Lähde: TV2 12.8.2004

Huumeita käytettiin ja salakuljetettiin Suomessa laajasti jo 1920-luvulla. Tunnustetuksi ongelmaksi huumeet nousivat vasta sodanjälkeisessä Suomessa. Sodassa haavoittuneille annettiin morfiinia, kaukopartiomiehille jaettiin piristävää amfetamiinia ja rivimiehet saivat yskänärsytykseen heroiinitabletteja. Huumekoukkuun jäi satoja veteraaneja. Kovin montaa 1940- ja 1950-luvun narkomaania ei ole elossa kertomassa suomalaisen huumekulttuurin alkuajoista.

76-vuotias helsinkiläinen Usko on poikkeus. Hänen ennätyspitkä huumekierteensä alkoi haavoittumisesta kesällä 1944 Karjalan kannaksella. Usko oli haavoittuessaan 17-vuotias. Hän pääsi kovista huumeista eroon vasta 71-vuotiaana. Hän on siis käyttänyt huumeita kuudella eri vuosikymmenellä.

Vapaaehtoisena sotaan lähtenyt ja jalkoihin haavoittunut Usko jäi koukkuun heti sotilassairaalassa: "Kun morfiinia sai niin ruusut kukkivat. Ei olut kipuja. Morfiinia, metadonia, heroiinia...Olin jo vuonna -44 täysi narkomaani. Ja heroiinia, sitä oli sodassa tarjolla liikaa. Korsuissa hyllyillä ja lääkintämiesten laukut täynnä. Yskä kun oli tai kolotti, niin heitettiin heroiinitabletteja käteen, että ota tuosta. Eihän sitä ymmärtänyt mitä se oli.", Usko muistelee.

Kansainvälinen oopiuminvalvontalautakunta huomautti useaan kertaan Suomea jo 30-luvulla, että maassa käytettiin suhteettoman paljon apteekista saatavaa heroiinia. Heroiinilääkkeitä sai jopa krapulaoireiden hoitoon, niinpä heroiinin kulutus oli Suomessa asukaslukuun suhteutettuna aivan maailman kärkitasoa. Heroiinia sisältävät lääkkeet poistettiin apteekeista vasta vuonna 1957. Huumeiden hallussapito kiellettiin vuonna 1966. Sitä ennen yhteiskunta oli suhtautunut narkomaaneihin yksittäistapauksina, joiden ongelmat pyrittiin ratkaisemaan terveydenhuollon toimenpitein.

Huoltopoliisin tilastojen mukaan Helsingissä oli sodan jälkeen 500 narkomaania. "Väärensin reseptejä, valehtelin lääkäreille, lahjoin niitä esimerkiksi konjakilla ja koko ajan piti kiertää ympäri maata että mistä, mistä saa huumeita. 50-luvulla käytin metadonia, sillä tuli toimeen aika hyvin. Töissä en ole käynyt koskaan. Murtoja en ole tehnyt enkä ryöstöjä. Sain rahaa äidiltä. Ja myin huumeita muille, jos suoraan sanotaan. Se oli hirveän yksinäistä elämää. Eihän minulla siksi ole vaimoa eikä lapsiakaan", Usko kertoo.

Varsinaista laajaa huumeyhteisöä ei Uskon mukaan Helsingissäkään vielä 50-luvulla ollut. Kun huumeiden käyttö yleistyi hippiajan myötä 1960-luvun lopulla pysytteli Usko uskollisesti kovissa aineissa. "Poltin kerran piipullisen hassista. Se ei maistunut. En minä saanut siitä mitään, ihan kuin tupakkaa olisi polttanut." Usko yritti useita kertoja eroon aineista äitinsä pyynnöstä. Tulokset olivat huonoja ja Usko diagnosoitiin parantumattomaksi narkomaaniksi. Lopulta Uskokin havahtui: "Joulut ja juhannukset meni kaikki. Äidin haudalla olisi pitänyt käydä, mutta huumeita vaan piti saada. Olin niin täynnä itseäni."

Hän hakeutui hoitoon ja huumekierre katkesi vasta vuonna 1998. "Olen yhä elossa kai siksi, että en ottanut liikaa vaan sen, minkä tarvitsin."