EU

Kannabisongelma raameihinsa

Lähde: EMCDDA vuosiraportti 2004
http://annualreport.emcdda.eu.int/fi/home-fi.html

SKY on seurannut EU:n huumeseurantakeskuksen toimintaa alusta saakka. Huumesodan kuumina vuosinakin 1990-luvulla sen neutraalit ja asiapitoiset raportit täyttivät keskuksen lupauksen julkistaa luotettavaa tietoa yhteiskunnallisesti herkäksi koetusta aiheesta. Uusimmassa raportissa yhtenä erityisteemana on kannabiksen aiheuttaman hoidon tarpeen kasvu jäsenmaissa, mistä se johtuu ja miten ongelmaan pitäisi tarttua.

Kannabis on eniten käytetty ja eniten rikosoikeudellisia toimenpiteitä aiheuttava laiton huume, ja sen käyttö joko yleistyy useassa EU-maassa tai sen käyttö on saavuttanut korkean tason ja tasaantunut. Kannabikseen liittyvien rikosten osuus kaikista huumerikoksista vaihteli 34 prosentista (Ruotsi) 87 prosenttiin (Ranska).

Useimmissa jäsenvaltioissa kannabis on huumerikoksiin yleisimmin liittyvä laiton huume, mikä ei ole kovin yllättävää, kun otetaan huomioon, että se on myös yleisimmin käytetty huume. Erona muihin huumeisiin, kuten heroiiniin, on kuitenkin se, ettei kannabiksen käytön ja muiden rikosten välillä vaikuta olevan voimakasta kytköstä.

Uusin huolenaihe on se, että siitä on tullut toiseksi yleisin hoidon tarpeen aiheuttaja huomattavasti harvemmin käytetyn heroiinin jälkeen.

 

Kannabisongelman taustaa – miksi hoidontarve kasvaa Euroopassa?

Euroopan kannabista käyttävissä väestöryhmissä ilmenevien ongelmien laajuudesta ja luonteesta ei ole vielä selvyyttä. Selvää ei ole myöskään se, missä määrin hoidontarpeen kasvua koskevat tilastotiedot heijastavat raportoinnin ja hoitoon ohjauksen käytännöissä tapahtuneita muutoksia eivätkä hoitoa tarvitsevien henkilöiden määrän kasvua. Kannabiksen käyttäjien kohtaamista ongelmista ei ole saatavilla järjestelmällistä ja vertailukelpoista tietoa.

Kannabis on eniten käytetty laiton huume Euroopassa, mutta vain pieni osa huumetta käyttävistä henkilöistä hakeutuu hoitoon. Kannabis on tästä huolimatta useissa maissa toiseksi yleisin päähuume, jonka takia annetaan huumehoitoa. Erilaisista huumehoitopalveluista koottujen TDI-tietojen (Treatment Demand Indicator) mukaan noin 12 prosentilla kaikista asiakkaista ja 30 prosentilla uusista asiakkaista on päähuumeena kannabis.

Useimmat kannabiksen käyttäjät tulevat hoitoon perheen ja ystävien, sosiaalipalvelujen tai rikosoikeusjärjestelmän ohjaamana. Kannabiksen käyttäjät tulevat muiden huumeiden käyttäjiä harvemmin hoitoon oma-aloitteisesti. Tilanne on samankaltainen Yhdysvalloissa ja Kanadassa, jossa marihuanaa pääasiallisena päihteenä käyttävät henkilöt hakeutuvat harvoin itse hoitoon.

Asiakkaista, jotka saivat vuonna 2002 hoitoa kannabisongelmaan, vain 36 prosenttia käytti huumetta päivittäin ja vain 17 prosenttia käytti kannabista useammin kuin kerran viikossa (2–6 kertaa viikossa), 15 prosenttia käytti huumetta enintään kerran viikossa, ja 28 prosenttia käytti sitä satunnaisesti tai ei ollut käyttänyt sitä viimeisen kuukauden aikana. Hoidossa olevista opiaattien käyttäjistä sen sijaan 84 prosenttia käyttää huumetta päivittäin.

Lisäksi useimmat maat raportoivat, että hoidossa olevat asiakkaat, joiden päähuumena on kannabis, ovat usein huumeiden sekakäyttäjiä. Tämä saattaa johtua raportointivirheestä, jos esimerkiksi huumeiden sekakäyttäjät on käytännöllisyyden vuoksi kirjattu kannabiksen käyttäjiksi.

Kannabista päähuumeena käyttävät asiakkaat ilmoittavat toissijaiseksi päihteeksi useimmiten alkoholin (32,9%) ja piristeet (25%), joskin jakaumassa on eroja maiden välillä. Jotkut hoidossa olevat kannabisasiakkaat myöntävät käyttävänsä myös injektiohuumeita, ja jotkut ilmoittavat käyttäneensä injektiohuumeita ainakin kerran, vaikka he eivät nykyään käytä muita huumeita kuin kannabista.

Koko EU:ssa, jossa on yhteensä 301 miljoonaa 15–64-vuotiasta, päivittäisiä käyttäjiä olisi noin 3 miljoonaa.

Kannabisriippuvuuden tai kannabiksen väärinkäytön vaikutukset näyttäisivät olevan lievempiä kuin muiden huumeiden. Useimmat kannabista runsaasti käyttävät henkilöt vaikuttavat olevan melko hyvin yhteiskuntaan sopeutuneita nuoria, joilla on suurempana riskinä muut sosiaaliset ongelmat (liikenneonnettomuudet, koulunkäynnin keskeytyminen tai perheen hajoaminen) kuin muu rikollinen toiminta, ja tämä pitäisi ottaa huomioon toimenpiteissä, jottei ongelmia tai syrjäytymistä pahenneta.

Kannabiksen käyttöön on puututtu Alankomaissa perinteisesti henkilökohtaisella ja suoralla lähestymistavalla, jota kuvastaa hasis- ja marihuanaviikko (Hash and Weed Week), jolloin kannabiksen suurkäyttäjät pitävät ryhmätapaamisia, joissa he keskustelevat runsaan käytön seurauksista ja mahdollisista muutoksista käytöksessä.

Näillä lähestymistavoilla pyritään jossain määrin paitsi ehkäisemään käyttöä myös vähentämään haittoja. Vaikka tupakoinnin ja hengitysteiden sairauksien välinen kytkös on hyvin tiedossa ja huoli runsaan kannabiksen käytön haitallisista terveysvaikutuksista kasvaa, kannabiksen käytöstä aiheutuvien haittoja vähentäviä toimenpiteitä ei ole kehitetty paljoakaan verrattuna muihin huumeisiin.

Jotkin maat (Tanska, Saksa, Kreikka, Ranska, Alankomaat, Itävalta, Ruotsi ja Norja) ovat raportoineet kannabiksen käyttäjille tarkoitetuista palveluista, mutta tällaista erikoistunutta hoitoa on yleisesti katsoen hyvin vähän.

Kansallisten raporttien ja TDI-tietojen pohjalta voidaan erottaa karkeasti kaksi asiakasprofiilia:

• nuoret käyttäjät, usein opiskelijoita, jotka perhe tai koulu ohjaa hoitoon ja jotka käyttävät vain kannabista tai toisinaan sen lisäksi myös alkoholia tai piristeitä.

• huumeiden sekakäyttäjät, jotka ovat tavallisesti edellä mainittuja vanhempia ja syrjäytyneempiä ja tulevat usein hoitoon oikeusviranomaisten tai terveys- ja sosiaalipalvelujen ohjaamina, ja heihin kuuluu kroonisia huumeidenkäyttäjiä.

Lisäksi on jonkin verran näyttöä kolmannesta ryhmästä, joka tulee hoitoon oikeusviranomaisten ohjaamana, joka ei käytä muita huumeita ja joka vaikuttaisi käyttävän kannabista vain satunnaisesti.

Tarkasteltaessa pääasiallisesti kannabikseen liittyvän hoidontarpeen ominaispiirteissä ajan mittaan tapahtuneita muutoksia saatavilla olevat tiedot viittaavat siihen, että

• rikosoikeusjärjestelmän hoitoon ohjaamien henkilöiden määrä on joissakin maissa kasvussa

• perheen ja muiden yhteiskunnallisten tukiverkostojen (perhe, ystävät, sosiaalipalvelut, koulu) hoitoon ohjaamien henkilöiden määrä on kasvussa

• runsaan (päivittäisen) kannabiksen käytön osuus on kasvussa, joskin päivittäiset käyttäjät ovat yhä vähemmistönä

• yhteiskunnalliset ja koulutukseen liittyvät ongelmat ovat joissakin maissa lisääntymässä, joskin tietoja on heikosti saatavilla tällä alalla.

Hoidontarpeen lisääntymistä tarkasteltaessa ilmenee, että siihen vaikuttaa hoitoon ohjaamisen käytäntöjen muuttuminen ja että merkittävä osa hoitoon ohjatuista vaikuttaisi olevan muita kuin huumeita runsaasti käyttäviä henkilöitä.

Ainakin joissakin maissa hoidontarpeessa olevissa henkilöissä on kuitenkin huomattavan paljon niitä, jotka käyttävät kannabista runsaasti. Tämän ryhmän ongelmia ei vielä ymmärretä kovin hyvin, ja niitä on tutkittava kiireisesti. Huomio siitä, että suurin osa hyvin nuorten hoidontarpeesta johtuu kannabiksesta, tuo esiin, että tämän ryhmän tarpeisiin, heidät hoitoon ohjaaviin tahoihin ja heihin kohdistettaviin toimenpiteisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Kielillä puhumista ja metadonia

Eli lyhyesti huumehysterian takia hoitoon hyysätään paljon sellaista porukkaa, jotka eivät hoitoa tarvitsisi, ja huumepolitiikan vääristymien takia muista ongelmista kuten työttömyydestä kärsiviä nuoria luokitellaan kannabisongelmaisiksi. Toisaalta paljon hoitoa tarvitsevia ihmisiä jää kaiken hoidon ulkopuolelle, koska nykyiset hoitojärjestelmät koetaan asiantuntemattomina, jopa törkeinä asenteiltaan ja moraaliltaan, eivätkä sosiaali- ja terveysviranomaiset edes tiedä ongelman tämän puolen laajuutta eikä luonnetta. Ongelmahan on se, että huumepolitiikan takia kaikki huumeet on niputettu yhteen ja näin on käynyt myös ongelmille. Kun sitten hoidon tarjonta ulottuu kielillä puhumisesta metadonhoitoon, ei ole ihme jos vakiintuneet pössöttelijät karttavat hoitoon hakeutumista.

EMCDDA:n raportissa suoritettu kannabisongelman kartoitus on uraa uurtavaa. Mm. meillä Suomessa huumepolitiikassa ja huumevalistuksessa on tarkoitushakuisesti sekoitettu piikit, piiput ja pillerit, jotta asia vaikuttaisi mahdollisimman ongelmalliselta, mikä näkyy edelleen suomalaisten tiedotusvälineiden uutisoinnissa.

Pelkästään tämä suomalainen inttäminen terminologiasta, eli saako käyttää termejä väärin- ja viihdekäyttö rinnakkain, kertoo siitä, kuinka kaukana huumepolitiikka ja huumeiden käyttö ovat toisistaan. Käyttäjät ovat lähinnä vieraantuneita tästä eikä siis ihme, että "huumeongelma" kasvaa joka vuosi.

Jo kannabisongelmista kertovan luvun alku kertoo siitä, mikä huumepolitiikassa on ongelma: kannabis ei todellakaan ole peräisin Keski-Amerikasta kuten suomennos väittää. Ongelma on se, että alalla on harvinaisen vähän ihmisiä, jotka todella tietävät kannabiksesta. Tämä johtuu taas siitä, että kieltolakiorganisaatiossa työskentelevä ei saa tietää liian paljoa. Muuten hän voi alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, vihollisen leiriin kuuluvalta.

Meriläisen oikeudenkäynti toi jälleen kerran esille sen, että kannabiksesta ei voida puhua rehellisesti ennen kuin sen käyttö on laillista. Niin kauan kuin kannabiksen käyttö on laitonta, ei voida odottaa avointa keskustelua kannabiksen käytön haitoista.

HS:n otsikointi 26.11. huumeraportista antaa ymmärtää, että kannabisalakulttuuri nousee valtakulttuuriin täälläkin. Pössyttelijä on OK vastine vanhoille huumeiden väärinkäyttäjälle tai narkomaanille - kunnes korvautuu uudella sihautuskulttuurin termillä. Mutta näiden kolmen miljoonan kokopäiväisen pössyttelijän lisäksi jopa joka viides eurooppalainen on pössö, ainakin kerran elämässään kannabista kokeillut. Ja tuo määrä vain kasvaa, koska kannabikseen ei kuole.