Lähde: Turun Sanomat 3.9.2004
http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2004-09-03,104:5:248757,1:0:0:0:0:0:
Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004

Jari Tervon Myyrä on vakuuttava tarinanpunonnan taidonnäyte. Usean aikatason ja toinen toistaan mielikuvituksellisemman tarinan yhteen nivova romaani vilisee ovelasti rakennettuja koukkuja ja kohtaloiden risteyskohtia. Vaikuttavaa on myös perusteellinen pohjatyö lähteiden parissa tai kyky tuottaa sen vaikutelma.

Kyseenalaisemmaksi jää, mitä Tervolla on annettavanaan huippuluokan käsityöläisyyden lisäksi. Viiden ja puolensadan sivun jälkeen jäljelle jää moninaisten näkökohtien kautta peilattu mutta yksitotinen sankaripatsas miehestä, joka pystyi pitämään Neuvostoliiton kyynärvarren mitan päässä Suomesta. Kekkosesta.

Paradoksaalinen lopputulema romaanille, jossa otetaan ilo irti sen kohdetta ympäröineestä henkilökultista. Tervo haluaa pystyttää oman patsaansa, paremman ja oikeamman.

Suojelupoliisista, päivää

Myyrä sijoittuu pääosin Kekkosen presidenttikauden viimeisiin, epävarmoihin vuosiin, mutta käy tapahtumien juurilla paljon kauempana menneisyydessä. Sivujuonet vievät Siperian kaivoksille asti. Lopussa tullaan nykyhetkeen ja arvoitusten ratkaisuihin.

Kekkonen on siis tarinan todellinen sankari, joka pääsee ajoittain ääneen suoraan tai ”muistelmiensa” sitaattien kautta. Juonta kuljettaa kuitenkin Jura Karhu, kaikkivoipaan Suojelupoliisiin päätynyt kommunistiperheen luopio, joka saa salaisen tehtävän.

On pidettävä silmällä presidentin vaarallisia muistelma-aikeita ja lopulta hankittava todisteet uskomattomalle väitteelle, että ”Ukko” on myyrä, neuvostoagentti. Myös SKP:n johdosta olisi löydettävä tietoja presidentille vuotava myyrä. Nämä kaksi myyrähypoteesia eivät käy loogisesti yksiin, mutta vakoilun ja vastavakoilun varjomaailmassa arkilogiikka ei näytä pätevän.

Jura oppii nopeasti liikkumaan neuvostoystävyyden tulenarassa maailmassa. Presidenttikin käyttää Juraa juoniinsa, ja pian hänkin ryhtyy punomaan omiaan.

Romaani on sen verran juonensa varassa, että enempää ei ole syytä paljastaa. Sen rakennetta kannattelee perinteinen ensimmäisen persoonan dekkarikerronta. Juonittelijoita ja juonten koukeroita riittää, ja kaikki pettävät kaikkia. Ympärille Tervo kutoo taustoja, tarinoita, anekdootteja, juoruja ja legendoja hengästyttävät määrät, aivan liikaakin. Osalla on juonellinen merkitys, osa on herkuttelua 1970-luvun salakähmäisen poliittisen ilmapiirin ja ystävyyden, yhteistyön ja avunannon absurdiuksilla.

Tervo leikkaa nopeasti asiasta toiseen, esittää jälkipelejä ennen tapahtumia ja pitää lukijaa epätietoisuudessa asiayhteyksistä. Tekniikka huojuu kiehtovan ja kikkailevan rajalla, mutta ainakin lukija pannaan romaanin tiedustelumiesten asemaan, arvailemaan palasten merkitystä kokonaisuudessa.

Pilviveikko Virolainen

Neuvostoliitto yritti syödä Suomen ja Kekkonen esti sen joutuen nielemään ylpeytensä moneen kertaan, piste. Mitään vivahteikasta historiallista näkemystä on romaanista turha etsiä. Enemmänkin Kekkosen ajan sisä- ja idänpolitiikka on Tervolle uskottava kehys siirtää hänen ensimmäisten romaaniensa rovaniemeläiskriminaalien maailma suurempaan mittakaavaan. Edelleen on kysymys testosteronia huokuvasta uhittelusta, herkistä egoista, nasevasta sanailusta, pokerinaaman pitämisestä ja viinapäästä.

Romaani nostattanee kierroksia poliittisesta historiasta intoutuneiden, siihen osallisten ja heidän jälkeläistensä mielissä. Osa henkilöistä esiintyy omilla nimillään, osa muuten vain tunnistettavina, eikä Tervo pode hienotunteisuutta sen enempää karikatyyrimäisten luonnekuvausten kuin ottamiensa kuvittelun vapauksienkaan suhteen. Ehkäpä romaani osataan ottaa romaanina viimeistään kun päästään kohtaan, jossa Johannes Virolainen lavastetaan pilvenpolttajaksi.

Ennen romaanin hölynpölyksi kuittaamista on kuitenkin syytä muistaa Aristoteleen kuuluisa ajatus ja viedä sitä pitemmälle kuin filosofi itse kehtasi: fiktio osuu historiankirjoituksen totuutta tärkeämpään totuuteen, koska se ei kuvaa tapahtunutta vaan sitä, mikä olisi voinut tapahtua.