Heini Kainulainen
HUUMEIDEN KÄYTTÄJIEN RIKOSOIKEUDELLINEN KONTROLLI
OPTL:n tutkimuksia 245
ISBN 978-951-704-371-7
ISSN 1797-562X
Julkisuuteen 14.8.2009
http://www.optula.om.fi/47575.htm

Lehdistötiedotteesta:

Uudistettaessa huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä
osana rikoslain kokonaisuudistusta 1990-luvulla erimielisyyttä aiheutti,
miten ankara rangaistusasteikko huumeiden käytöstä pitäisi olla. Vuonna 2001
voimaan tulleessa huumausaineen käyttörikosuudistuksessa oli vaikea
saavuttaa yhteisymmärrystä käyttäjälle määrättävästä sopivasta
seuraamuksesta. Poliisi sai tällöin
mahdollisuuden sakottaa huumeiden käyttäjiä rangaistusmääräysmenettelyssä, mutta
samalla korostettiin rangaistukselle vaihtoehtoisten seuraamusten
käyttämistä. Alaikäiset
olisi sakottamisen sijasta puhuteltava ja hoidon tarpeessa olevat
ongelmakäyttäjät
olisi ohjattava hoitoon.

Toimenpiteistä luopuminen on pysytellyt hyvin harvinaisena seuraamuksena,
vaikka sille olisi erityistä tarvetta huumausainerikoksissa.
Tutkimuksessa osoitetaan,
että poliisi on läpi vuosikymmenten ollut varsin haluton soveltamaan tätä
säännöstä, sillä se on pitänyt tärkeänä huumeiden käyttäjien
toimintaan puuttumista.
1960–1980-luvuilla myös syyttäjä noudatti samaa linjaa. Tuomioistuinkäytännöissä
rangaistukseen tuomitsematta jättäminen oli 1970-luvun alussa yleistä, mutta
käytäntö ankaroitui muutamassa vuodessa. Toimenpiteistä luopumista koskevan
uudistuksen jälkeen syyttäjäkäytännöissä tapahtui 1990-luvulla selkeä muutos
syyttämättä jättämisen yleistyessä. Huumausaineen käyttörikosuudistus johti
kuitenkin seuraamuskäytännön kiristymiseen, sillä syyttämättä
jättäminen vähentyi,
samalla kun huumeiden käyttäjien sakottaminen rangaistusmääräysmenettelyssä
lisääntyi. Huumausaineen käyttörikosuudistuksessa tavoiteltiin huumeiden
ongelmakäyttäjien hoitoon hakeutumisen tehostamista. Tässä tavoitteessa
ei ole onnistuttu, sillä toimenpiteistä luopuminen hoitoon hakeutuneista on
hyvin harvinaista.