillä on
vastassaan nopeasti reagoivat, hyvin motivoituneet organisaatiot,
joilla on rahaa palkata parhaat lainopilliset ja taloudelliset
lahjakkuudet, hankkia edistynein tekniikka ja värvätä
vaikutusvaltaisimmat liittolaiset hallituksen sisältä ja ulkopuolelta.
Toinen epäsymmetria tulee siitä tosiseikasta, että lain
täytäntöönpanovirastot ovat kansallisia, kun taas suuret ja
vaarallisimmat rikollisorganisaatiot toimivat useiden kansallisten
lainsäädäntöjen piirissä. Valtioiden hallinto on suunniteltu toimimaan
kansallisten rajojen sisällä kun taas salakuljetusorganisaatiot on
suunniteltu toimimaan niiden yli. Hallitusten virastoille kansalliset
rajat ovat pakkopaita kun taas rajat aiheuttavat salakuljettajien
olemassaolon, kasvun ja kukoistuksen. Ilman kansallisrajoja ei samalla
tuotteella (kokaiini tai työntekijän palkka) olisi erilaisia hintoja.
Nämä hintaerot luovat puolestaan ne suuret voittomahdollisuudet, joita
salakuljettajat hyödyntävät. Lisäksi rajat suojelevat rikollisia
toisen maan lakiviranomaisilta. Nämä epäsymmetriat ovat hyvin
ongelmallisia ja näiden ongelmien ratkaisemiseksi luodut välineet
(sopimukset, monikansalliset organisaatiot, hallitusten väliset
toimielimet, lain täytäntöönpanon yhteistyö jne) ovat hitaita ja
kömpelöitä. Ajatus siitä, että edistyminen kansainvälisiä
rikollisjärjestöjä vastaan taistelussa vaatii kansainvälisesti
suunniteltua toimintaa, on yleisesti hyväksytty. Mutta kuinka hallitus
voi koordinoida rikollisuuden vastaiset toimintansa toisen valtion
kanssa, jonka hallituksen johtajat ovat myös valtion sponsoroiman
mafian johtajia? Kuinka voidaan tehdä yhteistyötä toisen valtion
poliisivoimien kanssa, jota johtaa rikollispomo?
Vuonna 2006 152 valtion poliisipäälliköt kokoontuivat Brasiliassa
INTERPOL:in 75:een yleiskokoukseen. INTERPOL on monikansallinen
organisaatio, jonka tehtävä on ”taata ja tuottaa laajinta ja
kattavinta mahdollista keskinäistä apua kaikille
poliisiviranomaisille...” Avajaispuheessaan INTERPOL:in presidentti
kehotti kollegojaan ”kehittämään sellaisia järjestelmiä, jotka
varmistavat sen, että rajat ja niiden valvonta on varmoissa käsissä”.
Jalo päämäärä - paitsi että tässä tilaisuudessa sen esitti
rikollispomo. Puhuja oli Jackie Selebi, Etelä-Afrikan
poliisipäällikkö, joka istuu nyt 15 vuoden vankeustuomiota maansa
yhden rikollisjärjestön johtamisesta.
Tämän monimutkaisuuden päälle tulee vielä se tosiasia, että vastoin
toista yleistä oletusta monissa maissa rikolliset eivät enää elä ”maan
alla”, he eivät ole enää yhteiskunnan marginaalin jäseniä ja suurin
osa heistä ei enää ole erityisen poikkeavia. Tämän vastakohta on
useimmiten asioiden todellinen tila. Rikollisorganisaatioiden johtajat
ovat usein julkisesti hyvin tunnettuja ja sen sijaan, että he
eläisivät piilottelemalla tai ”maan alla”, esiintyvät he usein
sanomalehtien juorupalstoilla tai urheilutapahtumissa omistamiensa
suosittujen urheilujoukkueiden kanssa. He ovat maansa tunnetuimpia
hyväntekijöitä, joilla on myös valvonnassaan TV- ja radioasemia sekä
vaikutusvaltaisia sanomalehtiä. He kuuluvat maittensa poliittiseen,
sotilaalliseen, talous-, kulttuuri- ja tiedotuseliittiin. Heidän
”sotilaat”, jotka eivät kuulu eliittiin, ovat yhteiskunnan
keskivertojäseniä eivätkä välttämättä poikkeavia rikollisia. Ne
miljoonat, jotka ovat aktiivisesti mukana Kiinan
väärennösteollisuudessa, Afganistanin huumekaupassa, polttavat
marihuanaa säännöllisesti tai ne sadat tuhannet, jotka joka vuosi
palkkaavat rikollisia salakuljettamaan itsensä Eurooppaan tai
Yhdysvaltoihin tai Manhattanilla tai Milanossa asuva hyvin
toimeentuleva perhe, joka palkkaa ”laitonta työvoimaa” rikkomalla
tietoisesti lakia, eivät sovi mihinkään kriminologian
perusmääritelmään rikollisuudesta tai poikkeavuudesta. He eivät ole
poikkeavia vaan laajan yhteiskuntaryhmän keskivertojäseniä.
Ensimmäisessä osassa päädyin johtopäätökseen, että maailmanlaajuisen
huumekaupan tärkein uhka yhteiskunnalle ei ole huumeiden käyttäjien
terveys tai heidän käytöksensä seuraukset muille vaan vielä
pahaenteisemmät seuraukset, jotka aiheutuvat laajamittaisista
rikollisorganisaatioiden suorittamista hallitusten kaappauksista.
Siksi huumekaupan rajoittamisyritysten pääkohde ei voi olla ainoastaan
huumeiden tuotantoon ja kuluttamiseen puuttuminen. Huumepolitiikalla
tulee pyrkiä rajoittamaan mafiavaltioiden lisääntyminen ja
neutralisoimaan jo olemassaolevat. Tässä kappaleessa korostan sitä,
että nämä rikollisorganisaatiot ovat saavuttaneet ennen näkemätöntä
valtaa, että ne ovat syvälle juurtuneet omiin yhteiskuntiinsa ja niitä
vastaan taistelevat ovat hyvin epäedullisessa asemassa. Tämä on
epäsymmetrista sotaa, jossa rehelliset hallitukset ovat häviäjän
asemassa.
Mitä pitää tehdä?
Huumeiden vastaisen taistelun keinoluettelo tunnetaan yhtä hyvin kuin
tiedetään, kuinka vaikea se on muuttaa tehokkaaksi kansainväliseksi
toimintasuunnitelmaksi, joka tuottaisi pysyviä tuloksia. Useimmiten
käytetyt suositukset sisältävät kaikki tai muutaman seuraavista:
- Huumeiden käyttöä pitää käsitellä kansanterveysasiana eikä huumeiden
käyttäjien vastaisena ”sotana”.
- Enemmän resursseja ehkäisyyn ja vähemmän valvontaan ja
vangitsemiseen. Julkisia menoja poliisilta, oikeuslaitokselta ja
vankilalaitokselta klinikoihin, sairaaloihin ja koulutukseen.
”Haittojen vähentämisestä” ensisijainen toimintatapa.
- Yksilön huumeiden käyttöä säädeltävä ja dekriminalisoitava
valikoivasti samalla kun hyökätään niitä verkostoja vastaan, jotka
kuljettavat ja jakelevat suuria määriä kovia huumeita.
- Rikollisverkostojen rahoituskanavat, logistiikka ja rakenne
jäljitettävä ja tuhottava.
- Toiminta johtajia ja huumepomoja sekä toiminnan ”mahdollistavia
toimijoita” (lakimiehet, kirjanpitäjät, talousasiantuntijat,
logistiikka-, kauppa- ja tietotekniikka) vastaan.
- Hajallaan olevat ja huonosti yhteensovitetut kansalliset ja
kansainväliset huumeiden salakuljetuksen vastaiset ponnistelut
yhdistettävä.
- Tehokkaampia useiden maiden yhteisiä aloitteita on kehitettävä ja on
sijoitettava lisää monitahoisiin lähestymistapoihin, joilla pyritään
pääsemään tasoihin rikollisverkostojen kansainvälisen liikkuvuuden ja
operaatioiden laajuuden kanssa.
- Pitää luoda huumeiden vastaisten asiantuntijoiden, lakimiesten, lain
täytäntöönpanotoimistojen ja poliittisten johtajien ”globaaleja
verkostoja”.
Eri maissa on omaksuttu näitä toimenpiteitä eri määrin ja erilaisella
menestyksellä. Mutta huolimatta laajalti hyväksytystä retoriikasta,
joka tunnustaa sen, ettei globaalia ongelmaa voida poistaa
kansallisilla ratkaisuilla, suurin osa toiminnasta on edelleen
pääsääntöisesti kansallisesti suuntautunutta. Ja vaikka yhä enemmän
tunnustetaan se, että globaalit kansainväliset rikollisverkostot ovat
uhka demokratian toiminnalle, taloussektorille, teollisuudenalojen
toiminnalle, kansalaisten turvallisuudelle, ihmisoikeuksille tai ne
voivat vaarallisesti horjuttaa geopoliittista vakautta, on
poliisiosastojen ja muiden lainvalvontatoimistojen työ erillään
kansallisen turvallisuuden takaavien toimistojen työstä. Tarpeetonta
ehkä huomauttaa mutta monissa maissa jotkin edellä mainituista
suosituksista - varsinkin ne, joissa suositellaan kieltolain
hylkäämistä - ovat poliittisesti pannassa, vaikka samat poliittiset
johtajat voivat yksityisesti myöntää, että nykyinen lähestymistapa ei
toimi ja voi olla jopa haitallinen yhteiskunnalle.
Tämä ”epämiellyttävä totuus” lienee sen hitaan edistyksen ja
toistuvien epäonnistumisien ytimessä yrittäessämme saada
kansainvälisten rikollisorganisaatioiden kasvu yleisesti ja huumeiden
salakuljetus erikseen pysähtymään. Tämä edistys vaatii sitä, että
suuri yleisö kaikkialla tiedostaa hallitusten kriminalisoitumisen
aiheuttaman valtavan uhan. Mutta tälläisen tietoisuuden nostattaminen
voi olla vaikeaa, koska niin monet huumeiden käytön rajoittamista
tavoittelevan lähestymistavan näkökohdat ovat niinkin kiistanalaisia
kuin ne ovat nykyään. Monissa maissa pelkät ehdotukset kieltolain
kumoamisesta salakuljetuksen houkutuksen vähentämiseksi sekä
hallitusten rajallisten resurssien keskittämiseksi huumekaupan
haitallisimpien vaikutusten torjumiseksi aiheuttavat syytöksiä
pehmeydestä rikollisuuden edessä tai vielä pahempaa.
Ehkä se tapa, millä aikoinaan ristiriitainen ”epämiellyttävä totuus”
maailman lämpötilan noususta tuli hyväksytyksi ja nousi vakavan
keskustelun, julkisen politiikan ja jopa kansainvälisten sopimusten
aiheeksi, voisi osoittaa sen kehityskaaren, jota epämiellyttävä totuus
hallitusten lisääntyvästä kriminalisaatiosta voisi seurata.
Al Goren dokumentti ja kirja, kaksi hänen saamaansa Oscar-palkintoa
sekä Nobelin rauhan palkinto eivät olisi yksinään pystyneet luomaan
sitä poliittisen kannatuksen vyöryä, mikä johti hallitukset - ja
varsinkin USA:n hallituksen - tekemään toiminta-aloitteita sellaisessa
asiassa, mikä koettiin pitkään hyvin spekulatiivisena, ideologisesti
painottuneena ja tieteellisesti ristiriitaisena mahdollisuutena. Uusi
tieto ja kehittynyt tiede maailman lämpenemisestä ja sen
ilmastollisista vaikutuksista olivat ne korvaamattomat osatekijät,
jotka johtivat Al Goren näyttävään menestykseen saada kangistunut ja
suurelta osin välinpitämätön suuri yleisö toimintaan. Toisaalta tiede
yksinään tai asiantuntijoiden yksimielisyys olisivat olleet
riittämättömiä kansalaisten motivoimiseksi seuraamaan tätä asiaa tai
hallitusten motivoimiseksi toimintaan. Näitä samoja aineksia tarvitaan
niiden reaktioiden synnyttämiseksi, jotka johtavat tehokkaampiin
aloitteisiin hallitusten kriminalisoitumisen aiheuttamia uhkia
vastaan.
Rikollishallitusten leviämisen estämisen eikä pelkästään huumeiden
kulutuksen lopettamisen tulisi olla ponnistelujemme ensisijainen
kohde.
Vaarallisin puutos meidän yhteisessä ymmärryksessä on se, että
rikollisyritykset ovat nyt muodostuneet hallituksiksi ja että jotkin
hallitukset ovat vallanneet rikollisorganisaatioita mutta eivät niiden
hajottamiseksi vaan käyttääkseen niitä taloudellisten, poliittisten ja
sotilaallisten etujen saavuttamiseksi.
Rikollisista on tulossa poliitikkoja ja valtioiden virkamiehiä. Ja
hallitusten huippuvirkamiehillä ja poliittisilla johtajilla on
kaksoisrooli laajojen ja usein kansainvälisten rikollisyritysten
johtajina.
