julkaistu kirjassa:

Onnela Tapio (toim.) Pyhä Huumesota. Uusikaupunki 2001.

http://www.kaapeli.fi/visio/huumesota

Kohtuukäyttö ei johda hampun liikakäyttöön
sen enempää kuin alkoholin kohdalla. Säännöllinen
ganjan tai bhangin kohtuukäyttö aiheuttaa samoja seurauksia kuin
kohtuulliset ja säännölliset whiskyannokset. Täydellinen
kieltolaki on toimikunnan mielestä täysin pois suljettu.

Report of the Indian Hemp Drugs Commission 1893-94

Tähän huumeeseen (marihuana) liittyy sen vanhasta maailmasta
tuleva murhien, väkivallan, raiskauksien, fyysisen turmeltumisen ja
henkisen luhistumisen perinne. Toimiston asiakirjat osoittavat sen käytön
liittyvän mielisairauksiin ja rikoksiin. Siksi poliisityön näkökulmasta
se on vaarallisempi huume kuin heroiini tai kokaiini.

H.J.Anslinger, ”Enforcement of the Narcotic Drug Laws in the USA” (mietintö
Kansainliiton Oopiumkomitealle 14.5.1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei vain marihuanan
polttaminen itsessään ole vaarallista, vaan että sen käyttö
johtaa lopulta polttajan käyttämään heroiinia suonensisäisesti.
Kannabis on vaarallinen huume niin fyysisestä, mielenterveydellisestä,
yhteiskunnallisesta kuin kriminologisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

P.O.Wolff, ”The Physical and Mental Effects of Cannabis” 17.3.1955

Toimikunta muistutti sovitun siitä, että kannabiksen väärinkäyttö
on yksi huumeriippuvuuden muoto ja korosti kaiken tämän kanssa
vastakkaisen julkisuuden olevan harhaanjohtavaa ja vaarallista.

YK:n huumausainetoimikunta: 16th, 1961: 18

 

 

Vielä 1900-luvun alussa nykyään huumeiksi tai päihteiksi
kutsuttuja aineita kaupattiin ja käytettiin markkinatalouden periaatteiden
mukaan kunnes aiheellinen huoli niiden vaikutuksista ihmiseen alkoi nousta
raittiusliikkeiden muodossa. Raittiusliikkeissä yhdistyi kaksi 1800-luvun
modernia ideaa: edistyksen idea siitä, että ihmisen käyttäytymistä
voidaan ja pitää ohjata kohti parempaa elämää,
ja ns. viktoriaaninen idea siitä, että ihmisen paras on löydettävissä
pidättyvyyden kautta.

Edistyksen idean mukaisesti nouseva valtiobyrokratia oli kyvykäs
ja oikeutettu ohjailemaan kansalaisten elämää parempaan
ja se alkoi ottaa suurempaa vastuuta myös nautintoaineiden valvonnasta
ja kaupasta. Pisimmälle tämä idea kehittyi alkoholin kieltolaeissa,
joita täysimääräisinä ensimmäisen maailmansodan
jälkeen toteutti vain kolme maata maailmassa: Yhdysvallat (1917-33),
Islanti (1915-1922) ja Suomi (1919-32).

Yhdysvalloista tuli myös muiden huumeiden kieltolakien edelläkävijä
ja 1930-luvulla kieltolaki-idea ulottui kannabikseen. Kansainväliseen
täyskieltoon tarvittiin tämän jälkeen vielä parinkymmenen
vuoden byrokraattinen kehittely.

Jo 1700-luvulta lähtien tislatun alkoholin ja oopiumin laaja käyttö
herätti ansaittua huolta käytön seurauksista synnyttäen
kansalaisliikkeitä niiden tarjonnan rajaamiseksi. 1800-luvulla oopiumista
jalostettujen morfiinin ja heroiinin sekä coca-pensaan lehdistä
jalostetun kokaiinin käyttö levisi Yhdysvalloissa kansan keskuuteen
ns. patenttilääkkeinä, joissa ei ollut mitään
varoituksia tuotteen sisältämistä vaikuttavista aineista.
Näitä nykyisin laittomia aineita käyttävän väestönosan
määrästä vallitsee erilaisia käsityksiä.
Käyttäjäkunnan rakenne oli kuitenkin erilainen kuin nykyään,
koska kauppa oli laillista eikä esimerkiksi 1800-luvun lopulla keksittyyn
lääkeruiskuun ollut varaa muilla kuin keski- tai yläluokan
jäsenillä. (Musto 1-5; Booth 51, 72-79; Escohotado 80-81)

Kansainvälisen huumausainevalvonnan katsotaan alkaneen vuoden 1909
Shanghain sopimuksesta, jolla säädeltiin oopiumin kauppaa Kiinassa.
Varsinainen kansainvälinen valvonta aloitettiin vuoden 1912 Haagin
kansainvälisellä oopiumsopimuksella. Valvonta perustui kuitenkin
valtioiden sisäisiin toimiin eikä sopimuksella perustettu vielä
mitään kansainvälisiä valvontaelimiä. Ensimmäisen
maailmansodan jälkeen noin 60 valtiota allekirjoitti tämän
sopimuksen Versaillesin rauhansopimuksen osana.

Kansainliiton ensimmäisessä yleiskokouksessa vuonna 1920 perustettiin
neuvoa-antava komissio luomaan yhteyksiä valtioiden välille huumausainekysymyksissä.
1920 ja -30 luvut olivat kansainvälisen sääntelyn kulta-aikaa:
silloin solmittiin sarja erilaisia sopimuksia, jotka koskivat perinteisten
huumausaineiden kauppaa. Sopimuspolitiikan seurauksia ei asetettu kyseenalaiseksi.
Kriminaalikontrollia ei silloin korostettu vaan kansainvälisellä
yhteistyöllä pyrittiin sopimaan kaupan ehdoista siten, että
laiton kauppa ja käytön aiheuttama riippuvuus saataisiin rajattua
ja jopa lopetettua maailmasta. Esimerkiksi alkoholin täyskieltoon
päätyneissä maissa alkoholin ostajaa ja käyttäjää
ei rangaistu.

1800-luvun lopulla vain 4:ssä valtiossa (Turkissa, Egyptissä,
Kreikassa ja Trinidadissa) oli kannabiksen kaupan kieltävää
lainsäädäntöä. Kansainvälisen huumevalvonnan
suuri arvoitus piileekin siinä, miksi kannabiksesta vastoin tutkittua
tietoa tehtiin opiaatteihin rinnastettu vaarallinen aine. Vielä 1800-luvun
lopulla Englannin valtion asettamat komiteat (kannabiksen osalta Indian
Hemp Drugs Commission 1893-94) olivat ehdottaneet perinteisten nautintoaineiden
valvottua kauppaa niiden perinteisillä käyttöseuduilla ja
tämä asenne oli vahvasti mukana 1900-luvun alun kansainvälisissä
sopimuksissa.

Italia teki aloitteen kannabiksen ottamisesta mukaan vuoden 1912 Haagin
kokouksen asialistalle mutta jätti sitten itse kokouksen väliin,
jolloin Yhdysvallat otti aloitteen. Tällöin asia ei kuitenkaan
saanut muiden valtioiden kannatusta.

Kannabiksen valvonta perustuu pitkälti Yhdysvaltojen aloitteisiin
ja sen poikkeukselliseen kehitykseen maailman johtavaksi valtioksi. Alusta
saakka se oli innolla mukana laatimassa kansainvälisiä sopimuksia
joko aloitteentekijänä tai vaikuttamalla niiden sisältöön.

Vuonna 1906 Yhdysvalloissa tuli voimaan ns. Pure Drug and Food Act,
jonka mukaan lääkkeen valmistajan tuli merkitä tuotteeseen
siinä käytetyt vaikuttavat aineet ja myös kannabis oli ensimmäisen
kerran mukana valvottavien aineiden listalla. Lain avulla saatiin ns. patenttilääkkeissä
käytettyjen opiaattien ja kokaiinin aiheuttama riippuvuus vähenemään.
Vuonna 1910 Yhdysvalloissa oli käsiteltävänä ns. Fosterin
Antinarcotic Bill-esitys, jossa kannabis oli mukana, mutta se kumottiin,
koska kannabiksen ei katsottu olevan tottumusta aiheuttava.

1900-luvun alussa Yhdysvalloissa kannabista käytettiin nautintoaineena
lähinnä Lähi-Idästä muuttaneissa väestönosissa
ja tämä ilmiö keskittyi itärannikon suuriin kaupunkeihin
New Yorkiin, Bostoniin, Chicagoon, Philadelphiaan sekä etelässä
New Orleansiin. Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi
oli peräisin Kaliforniasta, missä lähinnä oopiumin
polttamista (kiinalaisten siirtolaisten mukanaan tuoma tapa) vastaan suunnattuun
lainsäädäntöön otettiin mukaan myös kannabis.

Itse asiassa kannabiksen muuta kuin lääke- ja kuitukäyttöä
ei tuolloin juuri esiintynyt Kaliforniassa, mikä aiheutti nykypäiviin
saakka ulottuvan sekaannuksen kasvin luonteesta: kuituhamppu oli cannabis
sativa, lääkehamppu nimettiin cannabis indicaksi, koska sitä
tuotiin pääasiassa Intiasta mutta poltettavan kannabiksen nimi
kehittyi hiljalleen Meksikossa käytettävästä termistä
mariguan, marihuano, mariahuana, marahuana vaiheiden kautta marihuanaksi
ja marijuanaksi. Tämä nimettiin ”tieteellisesti” vielä loco
weed’ksi, astragulus hornii’ksi, jonka aiheuttamat vaikutukset olivat lain
säätäjien mukaan sensaatiomaisia.

Vuonna 1913 kannabis kiellettiin Kaliforniassa osavaltiolakina osana
oopiumin polttoon käytettävien välineiden kieltävää
lakia. Laki jäi vaille julkisuutta, koska kannabiksen nautintokäyttö
oli minimaalista eikä aiheuttanut julkista uutisointia. Vuonna 1915
tätä lakia täsmennettiin kieltämällä kannabis
samalla pykälällä oopiumin, morfiinin ja kokaiinin kanssa
mutta tällä ei ollut vaikutusta kannabiksen lääkekäyttöön.
Tämäkään laki ei aiheuttanut mitään julkisuutta,
asia oli täysin marginaalinen ja sitä ajoi pieni mutta vaikutusvaltainen
byrokraattien piiri. Laki oli täten luonteeltaan ennaltaehkäisevä
eikä sen vaikutuksia olisi kukaan pystynyt tuolloin ennakoimaan (Kannabiksen
kieltämisen varhaisvaiheista perusteellisesti kts. Gieringer).

Vuonna 1914 Yhdysvalloissa tuli voimaan liittovaltiotasoinen ns. Harrison
Narcotics Act. Se oli verolaki, jolla oopiumin, kokaiinin sekä niiden
johdannaisten kaupan valvonta annettiin valtiovarainministeriölle.
Laki velvoitti lähinnä tiedon keräämiseen ja rekisteröintiin,
eikä sen säätämisestä seurannut suurta keskustelua
julkisuudessa, koska heroiini, oopiumi ja kokaiini olivat käytön
suhteellisesta laajuudesta huolimatta marginaalisia aineita verrattuna
alkoholiin ja tupakkaan. Kannabista ei lain lopullisessa versiossa otettu
mukaan valvonnan piiriin.

Pian tämän jälkeen syttyi I maailmansota, johon Yhdysvallat
liittyi 1917, samana vuonna, jolloin alkoholikieltolaki säädettiin.
Tästä alkoi Yhdysvaltojen taival kohti maailman mahtavimman valtion
asemaa ja sen sisäpolitiikka alkoi yhä enemmän vaikuttaa
kansainväliseen politiikkaan. Tämä näkyi kannabiksen
julkisen kuvan muuttumisessa lääkeaineesta ”tappajaruohoksi”.

Vuonna 1919 Harrisonin lakiin tuli tiukennus, jonka mukaan lääkärit
eivät enää saaneet määrätä narkomaaneille
huumausaineiksi luokiteltuja aineita. Vuonna 1920 kieltolakiviranomaiset
saivat valvottavakseen myös huumausaineet ja valtiovarainministeriön
kieltolakiosastoon perustettiin huumausainejaosto. Liittovaltio alkoi ottaa
valtaa näiden asioiden hoitamisessa, mikä tuo esille Yhdysvaltojen
sisäpoliittisen valta-akselin liittovaltion ja osavaltioiden välillä:
liittovaltio näki näiden asioiden ajamisen tarjoavan mahdollisuuden
tehdä liittovaltiotasoisia lakeja ja perustaa liittovaltion virkoja.
Tätä edesauttoi I:n maailmansodan jälkeen raittiusliikkeiden
siirtyminen tukemaan Harrison Actin toteuttamista. Mielikuva narkomaanista
muuttui sairaasta rikolliseksi.

Geneven konferenssissa vuosina 1924-25 kannabiksen kontrollia tuotiin
esille vaihtelevin keinoin ja vaihtelevalla innolla. Vihdoin vuoden 1925
kansainvälisessä oopiumisopimuksessa myös kannabiksen kansainvälinen
kauppa sallittiin vain lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin.
Sopimuksella tosin valvottiin kannabiksen lääkevalmisteita, ei
itse raaka-ainetta, ja lisäksi sovittiin vain valmistuksen ja kaupan
säätelystä eli tuottajamaalla piti olla tuontilupa valtiolta,
johon kannabista vietiin. Yhdysvalloille tämä ei riittänyt,
ja se ei allekirjoittanut sopimusta vaan keskittyi oman valvonnan luomiseen
aineelle. Tästä alkoi kannabiksen tuominen kansainvälisen
valvonnan piiriin.

Alkoholikieltolaki oli 1930-luvulle tultaessa alkanut Yhdysvalloissa
osoittautua huonoksi ratkaisuksi. Varsinkin sitä toteuttavan poliisin
maine rapisi yleisön silmissä ja samoin sen rahoitus kärsi
lain suosion laskiessa. Kieltolain loppuvuosina Yhdysvaltojen valtiovarainministeriön
kieltolakiosastolle alkoholikontrollia kohentamaan palkattiin byrokraattisesta
kekseliäisyydestä tunnettu Harry Anslinger (1892-1975).

Hän siirtyi vuonna 1930 perustetun FBN:n eli Federal Bureau of
Narcotics’in ensimmäiseksi johtajaksi, missä toimessa hän
vaikutti aina vuoteen 1962. Anslingerin kekseliäisyyttä tarvittiin,
koska toimisto oli Harrison Act’in velvoitteisiin nähden riittämätön.
Anslinger ei olisi halunnut kannabiksen valvontaa toimistolleen, sillä
sen väki ei kyennyt valvomaan edes aiemmin kriminalisoituja aineita.
(Kannabis on ruohokasvi, jota oli viljelty Yhdysvalloissakin 1700-luvulta
lähtien ja sitä kasvoi villinä ympäriinsä.)

Kannabiksen kieltolaki on henkilöitynyt Anslingeriin mutta rehellisyyden
nimissä on todettava hänen toteuttaneen aikakautensa henkeä
ja ylempää tulevia käskyjä. Presidentti Hooverin lausahdus
’jos laki on väärä niin ankarat rangaistukset ovat paras
tie sen kumoamiseen; jos se on oikea niin rangaistukset ovat nopein tapa
saada sille kunnioitusta’ oli myös Anslingerin ohjeena. Hän ajoi
alkoholin ostamisen kriminalisoinnin läpi, mikä ei ollut alkuperäinen
kieltolaki-idea. Hänen ehdotuksiinsa kuului pakollinen minimirangaistus
alkoholin käytöstä, idea hylättiin mutta käyttäjän
syyllistämisestä tuli myöhemmin huumekieltolakien kulmakivi.

Ennen vuotta 1930 parikymmentä osavaltiota oli jo säätänyt
lakeja marihuanan käytön hillitsemiseksi. Lakien vaikuttimina
eivät olleet niinkään aineen ominaisuudet vaan käyttäjäkunnan
etninen tausta: Meksikon vallankumouksen (1910-20) seurauksena varsinkin
eteläisiin ja lounaisiin osavaltioihin muutti paljon pakolaisia rajan
takaa tuoden mukanaan oman nautintoainekulttuurinsa. Ylipäänsä
1900-luvun alkuvuosikymmeninä kannabista käytettiin Yhdysvalloissa
vain marginaalisissa väestönosissa eli meksikolaisten, mustien
blues- ja jazz-piirien sekä joidenkin Lähi-Idän siirtolaisryhmien
keskuudessa.

Talouslama 1930-luvulla esti rahoituksen saannin valvontaan ja toisaalta
loi vihaa muualta tulleita kansanosia kohtaan, joiden nähtiin vievän
työt kunnon amerikkalaisilta. Syvä talouslama vaikutti siihen,
millä tavalla uusi huumetoimisto aloitti toimintansa. Määrärahojen
puutteessa Anslinger keskitti henkilökuntansa opiaattien ja kokaiinin
käyttäjiä vastaan ja toivotti erilaiset raittiusliikkeet
tervetulleiksi huumeiden vastaiseen kampanjointiin. Esimerkiksi vuonna
1936 vaikutusvaltainen Women’s Christian Temperance Union vaihtoi kampanjointinsa
kohteeksi marihuanan nikotiinin sijaan.

Kannabiksen valvonnan perustaksi tuleva kauhukampanjointi oli peräisin
eteläisistä osavaltioista, siellä kiertäviltä
lahkosaarnaajilta ja paikallisilta sheriffeiltä, jotka yhdistivät
omat rasistiset ennakkoluulonsa uuteen nautintoainekulttuuriin. Samoin
valkoisen rodun ylivaltaa ajavat liikkeet ottivat nopeasti marihuanan propagandansa
välineeksi.

Anslinger keksi myös nyt jo legendaarisen ”tappajaruoho” -kampanjan,
jossa tiedotusvälineitä tehokkaasti käyttämällä
haluttiin lietsoa amerikkalaiseen valkoiseen keskiluokkaan kammoa kannabista
kohtaan. Lehdistöön levitettiin tietoiskuja ja kohu-uutisia,
kuinka yhden marihuanasavukkeen poltettuaan nuori mies saattoi raiskata
tyttöystävänsä ja surmata vanhempansa. Alunperin ranskalaisen
Louis Gasnierin vuonna 1936 ohjaama valistuselokuva Reefer Madness on säilynyt
noista ajoista alan harrastajien kulttielokuvana.

Paineet kannabiksen kieltoon tulivat etupäässä Yhdysvaltojen
lounaisista osavaltioista, joihin oli muuttanut merkittäviä meksikolaissiirtokuntia,
joiden keskuudessa käytettiin marihuanaa. Myös monet pohjoiset
osavaltiot halusivat kannabiksen vastaista lainsäädäntöä,
koska niihin oli alkanut muuttaa afroamerikkalaista väestöä
avoimen rasistisista etelän osavaltioista ja propagandan mukaan myös
heidän keskuudessaan käytettiin marihuanaa. Toisaalta kuituhampun
viljely oli siirtynyt Yhdysvaltojen omiin siirtomaihin Aasiassa, varsinkin
Filippiineille.

Huomattuaan sen seikan, että kannabiksen liittovaltiotasoinen kieltolaki
törmäisi perustuslaillisiin ongelmiin, keksi Anslinger marihuanan
siirtoveron,  Marihuana Tax Actin. Ilmiasultaan se ei ollut kieltolaki
vaan liittovaltiotasoinen verolaki, joka velvoitti kaikki tuottajat, jälleenmyyjät
ja sitä määräävät lääkärit
rekisteröitymään ja maksamaan valtiolle kannabiksen välityksestä
lisenssimaksua (lääkärit 1 $/vuosi, apteekkarit 15 $/v.
ja viljelijä 25 $/v.) sekä pitämään kirjaa kannabiksen
välityksestä.

Muu kuin lääketieteellinen käyttö, josta maksettiin
veroa, oli kielletty sakon uhalla (100 $/unssi). Kaikenlainen kannabiksen
käyttö, jopa kuituviljely, joutui kärsimään lain
käytäntöön soveltamisesta, koska laki antoi käytännössä
valtuudet pidättää ja rangaista. Laki oli voimassa vuoteen
1970 ja siihen saakka uusien lakien nojalla kannabiksesta vankilaan tuomittua
saattoi hänen vapautuessaan portilla odottaa liittovaltion verovirkailija
jättimäisen verolaskun kanssa.

Lain säätäminen ei herättänyt minkäänlaista
julkisuutta, ja sen seurauksiin Amerikan lääkäriliitto,
AMA, heräsi liian myöhään. AMA vastusti kannabiksen
kieltämistä, koska se oli ainakin 28:ssa lääkkeessä
käytetty ainesosa vaikka uudet synteettiset tuotteet olivat syrjäyttäneet
sen monia käyttötarkoituksia. Myös tieto siitä, että
marihuana on sama kuin kannabis, tuli heille yllätyksenä.

Lainvalmistelun kuuleminen kesti vain kaksi tuntia, jolloin AMA:n edustaja
yritti vielä esittää eriävän kantansa mutta hänet
keskeytettiin. Kuulemistilaisuudessa hän arvosteli mm. sitä,
että lakiesityksen todistusaineistona käytettiin sensaatiomaisia
lehtijuttuja mutta ei oltu haettu materiaalia terveys- tai kouluviranomaisilta.
Anslinger puolestaan vetosi vuoden 1925 Geneven sopimukseen, jonka velvoitteisiin
nähden Yhdysvallat oli jäänyt jälkeen kansainvälisestä
kehityksestä huumausaineiden aiheuttaman pahuuden vastaisessa kamppailussa.
Anslinger kertoi laveasti muhamettilaisesta assassiinien lahkosta, jonka
jäsenet hänen mukaansa tekivät aikoinaan salamurhia kannabiksen
aiheuttamalla raivolla.

Veron maksamatta jättäminen oli liittovaltiotasoinen rikos,
käytännössä sillä saatiin minimaaliset verotulot
mutta se antoi valtuudet pidättää ja rangaista. Tämä
laki lopetti tehokkaasti kannabiksen taloudellisen hyödyntämisen
ja tieteellisen tutkimisen. Samalla tuli turvattua myös Anslingerin
toimiston julkinen tuki ja rahoitus tulevaisuudessa. Ainoastaan lemmikkieläinkaupat
saivat myydä steriloituja hampunsiemeniä, koska heidän edustajansa
mukaan mikään muu siemen ei saanut kanarialintuja laulamaan yhtä
hyvin.

Jack Herer selittää lain käyttöönottoa kirjassaan
Hemp and the Marijuana Conspiracy: The Emperor Wears No Clothes (1995)
kamppailuna nousevan kemian- ja öljyteollisuuden ja toisaalta perinteisen
hampputeollisuuden välillä Yhdysvalloissa. Kattavaan selitykseen
olisi lisättävä vielä alkoholin kieltolain jälkeinen
raittiusliike, kieltolakia toteuttamaan asetetut poliisivoimat, Yhdysvaltojen
sisäpoliittinen valtataistelu liittovaltion ja osavaltioiden sekä
demokraattien ja republikaanien välillä ja rasistinen kulttuuri.

Tämän lain selitykseksi on tarjottu runsaasti muitakin salaliittoteorioita
mutta ehkä koko kampanjaa voidaan kuvata termillä peitellyt eturistiriidat.
Moderni suurteollisuus oli tuolloin ottamassa yliotetta perinteisestä
maataloudesta ja siihen kytkeytyneestä teollisuudesta. Henry Fordin
1930-luvulla kehittämä hamppuauto valaisee tätä murrosvaihetta
parhaiten, koska siinä eli vielä symbioosina nämä kaksi
erilaista tuotantorakennetta eli fordilainen keskittynyt liukuhihnateollisuus
ja hajautunut maatalous. Tämä keksintö olisi helppo nähdä
nyt patenttiratkaisuna keskittyneen suurteollisuuden aiheuttamiin ongelmiin
mutta tuolloin 1930-luvulla tulevaisuus nähtiin nimenomaan suuressa
mittakaavassa ja automatisoidussa tuotannossa. Perinteiset öljykasvit
oli helppo korvata maasta melkein ilmaiseksi pulppuavalla mineraaliöljyllä,
lääketeollisuus keskittyi patentoitaviin molekyyleihin ja tarvittavat
hamppukuidut saatiin Yhdysvaltojen siirtomaasta, Filippiineiltä. Tässä
maailmassa ei kannabiksella ollut sijaa, koska se oli leimattu myös
koko teollisen etiikan vastaiseksi ihmisen haluja ja estoja vapauttavaksi
”loco weediksi”.

Lain taustalla oli myös vuoden 1936 Geneven sopimus, jossa Yhdysvaltojen
ja Interpolin edeltäjän, International Police Commission, aloitteesta
painotettiin kriminaalikontrollia ja huumekaupasta tehtiin kansainvälinen
rikos. Yhdysvallat toi kokoukselle myös aloitteen kannabiksen kieltämiseksi
mutta ei taaskaan saanut kannatusta ja siksi jätti sen allekirjoittamatta.
Yhdysvaltojen edustaja kertoikin Kansainliitolle, että Marihuana Tax
Actin kaltaisella lailla Yhdysvallat johtaa kansainvälistä liikettä
kannabista vastaan kuten se jo aiemmin johti sotaa muita vaarallisia huumausaineita
vastaan.

New Yorkin pormestari asetti lain johdosta toimikunnan selvittämään
kaupungissa esiintyvää kannabiksen käyttöä ja
sen tulokset julkaistiin vuonna 1944 ns. La Guardia raporttina. Raportti
ei kuitenkaan löytänyt todisteita kannabiksen aiheuttamaksi väitetyille
mielisairauksille, rikollisuudelle ja väkivallalle.

YK:n edeltäjä Kansainliitto oli imperialistisen ajan tuote:
eurooppalaiset suurvallat hallitsivat sen tekemisiä ja päätöksiä,
mikä oli myös sen heikkous. Tämä  näkyi sopimuspolitiikassa,
sillä ennen toista maailmansotaa solmituissa sopimuksissa yhdistävänä
piirteenä oli siirtomaiden omien perinteisten nautinto- ja lääkekasvien
tuotannon ja kaupan säätely. Niinpä Kansainliiton huumeasioita
käsitellyt toimikunta, joka toimi vuoteen 1940, koostui niiden länsivaltojen
edustajista, joilla oli oopiumin tuotantoa Kauko-Idän siirtomaissa.

II:n maailmansodan jälkeen Kansainliiton pohjalle rakennettu Yhdistyneet
Kansakunnat jatkoi pitkälti samojen raamien sisällä. Huumevalvontaa
tekevät organisaatiot jatkoivat samoina tai jos toimielimen nimi muuttui,
niin samat henkilöt jatkoivat vanhoissa tehtävissään.
Esimerkiksi Harry Anslinger jatkoi Yhdysvaltojen huumetoimiston johtajan
toimesta erottamisensa jälkeen asiantuntijana YK:ssa aina vuoteen
1970.

Commission on Narcotic Drugs eli CND, YK:n huumausainetoimikunta, on 
entisen kansainliiton toimikunnan työn jatkaja. Se tuottaa mietintöjä
ECOSOC:lle, YK:n talous- ja sosiaalineuvostolle, joka puolestaan antaa
suosituksia YK:n yleisistunnoille, joissa tärkeät päätökset
lyödään lukkoon.

Kansainliiton elimet Permanent Central Narcotics Board, pysyvä
keskuskomitea, luotiin vuonna 1929 ja Drug Supervisory Body, erityinen
valvontaelin, vuonna 1931. Nämä yhdistämällä vuonna
1961 luotiin International Narcotics Control Board, INCB, kansainvälinen
huumausaineiden valvontalautakunta, jonka toiminta alkoi 1968. Tämä
elin valvoo kansainvälisten sopimusten noudattamista sekä YK:n
strategioiden luomista sopimusten pohjalta.

Health Committee of the League of Nations, josta muodostettiin vuonna
1946 World Health Organisation, WHO, maailman terveysjärjestö,
on näistä erilaisista toimielimistä merkittävin. Sen
tehtävänä on antaa lausuntoja uusista aineista, pitääkö
niitä kontrolloida ja miten. Aikaisemmin alkoholiasioita käsiteltiin
WHO:ssa erillisessä elimessä mutta jo 1960-luvulla omaksuttiin
”yhdistetty lähestymistapa” eli strategia tarkastella eri päihteitä
yhdenmukaisesti. WHO on ollut aloitteentekijänä myös amfetamiinin
ja barbituraattien valvonnassa paljon ennen kuin poliittista tahtoa niiden
valvontaan löytyi muusta sopimuskoneistosta.

Näiden elinten lisäksi on tietysti pysyviä ja väliaikaisia
sihteeristöjä, toimikuntia ja muita elimiä, joiden määrä
luonnonlain omaisesti vain kasvaa. Kansainvälisellä tasolla huumetyö
merkitsee byrokratiaa, mietintöjä, lausumia ja eriasteisia sopimuksia.
Käytännössä tämä tarkoittaa myös jähmeyttä
eli kerran lukkoonlyötyä asiaa kuten kannabiksen kriminalisointia
ei hevin pureta vaikka siihen olisi hyvä syy.

Ennen toista maailmansotaa oli näin luotu kansainvälisen huumevalvonnan
sopimuspuitteet, valvontabyrokratian raamit ja Yhdysvalloissa kannabiksen
demonisointikampanja. Näiden yhdistäminen loi nykyisen kannabiksen
kansainvälisen kiellon.

CND, YK:n huumausainetoimikunta, alkoi käsitellä kannabista
vuonna 1946 ja alkuun esitetyt kannat olivat hyvin ristiriitaiset: Meksikon
ja Intian edustajien mukaan kannabiksen käytöstä ei ollut
ilmennyt haittaa ja sen kieltäminen voisi johtaa paljon haitallisemman
alkoholin käytön lisääntymiseen. Anslinger esiintyi
Yhdysvaltojen edustajana komission edessä, ja hän mm. kritisoi
La Guardian raporttia vaarallisena ja painotti jälleen kannabiksen
käytön ja rikollisuuden yhteyttä.

Anslingerin marihuanan vastainen kampanja oli saanut pahoja vastaiskuja
kun muutamissa murhaoikeudenkäynneissä käytettiin hyväksi
marihuanan mainetta ja syytetyn syyllisyys saatiin kumottua mielenhäiriöön
vedoten. Kauhukampanjan jatkaminen olisi toisaalta antanut yleisölle
sen kuvan, että viranomaiset eivät saa yhteiskunnallista uhkaa
aisoihin. Anslinger vihasi jazzia ja suunnitteli suosittujen muusikoiden
maanlaajuista pidätyskampanjaa mutta hänen agenttinsa eivät
kyenneet soluttautumaan piireihin. Toisaalta jazz-muusikoiden leimaaminen 
lisäsi marihuanan julkisuutta. Niinpä 1950-luvulle tultaessa
marihuanaa alettiin syyttää portiksi heroiinin käyttöön,
seikka, minkä Anslinger vielä 1930-luvulla kiisti painottaakseen
marihuanan erityisluonnetta.

1940-luvun lopussa huumausainetoimikunta aloitti YK:n huumausaineyleissopimuksen
valmistelun ja enteellisesti esimerkiksi Yhdysvaltojen sille antamista
lausunnoista puuttui La Guardian raportti. Vuonna 1952 antoi WHO ilman
mitään todisteita tai selityksiä lausunnon, jonka mukaan
kannabistuotteilla ei ole lääketieteellistä käyttöä.

Tämä uuden sopimuksen käsittely tapahtui aikana, jota
Yhdysvalloissa leimasi tiukka isänmaallisuus ja kommunismin pelko:
Korean sodan takia esimerkiksi Kiinan kommunistista puoluetta syytettiin
heroiinin salakuljetuksesta. Tämä heijastui varsinkin Yhdysvaltojen
huumelakien tiukennuksiin: vuonna 1951 pakollinen minimirangaistus huumerikoksista
säädettiin 2 vuodeksi ja vuonna 1956 seurasi kovennuksia, jopa
kuolemanrangaistus. Kannabiksesta langetetut tuomiot seurasivat automaattisesti
heroiinista langetettavia. Lakien täytäntöönpanoon
liittyi myös sensuuri: huumeista ei saanut kirjoittaa eikä puhua
vapaasti ja itse lakien arvostelu katsottiin näiden lakien rikkomiseksi.

WHO:n lausuntoon viitaten YK:n huumausainetoimikunnalla oli vuonna 1953
kannabiksen suhteen kaksi erilaista versiota tulevaksi YK:n huumausaineyleissopimukseksi,
joka hyväksyttiin 1961. Kannabiksen asettamiseksi kansainväliseen
valvontaan tuli harkita seuraavia seikkoja: sen väitetyt lääkinnälliset
vaikutukset, kannabiksen käytön sosiaalinen hyväksyminen,
hampun teollinen käyttö, syrjäseutujen valvonnan käytännön
vaikeudet ja riski laittoman kaupan syntymiselle. Tähän liittyen
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö, toi esille raportin,
jossa esiteltiin hampun korvaamista muilla luonnonkuiduilla sekä mahdollisuus
jalostaa huumeeton hamppulajike. Vuonna 1955 huumausainetoimikunta asetti
kannabiksen alustavasti tulevan huumausaineyleissopimuksen IV listalle
sen kieltämiseksi kokonaan.

WHO:n osalta selvityksen otti tehtäväkseen sen huumeriippuvuutta
käsittelevän osaston johtaja ja asiantuntijakomitean sihteeri
P.O. Wolff, Anslingerin näkökantojen kannattaja. Vuonna 1955
WHO:n nimissä YK:n huumausainetoimikunnalle tuotettiin Wolffin kirjoittama
raportti The Physical and Mental Effects of Cannabis, jossa todetaan: 
”On tärkeää huomata se seikka, ettei pelkästään
marihuanan polttaminen ole vaarallista vaan että sen käyttö
johtaa polttajan käyttämään suonen sisäisesti
heroiinia … kannabis on vaarallinen huume fysiologisesta, mielenterveydellisestä,
yhteiskunnallisesta ja kriminologisesta näkökulmista katsottuna.”

Oman lisänsä antoivat maailman viralliset kannabistakavarikkotilastot:
niiden räjähdysmäinen kasvu sijoittuu vuoden 1950 jälkeen
eli vielä 1946 takavarikot olivat 24 tonnia mutta vuonna 1955 1300
tonnia. Suurin osa näistä takavarikoista tehtiin Yhdysvalloissa,
missä oli helppoa saada moisia lukuja pelkästään niittämällä
villiytyneitä kuituhamppupensastoja. Joka tapauksessa luvuilla voitiin
osoittaa kannabiksen käytön huikea kasvu.

Myös kannabiksen käyttäjien osalta tilastoja sormeiltiin
tilanteen hälyttävyyden osoittamiseksi: Egyptissä kerrottiin
vuonna 1960 olevan 900 000 käyttäjää kun sitten 1964
tilastossa lukumäärä olikin taas 100 000.

YK:n huumausainetoimikunnan alustavan päätöksen jälkeen
lisämateriaalia ei enää etsitty ja vaikka aiheesta vielä
käytiin keskusteluja, ei mikään taho tosissaan asettanut
sitä kyseenalaiseksi. Vuosina 1955-60 aiheesta tuli lisää
materiaalia 20:sta eri valtiosta, joissa kannabiksen käytöllä
oli pitkät perinteet, mutta päätös oli tehty.

ECOSOC oli jo kehottanut jäsenvaltioita kieltämään
kannabiksen käytön lääkkeenä, mikä ratkaisi
sen kannan, että kannabis voitiin asettaa täyskieltoon vailla
lääketieteellistä käyttötarkoitusta. Missään
vaiheessa tätä prosessia ei asetettu kyseenalaiseksi sitä,
miksi lääketieteellinen käyttötarkoitus ylipäänsä
oli peruste kieltää kannabiksen käyttö, koska esim.
alkoholin sallimisessa tätä kriteeriä ei tarvittu!

Kannabiksen kansainvälinen kielto voidaan nähdä myös
siitä näkökulmasta, kuinka länsimainen päihdekulttuuri
pakotettiin toisiin kulttuureihin. Intia tosin vastusti näitä
päätöksiä voimakkaasti, koska sillä oli laaja
ja perinteinen kannabiksen käyttökulttuuri, mutta sille ja Pakistanille
myönnettiin 25 vuotta lisäaikaa kiellon toteuttamiseksi ja virallisesti
Intia kielsi kannabiksen käytön vuonna 1989.

Vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimuksessa yhdistettiin yhdeksi sopimukseksi
yhdeksän vuoden 1912 jälkeen tehtyä sopimusta paitsi vuoden
1936 sopimus laittoman kaupan rajoittamisesta.

Kannabiksen osalta sopimus merkitsi aivan uutta vaihetta, kieltolakia.
Sopimuksessa erilaiset valvottavat aineet jaettiin neljälle listalle
niiden arvioidun vahingollisuuden mukaan, ja kannabis sijoitettiin IV:lle
listalle koska sen käytöstä seuraa vakavia terveydellisiä
haittavaikutuksia, se aiheuttaa riippuvuutta eikä sillä ole minkäänlaista
lääketieteellistä käyttötarkoitusta.

Sopimuksen oli alkuperäisissä kaavailuissa tarkoitus saattaa
voimaan pakollinen kannabiksen valmistuksen ja kaupan tukahduttaminen mutta
sopijaosapuolten ristiriitaisten etujen takia aikaan saatiin vain suositukset
tiukasta valvonnasta ja kasvatuksen lopettamisesta. Sopijaosapuolten ristiriitaisuutta
kuvastaa Burman edustajan vetoomus kannabiksen sallimisen puolesta, koska
kannabista syötettiin paljon perinteisesti metsätöissä
käytetyille elefanteille ja ilman sitä heidän metsäteollisuutensa
kärsisi.

Samoin itse kasvista kontrollin kohteeksi saatiin rajattua vain kukkalatvat.
Vaikka sopimus itsessään oli kompromissi niin kannabiksen kieltämistä
ajaville tahoille sekin oli tärkeämpää kuin että
kannabis olisi jäänyt tästä sopimuksesta ulos. Se saatiin
virallisesti ja kansainvälisesti luokiteltua yhtä vaaralliseksi
huumeeksi kuin heroiini ja kokaiini.

Sopimuksella luotiin myös nykyinen huumevalvontabyrokratia. Ehkä
tärkein siinä esille tuoduista byrokraattisista innovaatioista
oli INCB:n eli kansainvälisen huumausaineiden valvontalautakunnan
luominen vanhoista kansainliiton elimistä. Vuodesta 1968 toiminut
INCB on se elin, jossa kaikki ratkaisevat aloitteet ja asiakirjat käsitellään
ja joka edelleen vie aloitteet eteenpäin ECOSOC:lle. Niinpä INCB:ssä
edustettuina olevilla valtioilla on ratkaiseva asema YK:n huumepolitiikkaa
tehtäessä.

YK:n huumausaineyleissopimus oli varsinkin Yhdysvalloille avoin lupakirja
kannabiksen ankaraan kontrolliin ja vuosittain suurin osa maailman kannabistakavarikoista
tehtiinkin Yhdysvalloissa. Samalla kun poliisi kävi kannabiksen salakuljettajien
ja käyttäjien kimppuun levisi heroiinin käyttö Yhdysvaltojen
suurkaupungeissa. Kärjistäen YK:n huumausaineyleissopimuksesta
tuli se portti, jonka kautta nykyisenkaltainen heroiiniongelma tuli länsimaihin.

Heti sopimuksen solmimisen jälkeen kannabiksen kieltämisen
arvostelu ryöpsähti käyntiin eri asiantuntijatahojen tuodessa
esille kritiikkinsä kannabiksen väitettyjä ominaisuuksia
vastaan. Tähän YK:n huumausainetoimikunta julkaisi vielä
vuonna 1961 oman kantansa, että sopimuksella on lyöty lukkoon
kannabiksen väärinkäytön olevan huumeriippuvuuden yksi
muoto ja kaikenlainen tiedotus tätä vastaan on harhaanjohtavaa
ja vaarallista.

Jo vuonna 1965 WHO raportoi kannabiksen lääkeominaisuuksista
ja viimeksi vuonna 1995 sen haitallisuudesta verrattuna muihin päihteisiin
mutta YK on itsepintaisesti pitänyt kiinni kerran lukkoon lyödystä
kannastaan. Vuosittain taas INCB julkaisee oman raporttinsa, jossa todetaan
ettei kannabiksen valvonnan löysäämiseen ole mitään
perusteita.

Sekä kansainvälisen huumevalvonnan ongelmat että yllättävän
nopeasti kasvanut huumeiden käyttö länsimaissa johtivat
1970-luvulla kahden uuden sopimuksen tekoon. Jo 1960-luvulla Ruotsi oli
yrittänyt saada amfetamiinin kauppaa valvontaan mutta varsinkin YK:n
huumausainetoimikunta oli vastustanut tätä samoin kuin barbituraattien
ja muiden rauhoittavien lääkeaineiden kansainvälistä
kontrollia. Ruotsi alkoi saada taakseen tukea myös muilta mailta,
mm. Intia vetosi vastavuoroisuuteen eri aineiden valvonnassa. Merkittävin
vastarinta tuli muilta länsimailta ja varsinkin niiltä mailta,
joilla itsellään oli huomattavaa lääketeollisuutta
kuten USA, Länsi-Saksa ja Sveitsi.

Vuoden 1971 sopimuksessa käytetyssä terminologiassa kiteytyi
kansainvälisen huumevalvonnan ristiriitaisuus: CND vastusti jälleen
aktiivisesti kaikkia pyrkimyksiä saada tupakka ja alkoholi käsiteltävien
aineiden joukkoon, ja valvottavien aineiden luokittelu narkoottisiin ja
psykotrooppisiin aineisiin johtui lähinnä vuoden 1961 sopimuksen
luokittelusta eikä aineiden todellisista ominaisuuksista. Tähän
terminologiseen manipulointiin kuuluu myös väärinkäyttö
termin johdonmukainen käyttö kiellettyjen aineiden yhteydessä,
millä halutaan painottaa vanhaa kieltolaki-ideologiaa aineiden ylivallasta
ihmiseen: YK koneisto kieltäytyy julkaisemasta sellaista asiapaperia,
jossa puhutaan pelkästä käytöstä.

YK:n huumausaineyleissopimuksen pykälät rangaistuksista johtivat
vuoden 1972 korjaussopimukseen, jossa tuotiin esille erilaisia vaihtoehtoja
vuoden 1961 sopimuksen rangaistuspykälille. Toisaalta vuoden 1961
sopimuksessa rankaisutta jäänyt huumeiden käyttö kriminalisoitiin
ja INCB:n vaikutusmahdollisuuksia lisättiin tällä sopimuksella:
kehitys kulkee näin vääjäämättä kohti
huumeiden käytön tuomista esille yksinomaan rikosongelmana.

Yhdysvalloissa Richard Nixonin valtakauden (1968-74) jälkeen presidentit
Gerald Ford (1974-77) ja Jimmy Carter (1977-81) suhtautuivat huumausaineongelmaan
maltillisemmin. Kun 1960-luvulla marihuanan käyttö yllättäen
yleistyi ja 1950-luvulla säädetyt ankarat rangaistukset osuivat
laajan keskiluokan omiin lapsiin, oli seurauksena rangaistusten lasku ensimmäisen
kerran Yhdysvaltojen rikoslain historiassa.

1970-luvulla Yhdysvalloissa käynnistyi kannabiksen kriminaalikontrollin
arvostelu, sen vaikutuksia selvitelleet tutkimukset ja komiteat tekivät
siitä suhteellisen harmittoman ja muutama osavaltio luopui sen käytön
rankaisemisesta. Mielipidekyselyissä tuona aikana kävi selville,
että monet luulivat sen tulleen lailliseksi: 1970-luku oli kannabiksen
kohdalla sallivin ajanjakso.

Kannabiksen kieltämisen kannalta oleelliset sopimukset ovat vuoden
1961 YK:n huumausaineyleissopimus ja vuoden 1988 United Nations Convention
Against Illicit Traffic In Narcotic Drugs and Psychotropic Substances eli
ns. Wienin sopimus. Vuoden 1961 sopimus rajoittaa sopijavaltioiden mahdollisuuksia
harjoittaa omaa politiikkaansa ja vuoden 1988 sopimus velvoittaa sopijavaltiot
tiukkaan kriminaalivalvontaan.

Vuoden 1988 Wienin sopimus lähti liikkeelle vuonna 1984 Venezuelan
aloitteesta mutta kuten jo monta kertaa aiemmin otti Yhdysvallat johdon
käsiinsä ja sen läpiajama teksti oli erilainen kuin alkuperäinen
ehdotus. Virallisesti YK:n huumausainetoimikunta valmisteli sopimuksen
tekstit ja sitä kautta sisällön mutta Yhdysvaltojen osuus
tulee esille toimielimen samoin kuin itse Wienin kokouksen miehityksestä.

Wienin sopimuksen yhteydessä puhutaan ns. Reagan-doktriinista:
teknisesti ottaen sillä tukittiin ne aikaisempien sopimusten kompromisseina
syntyneet porsaanreiät johdonmukaisella kriminaalikontrollilla. Sopimuksen
keskeisin kohta on 3. artikla, jolla sopijaosapuolet velvoitetaan kriminalisoimaan
kaikki mahdolliset huumausaineisiin liittyvät teot. Sopimuksen luonne
tulee esille sen nimestä sekä siitä, että kriminalisointi
tulee esille heti alussa (3. artikla) kun vuoden 1961 sopimuksessa kriminaalikontrolli
tulee esille vasta 36. artiklassa.

Sopimuksella aloitettiin Yhdysvaltojen johtama maailmanlaajuinen huumesota
sekä käytännön että virallisella tasolla, mitä
vahvisti YK:n yleiskokouksen vuonna 1990 hyväksymä poliittinen
julistus ja maailmanlaajuisen toimintasuunnitelma: "Kansainvälisestä
yhteistyöstä huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden laitonta
tuotantoa, tarjontaa, kysyntää, kauppaa ja jakelua vastaan".
Samana vuonna YK:n byrokratiaan lisättiin vielä UNDCP, YK:n huumevalvontaohjelma,
joka koordinoi YK:n huumevalvontaa ja toimii INCB:n sihteeristönä.

Sopimusten syntymisen myötä heräsi myös niiden arvostelu.
Sopimusten edellyttämän yksipuolisen kriminaalipolitiikan ja
sen tiukan soveltamisen vastapainoksi on yhä lisääntyvässä
määrin tullut esille sopimusten tekstiin ja sopimusten soveltamiseen
sisältyviä monipuolisemman politiikan mahdollisuuksia.

Huumekeskustelussa käytetyt depenalisointi, dekriminalisointi ja
legalisointi aiheuttavat sekaannusta siksi, että niiden merkityssisältöjä
käytetään ristiin. Depenalisointi tarkoittaa rangaistuksista
luopumista lopettamalla rangaistusten jakaminen. Dekriminalisointi taas
tarkoittaa laissa olevien rangaistuspykälien poistamista ja siirtymistä
johonkin muuhun edesvastuukäytäntöön. Legalisointi
tarkoittaa jonkin aineen ottamista kokonaan pois rikosoikeudellisen säätelyn
piiristä esimerkiksi kauppaa säätelevän lainsäädännön
piiriin.

Laillistamista vastustavat tahot näkevät isoimman peikon tässä
eli laillistaminen merkitsisi kannabiksen vapauttamista tupakan ja alkoholin
tapaan. Olisi tärkeää huomata, että kaikki nämä
termit pitävät sisällään paljon erilaisia vaihtoehtoja.
Niin erilaiselta kuin esimerkiksi Tanskan ja Suomen politiikka huumeiden
ja varsinkin kannabiksen käyttäjien kohdalla näyttääkin
ovat molemmat valtiot sitoutuneet samoihin kansainvälisiin sopimuksiin.

Vuoden 1961 yleissopimuksen 36. artikla vaatii osapuolia kriminalisoimaan
kannabiksen valmistuksen, kaupan ja hallussapidon ja rajoittamaan nämä
vain ”tieteellisiin ja lääketieteellisiin käyttötarkoituksiin”.
Adolf Lande, yksi sopimusluonnoksen laatijoista, on sanonut ko. sopimuksen
hallussapitoa koskevien rangaistuskohtien tarkoittavan vain laitonta kauppaa
eikä omaan käyttöön tarkoitettua hallussapitoa. Tätä
painottaa myös sopimukseen liitetty selitysosa, jossa todetaan henkilökohtaisen
hallussapidon rankaisun olevan sopijavaltioiden sisäinen asia.

Erilaiset sovellukset eri valtioissa johtuvat siitä, että
valtioiden omat komiteat ovat päätyneet eri tulkintoihin kannabiksen
kontrollista, mutta yleensä varsinkin 1970-luvulla päädyttiin
siihen, että hallussapito artiklassa 36 sekä muissakin artikloissa
viittaa hallussapitoon myyntitarkoituksissa. 1970-luvulla monissa maissa
lainsäädäntöä korjattiin tekemällä erottelu
pehmeisiin ja koviin huumausaineisiin pehmeiden tarkoittaessa kannabistuotteita,
mikä ei perustunut kansainvälisiin sopimuksiin. Kun Suomessa
aikoinaan 1970-luvun alussa tehtiin huumelakeja, perustui esitys käytön
rankaisematta jättämisestä olemassaoleviin sopimuksiin.
Kun moralistinen kanta voitti eduskunnassa ja käyttö tuli rangaistuksi
niin rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumissäädökset
olivat vuoden 1961 kansainvälisen sopimuksen sisällön mukaisia.

1988 Wienin sopimuksen 3. artiklalla kiirehdittiin tukkimaan nämä
liberalisoinnit sallineet porsaanreiät. Wienin sopimus on luonteeltaan
huumeongelmaa kriminalisoiva, ja vaikka se antaa liikkumavaraa käytön
rankaisun osalta ja omaa käyttöä varten hallussapidetyn
huumeen ja varsinkin kannabiksen osalta, niin ainut tapa edes ajatella
legalisointia, depenalisointia tai dekriminalisointia on esittää
virallinen varauma sen 3. artiklaan. Tämä artikla ei kuitenkaan
velvoita yksiselitteisesti täydelliseen kieltolakiin. Eri aineiden
luokittelu perustuu vuoden 1961 sopimuksen luokitteluun eikä kaikesta
uudesta tutkimuksesta (*) huolimatta vuoden 1988 sopimuksessa esitetty
perusteluja sille, miksi tämä luokittelu edelleen on kansainvälisen
huumevalvonnan perustana.

Erilaiset syyttämättäjättämisen ja taloudellisuuden
soveltamismuodot ovat ilmeisesti paras tapa ottaa huomioon tämä
3. artikla luotaessa huumeongelman kysyntäpuolen nykyistä joustavampaa
käsittelytapaa. Tämän lähestymistavan ydin on siinä,
että kaikissa oikeusjärjestelmissä on omat sääntönsä
käsitellä pieniä rikkomuksia pohjautuen taloudellisuusperiaatteeseen,
koska oikeuslaitoksen ei kannata tuhrata aikaansa pikkuasioihin. Vuoden
1988 sopimuksessa yritetään sulkea pois mahdolliset ”väärinkäytökset”
3. artiklan 6. alakohdalla.

Tätä lähestymistapaa voitaisiin soveltaa myös sellaisiin
vähemmän haitallisiin aineisiin kuten kannabistuotteisiin. Tällöin
on sovellettava mieluummin depenalisointia kuin dekriminalisointia koska
tämä jälkimmäinen lähestymistapa rikkoo vuoden
1988 sopimusta. Hollannissa 1970-luvulla toteutettu kannabiksen depenalisointi
ei riko vuoden 1988 sopimusta mutta käytännön sovellus menee
sopimuksen hengen mukaan liian pitkälle, mistä INCB varoitti
vuoden 1993 tarkastuskäynnin jälkeen ja on muistuttanut siitä
toistuvasti maailman huumetilannetta käsittelevissä vuosiraporteissaan.

Indian Hemp Drugs Commission ei mietinnössään 100 vuotta
sitten liberalismin hengessä suositellut valtion puuttumista täysi-ikäisen
kansalaisen yksityiselämään suhteellisen harmittoman nautintoaineen
varjolla. Alkaessaan demonisoida marihuanaa vuosisadan alussa Yhdysvaltojen
viranomaiset eivät tietenkään saattaneet arvata, että
sen käyttö tulisi leviämään länsimaissa siinä
määrin kuin se nyt on levinnyt – ja että suuri kunnia kuuluu
heille tuon "meksikolaisen ruohon" nostamisesta kansanvälisen huomion
kohteeksi. Presidentti Nixonin vuonna 1972 asettama komitea arvioi Yhdysvalloissa
olleen ennen vuoden 1937 lakia alle 50 000 kannabiksen käyttäjää;
maan seuraava presidentti tulee suurella todennäköisyydellä
olemaan kannabista käyttänyt henkilö käyttäjien
lukumäärän ollessa miljoonia pelkästään Kaliforniassa.

Kannabiksen osalta nykyaikaisen kontrollin malli lyötiin lukkoon
1950-luvulla.  Kannabiksen vaikutusten liioittelun aiheutettua uskottavuusongelman
1940-luvulla siitä tehtiin portti koko huumeongelmaan ja siksi siitä
piti rangaista yhtä ankarasti kuin muista huumeista. Tämä
käsitys lyötiin lukkoon sijoittamalla kannabis vuoden 1961 sopimuksen
IV listalle.

Yhdysvallat on ollut kansainvälisen huumausainepolitiikan aloitteentekijänä
lähes koko 1900-luvun. 1980-luvulla Reaganin ja Bushin kaudella huumeongelman
kriminaalipoliittinen selitysmalli otettiin ennennäkemättömän
laajasti käyttöön, mm. pakollinen minimirangaistusjärjestelmä
otettiin uudelleen käyttöön. Wienin sopimuksella 1988 päätettiin
huumeongelma ratkaista yksinomaan kriminaalipolitiikan keinoilla.

YK on asettanut kriminaalikontrollin muiden huumepolitiikan muotojen
edelle: sen terminologiassa tämä on ”ensisijaista torjuntaa”,
kysynnän vähentämiseen tähtäävät toimenpiteet
ovat ”toissijaista torjuntaa” ja sosiaalisia ja terveyshaittoja – myös
kriminaalikontrollin aiheuttamia – vähentävät toimenpiteet
”kolmannella tilalla”. Tästä priorisoinnista on muodostunut kansainvälinen
huumepolitiikan malli INCB:n varoitellessa raporteissaan, ettei haittojen
vähentämis -ohjelmien saa antaa aiheuttaa enempää ongelmia
kuin niillä korjataan!

Huumeiden kansainväliseen kriminaalikontrolliin on kuitenkin alkanut
kohdistua kasvavaa kritiikkiä: sen varjolla langetetaan vuosittain
esimerkiksi Aasian valtioissa satoja kuolemantuomioita, Etelä-Amerikassa
Yhdysvaltojen tukemat ja kouluttamat huumeiden vastaiset sotilasjoukot
harjoittavat valvomatonta terroria maaseudulla, perinteisten huumausaineiden
käyttöseuduilla kovien aineiden ja varsinkin heroiinin käyttö
kasvaa hälyttävällä vauhdilla. Psykotrooppisten aineiden
valtavat takavarikot 3. maailman maissa eivät myöskään
kiinnosta länsimaisia tiedotusvälineitä.

Kautta maailman oikeus- ja vankilalaitokset ovat ylikuormitettuja huumerikoksista
epäiltyjen ja tuomittujen määrän koko ajan kasvaessa.
Huumesodan mallimaassa Yhdysvalloissa on jo ohitettu 2 miljoonan vangin
raja huumerikollisten paisuttaessa tätä lukua yhä suuremmalla
osuudella vuosittain.

YK on näin löytänyt itsensä ristiriitaisesta tilanteesta,
jossa sen ajama huumevalvontajärjestelmä rikkoo syvästi
sen perusasiakirjaa ihmisoikeuksista. Myös ihmisoikeusjärjestöissä
on havahduttu siihen, että huumeiden kriminaalikontrollin vastustaminen
on rasismin vastustamisen tapaan ihmisoikeuskysymys. Ja jopa INCB on omissa
raporteissaan havahtunut siihen, että tällainen kriminaalikontrolli
syö uskottavuuden koko järjestelmältä, koska samalla
kaupan päätekijöiksi epäillyt välttyvät kaikilta
seuraamuksilta.

Toisaalta INCB on viime vuosina joutunut yhä useammin vastakkain
kehittyneiden teollisuusmaiden (vuonna 1999 mm. Portugal, Itävalta,
Sveitsi, Saksa, Ranska) kanssa näiden alkaessa soveltaa omaa huumausainepolitiikkaa
muuttuvan tilanteen johdosta. Myös tältä osin kansainvälinen
sopimusjärjestelmä on alkanut rapautua, mistä lautakunta
yrittää muistuttaa jo epätoivoisin äänenpainoin
vetoamalla ”kansainvälisen yhteisön” tekemiin päätöksiin
100 vuotta sitten (Raportti vuodelta 1999, artikla 459) ja pelottelemalla
uusilla entistä vahvemmilla kannabislajikkeilla (Cannabis Abuse on
the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000).

Kannabis on huumausaineiksi luokitelluista aineista eniten käytetty
ja sen kriminalisoinnin takia kannabiksen kuluttajat joutuvat kosketuksiin
myös muiden huumausaineiden kanssa. Tämän kriminaalikontrollin
aiheuttaman haitan johdosta ollaan monissa maissa ajamassa läpi erilaisia
depenalisointiin ja dekriminalisointiin pohjaavia lainsäädännön
liberalisointeja kannabiksen osalta. Ongelmana on tällöin ”nukkumaan
jätettyjen” lakien mahdollinen hyväksikäyttö joskus
tulevaisuudessa jos niitä ei poisteta.

Nämä lähestymistavat ovat myös kritisoitavissa siitä,
että jättäessään käyttäjän rauhaan
on kriminaalikontrollilla taipumus kohdistua entistä tiiviimmin salakuljetuksen
ja kaupan kimppuun. Tällä tavalla jatketaan edelleen sitä
kriminaalia alakulttuuria, mikä aiheuttaa monia niistä aineiden
vaikutuksiksi tulkittuja ilmiöitä. Haittojen ja kulutuksen vähentämiseen
tähtäävät ohjelmat eivät yksinään riitä
täyttämään tavoitteitaan, jollei niihin liitetä
täysimittaista kannabiksen laillistamista. Vain tätä kautta
muutetaan sitä sosiaalista ympäristöä, missä käyttäjät
joutuvat aineensa hankkimaan ja käyttämään.

Legalisointiin tarvitaan vuoden 1961 sopimuksen muutos siirtämällä
kannabis IV:lta listalta WHO:n suosituksesta, jolloin vuoden 1988 sopimus
kriminalisoisi edelleen muita huumeita. Tätä ajatusta tukevat
Yhdysvaltojen National Institutes of Health’n, British Medical Association’n
ja Institute Of Medicin’n kannabisraportit (**). Tämä muutos
voitaisiin viedä vuoden 1988 sopimuksen selitysosaan kuten myös
vuoden 1972 lisäasiakirja tehtiin muutokseksi vuoden 1961 sopimukseen.
Kansallisessa lainsäädännössä avautuisi tällöin
mahdollisuus valvoa kannabiksen käyttöä muun kuten kaupan
valvontaa säätelevän lainsäädännön avulla.

(*)

The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm>

– päätyi suosittamaan huomattavia lievennyksiä Englannin
voimassaoleviin lakeihin kannabiksen suhteen.

The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse.
Marihuana: A Signal of Misunderstanding 1972, USA.

<http://www.druglibrary.org/schaffer/library/studies/nc/ncmenu.htm>

– päätyi ehdotuksissaan mm. kannabiksen hallussapidon ja
pienimittakaavaisen jakelun depenalisointiin.

National Baan Commission 1972, Hollanti.

– johti Hollannissa kannabiksen käytön dekriminalisoimiseen
sekä nykyiseen coffee shop käytäntöön kannabiksen
jakelussa.

Cannabis och medicinska skador: en nordisk värdering, 1984.

Pohjoismaiden oikeus-, sosiaali- ja kansanterveysministerien aloitteesta
tehty tutkimus, joka on yhteenvedoissaan tässä mainituista konservatiivisin
mutta verrattuna kannabiksen kiellon perusteluihin vuoden 1961 sopimuksessa
(porttiteoria, käytön luonne) huomattava lievennys.

(**)

WHO:n raportti:

"Cannabis: a health perspective and research agenda" (WHO/MSA/PSA/97.4).

– raportin taustapaperit on julkaistu teoksessa:

Kalant, Harold; Corrigall, William; Hall, Wayne; Smart, Reginald (1999)
The Health Effects of Cannabis. Toronto.

Institute of Medicine raportti:

<http://www.nap.edu>

National Institutes of Health lääkekannabisraportti:

<http://www.nih.gov/news/medmarihuana/Medicalmarihuana.htm>

BMA:n raportti:

BMA (1997) Therapeutic Uses of Cannabis. Harwood Academic Publisher
and British Medical Journal. The Netherlands.

katso myös:

Cannabis: The scientific and medical evidence (1998) House of Lords
Select Committee on Science and Technology Session 1997-98, 9th report
HL paper 151 (London, HMSO).

Solowij, Nadia (1998) Cannabis and Cognitive Functioning, Cambridge.

 

Lähdeluettelo:

Bakalar, James B; Grinspoon, Lester (1988) Drug Control in a Free Society,
New York.

Booth, Martin (1996) Opium. A History, Glasgow.

Brecher, Edward M. and the Editors of Consumer Reports Magazine (1972)

The Consumers Union Report on Licit and Illicit Drugs.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/cu/cumenu.htm>

Bruun, Kettil; Pan, Lynn; Rexed, Ingemar (1975) The Gentlemen’s Club.
International Control of Drugs and Alcohol, Chicago.

Cannabis Abuse on the Rise, INCB Press Release No. 7, 23 February 2000.

<www.incb.org>

Coffin, Phillip O. (1998, August/September). A Duty to Censor: U.N.
Officials Want to Crack Down on Drug War Protesters. Reason Magazine, 30(4),
54-55.  <http://www.lindesmith.org/library/staffa.htm>

Cohen, Peter: Shifting the main purposes of drug control: From suppression
to regulation of use. Reduction of risks as the new focus for drug policy.

Paper presented at the Euro-Ibero-American Seminar, 8-9 October 1998,
Palácia da Bolsa, Porto, Portugal.

EMCDDA: UN ‘Drug Summit’: EMCDDA Director welcomes demand-reduction
declaration as chance to translate political plans into action. Press release
Thursday 11 June 1998.

Escohotado, Antonio (1999) A brief history of drugs. From the stone
age to the stoned age, Vermont.

Gieringer, Dale H. (1999) The Forgotten origins of cannabis prohibition
in California. Contemporary Drug Problems 26, 237-288.

HS 24.2.1990 ”YK taistoon huumeita vastaan”.

Human Rights Watch (1997) World Report 1998, New York.

The Indian Hemp Drugs Commission Report.

<http://www.druglibrary.org/schaffer/Library/studies/inhemp/ihmenu.htm>

International Treaty Considerations Drug Policy Forum Trust. Alternative
Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion Paper, 17 July,
1997.

<http://www.lindesmith.org>

Julistus huumausaineiden kysynnän ehkäisemistä ohjaavista
periaatteista. Hyväksytty Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen
alaisessa 20. erityisistunnossa New Yorkissa 8.­10.6.1998.

King, Rufus (1972) The Drug Hang Up, America’s Fifty-Year Folly.

<http.//www.druglibrary.org/special/king/dhu/dhumenu.htm>

Krajewski, Krzysztof (1998, September 5) How Flexible are UN Drug Conventions?
Proceedings, Regulating Cannabis: options for Control in the Twenty-First
Century:  An International Symposium. Regents College, London.

<http://www.lindesmith.org>

Lamour, Catherine; Lamberti, Michel R. (1974) The international connection.
Opium from growers to pushers, New York.

Lehmus, Kaarle J. (1989) Uusi laittoman huumausainekaupan vastainen
YK:n yleissopimus syntynyt. Rikospoliisi 4/1989.

The Marihuana Tax Act of 1937. Transcripts of Congressional Hearings.

<http://www.druglibrary.org/schaffer/hemp/taxact/taxact.htm>

Musto, David F. (1987) The American Disease. Origins of Narcotic Control,
New York (expanded edition).

New York City. Mayor's Committee on Marihuana (1973) The Marihuana problem
in the City of New York, Metuchen, NJ.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/lag/lagmenu.htm>

Public Health Impact of Repealing Cannabis Prohibition Drug Policy Forum
Trust. Alternative Systems of Cannabis Control in New Zealand. Discussion
Paper, 17 July,1997.  <http://www.lindesmith.org>

Report of the International Narcotics Control Board for 1994 (1995)
United Nations, New York.

Report of the International Narcotics Control Board for 1999 (2000)
<http://www.incb.org/e/ar/1999/incb_report_1999_1.pdf>

The Report of the National Commission on Marihuana and Drug Abuse (1972).

 <http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/nc/ncmenu.htm>

Sasson, Theodore (1995) Crime Talk. How Citizens Construct a Social
Problem, New York.

Silver, Gary; Ward, Ray; Aldrich, Michael R. (1979) The Dope Chronicles,
San Francisco.

The Single Convention Treaty on Narcotics of 1961.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/legal/singconv.htm>

Skretting, Astrid; Rosenqvist, Pia; Jepsen, Jörgen (eds) (1993)
Narkotikapolitik i internationellt perspektiv. NAD-publikation nr. 24,
Helsingfors.

The United Nations Convention against Illicit Traffic in Narcotic Drugs
and Psychotropic Substances of 1988.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/legal/un1988nr.htm>

Utriainen, Terttu; Hakonen, Kimmo (1985) Huumausainerikokset, Mänttä.

Wodak, Alex.  (1998, September 5).  Notes and Comments. Proceedings,
Regulating Cannabis: options for Control in the Twenty-First Century: An
International Symposium. Regents College, London.

 <http://www.lindesmith.org>

The Wootton Report (1968) Advisory Committee on Drug dependence, UK.

<http.//www.druglibrary.org.schaffer/Library/studies/wootton/wootmenu.htm>

 

 

Huumausainestrategia 1997

K.J.Långin johtaman Huumausainepoliittisen toimikunnan
mietintö

http://www.vn.fi/vn/stm/ehosopo/suomi/huumestr/sisally1.html

9.12.1997

Seuraavassa on suora lainaus kyseisestä mietinnöstä

---

Luku 4.4.4 Oikeuslaitoksen toiminta.

"Yksi syyttämis- ja tuomioistuinkäytännössä
merkille pantava seikka on toimenpiteistä luopumisen vähäinen
käyttö huumausainerikoksissa. Vertaamalla vuoden 1972 huumausainelain
ja vuoden 1994 rikoslain huumausainesäännösten esitöitä
oikeuskäytäntöön paljastuu, ettei lainsäädännön
alkuperäinen tarkoitus ole toteutunut. Molempien säädösten
esitöiden mukaan tarkoituksena on ollut jättää pelkkään
huumausaineiden käyttöön ja siihen liittyneisiin rikoksiin
syyllistyneet pääsääntöisesti tuomitsematta. Kuitenkin
huumausainerikoksista tuomitsematta jätettyjen osuus on laskenut 70-luvun
alkupuolen 15 – 30 %:ta muutamaan prosenttiin (2 % vuonne 1994). Lukumääräisesti
näitä päätöksiä on 90- luvulla tehty vain
8:sta 57:än vuodessa.

Mahdollisuutta jättää syyttämättä huumausainerikoksista
on myös käytetty vähän, noin 4-6 %:ssa poliisin tietoon
tulleista huumausainerikoksista vuosina 1991-95. Lukumääräisesti
tapaukset ovat lisääntyneet vuodesta 1991, jolloin niitä
oli 103, vuoteen 1995, jolloin oli 336 vastaavaa päätöstä.
Näistä syyttämättäjättämispäätöksiä
120 tehtiin rikoslain 50 luvun 7 §:n
perusteella, jossa on erityinen
säännös toimenpiteistä luopumisesta. Syyttämättä
jättäminen on kuitenkin suhtellisesti vähentynyt vuodesta
1992 vuoteen 1995, sillä poliisin tietoon tulleiden huumausainerikosten
määrä on kasvanut voimakkaasti. Syyttämättä
jättämisessä on ilmeisesti myös melko selviä alueellisia
eroavaisuuksia."

"Rikoslain huumausainerikoksia
koskevaan lukuun otettiin erityinen
toimenpiteistä luopumispykälä(RL 50:7)
täydentämään
rikoslainsäädännön yleistä säännöksiä.
Hallituksen esityksessä sanotaan:"Pelkän käytön
ja siihen välttämättä liittyvän hallussapidon
perusteella ei syytettä tulisi aja eikä rangaistusta tuomita."
Esityksen mukaan tämä koskee myös omaan käyttöön
tarkoitettua huumausaineen maahantuontia,
hallussapitoa ja valmistusta.
Tyypilliseksi rankaisematta ja syyttämättä jätettäväksi
tapauksiksi hallituksen esitys nimeää
yksin kotona tapahtuvan
huumausaineen käytön sekä muutaman vakiokäyttäjän
yhteisen käytön kotioloissa. Yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen
edellyttää, että toimenpiteistä ei luovuta, kun huumausaineiden
käyttö on julkisella tavalla, joka on omiaan johdattamaan muitakin
käyttämään niitä. Esimerkkinä mainitaan julkinen
käyttö musiikkifestivaaleilla ja televisiolähetyksissä.

Toinen RL 50 luvun 7 §:ään sisältyvä peruste
toimenpiteistä luopumiselle on tekijän hakeutuminen sosiaali-
ja terveysviranomaisten hyväksymään hoitoon. Tilastotietoa
ei ole käytettävissä siitä, monessako tapauksessa tätä
perustetta on sovellettu. Toimikunnassa kuultujen asiantuntijoiden antamien
lausuntojen valossa tätä
mahdollisuutta on toistaiseksi käytetty
erittäin harvoin jos lainkaan.

Suuri osa syyttäjälle tulevista
huumausainerikosasioista liittyy
suoraan huumausaineiden omaan
käyttöön. Vuonna 1994
Helsingissä
kirjatuista tikosilmoituksista kerätyn otoksen (n=125) perusteella
voidaan arvioida 82%:n
rikosilmoituksista
koskevan huumausaineiden hankkimista,
käyttöä tai hallussapitoa. Hallussapitorikoksissa tehdyissä
takavarikoissa valtaosa on niin pieniä, että huumeiden voitiin
arvioida olevan omaan käyttöön.(Kinnunen 1996, 30-35). Keskusrikospoliisin
julkaisemissa valtakunnallisissa tilastoissa ns. käyttäjärikosten
osuus huumausainerikollisuudessa oli 62 % vuonna 1995 (Kinnunen 1997).
Nämä tapaukset ovat menneet poikkeuksetta syyteharkintaan, ja
koska toimenpiteistä luopumispäätöksiä on tehty
erittäin harvoin, on niistä mitä ilmeisemmin annettu sakkorangaistuksia
tai ehdollisia vankeusrangaistuksia.

Edellisen perusteella voidaan päätellä, että oikeuskäytäntö
on muodostunut tiukemmaksi kuin eduskunta on edellyttänyt. Säännöksiä
toimenpiteistä luopumisesta ei ole leivien rikosten kohdalla riittävästi
käytetty. Rikoslain 50 luvun 7 §:n säänösten sisältöä,
siten kun se ilmenee lain esitöissä, ei ilmeisesti tunneta riittävän
hyvin.

Syy hoitoperusteella toimenpiteistä luopumisen vähäisyyteen
on todennäköisesti ollut yhteistyön ja tietojen vaihdon
puute palvelujärjestelmän ja oikeuslaitoksen välillä.
Siten esimerkiksi hoidon mahdollisuudesta rangaistuksen vaihtoehtona ei
ole tiedotettu riittävästi syyttäjälle ja tuomioistuimille."

Tapani Sarvannin väitöskirjasta

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

Suora lainaus Tapani Sarvannin väitöskirjasta "Huumepolitiikka ja
oikeudenmukaisuus":

---

"LIITE 4

Huumeiden käyttöön liittyvä riippuvuus

Riippuvuus liitetään usein huumeiden käytön kiellon
perusteluihin. Riippuvuuden tarkastelu on kiinnostavaa ainakin kahdesta
näkökulmasta: Ensinnäkin haluan selvittää, ovatko
jotkut ihmiset ilmeisesti selvästi taipuvaisempia voimakkaisiin riippuvuuksiin
kuin toiset. Tällä on merkitystä keskusteltaessa valtion
oikeudesta estää ihmistä toteuttamasta riippuvuuteen liittyvää
toistopakkoaan. Toiseksi on kiinnostavaa tarkastella sitä, poikkeavatko
laillisten ja laittomien aineiden aiheuttamat riippuvuudet olennaisesti
toisistaan.

Riippuvuudessa eli addiktiossa ei siis ole kysymys yhdestä
taudista, vaan monen oireen esiintymisestä yhdessä. Mahdollinen
hoito kohdistuu riippuvuuden oireisiin, ei tautiin, koska sitä ei
ole. Riippuvuus voi kehittyä huumeiden ohella myös esimerkiksi
uhkapelaamiseen, syömiseen tai sukupuolisuhteisiin. Yhteistä
riippuvuutta tuottaville aineille ja toiminnoille on ainakin se, että
niiden avulla voidaan nopeasti vaikuttaa omaan sisäiseen tilaan. Kemiallisessa
addiktiossa nämä vaikutukset ilmenevät selvimmin humalan
nousuvaiheessa, johon liittyy mielihyvää, sosiaalisten estojen
vähenemistä ja rentoutumista. Päihdyttävien huumeiden
avulla voidaan tavoitella myös muita merkityksellisiä asioita
kuten läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta, jännitystä,
voimantuntoa, unohdusta ja vapautta syyllisyydestä. (Gossop, 1989,
1-8; riippuvuudesta, oppimisesta, ympäristötekijöistä
ja ks. myös Kiianmaa, 1987, 151-157)

Riippuvuuden muodostumiseen vaikuttavat monet tekijät: päihdyttävän
aineen tai muun huumeen saatavuus, kulttuuriset arvot ja normit, sosialisaatio
kokemukset, vertaisryhmän paine, perinnölliset tekijät ja
aineesta saatava psyykkinen tyydytys. Päihdyttävistä huumeista
saatava psyykkinen tyydytys ja vertaisryhmän tuki selittävät
sitä, miksi juuri ne lapset aloittavat käytön usein jo 11-12-
vuotiaina, joilla on rikkinäinen kotitausta sekä keskittymis-
ja kouluvaikeuksia. Henkilöt, jotka pysyvämmin jäävät
huumekoukkuun, ovat usein alun alkaen moniongelmaisia. Sosiaalisten ongelmien
ohella heillä on masennusta, epäsosiaalisuutta ja rajatilatason
häiriöitä. (Koski-Jännes, 1995, 7)

Arviot eri huumeiden addiktiopotentiaalista vaihtelevat. Vuonna 1990
amerikkalaisia päihderiippuvuuksien hoitoon erikoistuneita terveysalan
ammattilaisia pyydettiin sijoittamaan päihteet addiktiivisuuden mukaiseen
järjestykseen. Vastaajia pyydettiin jättämään
huomiotta huumeiden saatavuus tai käytön hyväksyttävyys
ja arvioimaan niitä vain sen mukaan, kuinka vaikeaa kyseisen huumeen
riippuvuudesta on vapautua. Huumeita arvosteltiin asteikolla 1-100 antamalla
kaikkein addiktiivisimmalle päihteelle luku 100. Kyselyn tulokset
ovat seuraavat:

Kyselyn päälinjat ovat yhtäpitävät sen kanssa,
mitä huumeluokkien väärinkäyttöriskeistä
tiedetään jo eläinkokeitten perusteella. Tämän
tiedon mukaan huumeista piristeiden väärinkäyttöpotentiaali
on suurin, jos ne nautitaan polttamalla tai ruiskuttamalla, ja toisaalta
haltusinageenien addiktiopotentiaali on alhaisin. Kaikki muut huumeet näyttävät
sijoittuvan näiden kahden ääripään välille.
(Päivärinta, 1997)

Useimpiin addiktoihin liittyy sekä fyysistä että psyykkistä
riippuvuutta. Fyysinen riippuvuus ilmentää elimistön sopeutumista
vieraan aineen läsnäoloon. Koski-Jänneksen mukaan käyttötiheyden
kasvaessa aineen sietokyky kohoaa, tarvitaan enemmän ainetta saman
huumaantumistilan aikaansaamiseksi. Käytön loppuessa ilmenee
vieroitusoireita, jotka ovat siinä määrin tuskallisia, että
alttius käytön uusiutumiselle on hyvin suuri. Fyysistä riippuvuutta
aiheuttavat aineet, jotka kuuluvat luokkiin rauhoite-nukutteet sekä
opiaatit. Jotkut haluavat sijoittaa tähän ryhmään myös
teen ja kahvin, toiset taas haluavat ne seuraavaan ryhmään.

Psyykkinen riippuvuus ei kohdistu itse aineeseen vaan sen avulla
saavutettavaan psyykkiseen tilaan. Psyykkinen riippuvuus perustuu oppimiselle.
Esimerkiksi alkoholia tai muuta huumetta käyttäessään
ja sen käyttöä havainnoidessaan ihminen omaksuu monenlaisia
asioita sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Hän oppii
odottamaan nousuhumalaan tai -huumaantumiseen liittyvää mielihyvää,
voimantunnetta ja kommunikoinnin helpottumista (TS:n huomautus: Ernest
Hemingway kirjoitti ensimmäisessä romaanissaan Nuoruuteni
Pariisi: "Mikään ei voita kylmän oluen ensi puraisua".)
Ihminen oppii myös kytkemään erilaiset ympäristövihjeet
juomiseen niin, että ne itsessään jo alkavat virittää
hänessä juomishaluja. Toisille jo viikonloppu tai joidenkin ystävien
seura merkitsee automaattisesti runsasta alkoholin käyttöä.
(Koski-Jännes, 1995, 8)

Ulkoisten vihjeiden avulla ihmiset oppivat yhdistämään
myös tietyt mielentilansa huumaavien aineiden käyttötarpeeseen.
Vaikka päihteitä käytetään nuorena enimmäkseen
ilonpidon tehostamiseen, niitä käytetään riippuvuuden
syvetessä yhä useammin kielteisten mielentilojen lievittämiseen.
Psyykkistä riippuvuutta ilmentävät myös ne monenkirjavat
selitykset, joiden avulla syyllisyyttä aiheuttavaa käyttöä
yritetään puolustella sekä itselle että muille. (Mt.,
8) Koski-Jänneksen kanta edustaa oman tulkintani mukaan hyvin maassamme
vallitsevaa näkemystä huumeongelmaisten hoidontarpeesta.

Koski-Jänneksen mukaan riippuvuuskäyttäytymiseen liittyvä
toistamispakko syntyy siitä, että ihminen yrittää päästä
eroon ongelmistaan tavoilla, jotka viime kädessä syventävät
näitä ongelmia. Vaikka huumeita alun pitäen olisi käytetty
huvin tai seuran vuoksi, niiden väärinkäyttö on Koski-Jänneksen
mukaan tyypillisesti välttämiskäyttäytymistä.
Kun esimerkiksi lääkkeiden vieroitusoireista yritetään
vapautua ottamalla lisää samaa lääkettä, olo helpottuu
aluksi, mutta käytön jatkuessa kierre saattaa syvetä. Vastaavasti,
jos ihmissuhdeongelmista yritetään vapautua huumeisiin turvautumalla,
ongelmat yleensä kärjistyvät. (Koski-Jännes, 1995,
8) Tämä kanta kuvaa hyvin laajalti vallitsevaa perinnettä,
jonka mukaan ihmisen ulkopuoliset tahot voivat parhaiten määritellä,
mitä todellisia tarpeita huumeongelmaisella on hoitonsa suhteen.

Huumeriippuvuudesta katsotaan aiheutuvan merkittäviä sosiaalisia,
terveydellisiä ja tuotannollisia haittoja. Vielä olennaisempi
argumentti on ollut se, että huumeriippuvuuden katsotaan vaikuttavan
siten, että henkilö ei ole enää vapaa tekemään
rationaalisia itseään koskevia valintoja. Huumeiden aiheuttaman
riippuvuuden vuoksi katsotaan huumeiden käyttäjien olevan myös
ennemminkin sairaita. Näin huumekysymys muodostuu lääketieteelliseksi
ongelmaksi, ei nautintoihin tai tapoihin liittyväksi asiaksi.

Uudemmat biologiset addiktioteoriat korostavat huumeiden tuoman suoran
mielihyvän merkitystä riippuvuuden kehittymisessä, kun vanhemmissa
teorioissa pidettiin vieroitusoireita j a niiden välttämistä
oleellisena (ks. Wise & Bozarht,1987,469-492; Robinson & Berridge,
1993, 247-291)

K. Pylkkänen on kuvannut huumeiden psykologisia ulottuvuuksia
seuraavasti:

LSD:lle on tyypillistä, että sen krooninen käyttö
on hyvin harvinaista. Se ei näin juurikaan vastaa ihmisten riippuvuustarpeisiin.
LSD vaikuttaa ihmisten oman ruumiin kuvaan. "Pahalla matkalla"
oleva muistuttaa aivan pientä lasta, joka on riittämättömän
yksin, ilman äidin rauhoittavaa vaikutusta. LSD vie ihmisen "syvälle"
oman tiedostamattomansa kokemuksiin. Sen vaikutukset koetaan usein pelottaviksi.
Onkin kuvaavaa, että "matkoille" halutaan usein joku toinen,
selvin päin oleva "matkanjohtaja" suojaamaan liiasta ahdistuksesta.
Kokemuksen mukaan LSD:n krooninen käyttö liittyy hyvin vaikeisiin
ja varhaisiin psyykkisiin häiriötiloihin, joiden syntyä
ovat saattaneet edeltää aivan varhainen äitilapsisuhteen
kehitykselliset häiriöt.

Opiaattien vaikutuksesta menettää häiritseväksi
koettu ulkoinen todellisuus merkitystään. "Being on the
nod" on tietynlainen narsistinen itseriittoisuuden tila, jossa henkilö
hetkellisesti kokee olevansa riippumaton ympäristöstään
ja irti ristiriidoistaan. Opiaattien käytöstä on kuvattu
haettavan sisäistä jännityksen laukaisemista tilanteessa,
jossa oma psyykkinen rakenne ei ole tähän tehtävään
riittävä. Normaalitilanteessa ihminen pystyy käsittelemään
ahdistusta ja jännitystä psykologisesti tai toisten ihmisten
avulla. Kun nämä keinot eivät ole ulottuvilla, opiaatit
tarjoutuvat joillekin pakotieksi. Vaikutus samalla laskee yksilön
viettienergiaa.

Amfetamiini ja kokaiini ovat samankaltaisia siinä että
ne lisäävät henkilön kokemusta omasta voimakkuudestaan
ja vähentävät väsymyksen tunnetta. Niiden vaikutuksen
alaisena yksilö on aktiivinen suhteessa toisiin ihmisiin, omanarvontunne
kohoaa hetkellisesti.

Alkoholin ja kannabiksen vaikutukset ovat Pylkkäsen mukaan
pitkälti samansuuntaisia tietyistä eroista huolimatta. Persoonallisuuden
kontrolloivien osien vaikutus vähenee tilapäisesti. Henkilö
tulee puheliaaksi ja vakuuttuu omasta syvällisyydestään
sekä tunteissaan että ajatuksissaan. Näillä kokemuksilla
on yhtäläisyyksiä moniin yksilön kehityksen vaiheisiin,
mikä saattaa myötävaikuttaa siihen, että ne ovat niin
suosittuja "yleishuumeita" kuin ne ovat. Taulukko kuvaa tiivistettynä
eri huumeiden psykologisten vaikutusten kirjoa ja niistä haettavia
vaikutuksia.

 

Aine	Psykologiset Vaikutukset	"Tavoiteltu" psykologinen vaikutus
LSD	Minän eheys heikkenee	Yhteyden, rauhan ja eheyden tunne, eristyneisyyden murtuminen
OPIAATIT	"Being on the 'nod"  Ulkoinen todellisuus ei merkitse	Itseriittoisuuden tila. Toiveiden maaginen täyttyminen
AMFETAMIINI JA KOKAIINI	Voimakkuuden kokemus. Väsymys vähenee.	Itsetunto kohoaa, aktiivisuus suhteessa toisiin. Pelko ihmissuhteiden menetyksestä alenee. Passiivisuuden kieltäminen.
KANNABIS JA ALKOHOLI	Kontrolli laskee. Puhelias olo.	Eristyneisyys vähenee.

 

Ainevaikutusten psykologiset ulottuvuudet (Pylkkänen, 1992, 38-39)"

---

Lähde : Tapani Sarvanti, Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus,
Helsingin yliopisto, Valtiotieteen tiedekunta, Sosiaalipolitiikan laitos

 

Tapani Sarvannin väitöskirjasta

HUUMEPOLITIIKKA JA OIKEUDENMUKAISUUS

 

---

6 Huumekieltojen perustyypit, paternalismi, moralismi ja huumekiellot

(…)

6.4 Perustelut ja kommentointi (s. 152)

Kansainvälisissä yleissopimuksissa myös yleisemmin huumekieltoja
perustellaan kolmenlaisilla argumenteilla.

Ensinnäkin huumeiden katsotaan aiheuttavan käyttäjilleen
merkittäviä haittoja. Huumeyleissopimusten perusteluissa ei tuoda
esiin, miksi juuri kyseistä yleissopimusta koskevissa huumeluetteloissa
mainitut aineet on haluttu kieltää eikä joitakin muita.
Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perustelut tai väitteet
ovat paternalistisia.

Toiseksi käytön katsotaan aiheuttavan käyttäjän
läheisille merkittäviä haittoja. Haittojen luonnetta ei
kuitenkaan huumeyleissopimuksissa täsmennetä. Haitat voisivat
merkitä sitä, että henkilö kohdistaa huumeiden käyttönsä
vuoksi henkistä tai fyysistä väkivaltaa muita henkilöitä
kohtaan tai anastaa heidän omaisuuttaan heikentyneen moraalitajunsa
vuoksi. (Jos omaisuusrikos johtuu kontrollin vuoksi nousseista hinnoista
tai muista kontrolliin liittyvistä tekijöistä, ne tulee
sijoittaa kolmanteen haittojen tyyppiin.)

Kolmanneksi huumeiden tuotantoon ja jakeluun liittyy tekijöitä,
jotka aiheuttavat merkittäviä haittoja käyttäjälle,
hänen läheisilleen ja yhteiskunnalle. Tarkemmin sanottuna nämä
haitat aiheuttaa huumekontrolli.

Luettelen seuraavassa eräitä perusteluja tai väitteitä,
joilla huumeiden kieltoja ja kieltojen purkamista pidättäytymistä
on perusteltu. Ryhmittelen väitteet karkeasti kansanterveyteen viittaaviin,
talouteen ja rationaalisuuteen viittaaviin, sosiaalisiin seikkoihin viittaaviin,
tuleviin sukupolviin viittaaviin sekä moralistisiin.

Laittomien huumeiden käytön kieltoa voidaan perustella ainakin
seuraavilla väitteillä:

Kansanterveyteen viittaavat perustelut

Väite 1

Kommentti

Väite 2

Kommentti

Väite 3

Kommentti

Väite 4

Kommentti

Väite 5

Kommentti

Väite 6

Kommentti

Sosiaalisiin ja kulttuurillisiin seikkoihin viittaavat perustelut

Väite 7

Kommentti

Väite 8

Kommentti

Väite 9

Kommentti

Väite 10

Kommentti

Väite 11

Kommentti

Väite 12

Kommentti

Tuleviin sukupolviin viittaavat perustelut

Väite 13

Kommentti

Moralistiset perustelut

Väite 14

Kommentti

Väite 15

Kommentti

Väite 16

Kommentti

Väite 17

Kommentti

Väite 18

Kommentti

Väite 19

Kommentti

Taloudellisuuteen ja rationaalisuuteen viittaavat perustelut

Väite 20

Kommentti

Väite 21

Kommentti

Väite 22

Kommentti

Väite 23

Kommentti

Väite 24

Kommentti

Väite 25

Kommentti

 

---

Lähde : Tapani Sarvanti, Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuus,
Helsingin yliopisto, Valtiotieteen tiedekunta, Sosiaalipolitiikan laitos

Julkaisija: STAKES (Sosiaali- ja
terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus 1997) Tutkimuksia 83.