Osmo Kontula ja Kaj Koskela:
HUUMEIDEN KÄYTTÖ JA MIELIPITEET HUUMEISTA:
SUOMI JA EUROOPPA VERTAILUSSA
Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja
Helsinki 1992
ESIPUHE
Olemme viime vuosien aikana erilaisessa yhteistyössä kuvanneet
yksilön ja yhteisön suhteita ja tunteita terveyden ja
hyvinvoinnin näkökulmasta. Erotiikka ja terveys, Uskonto ja
terveys, Mustasukkaisuus ja terveys sekä Taloudellinen muutos ja
terveys- raporttien jälkeen olemme nyt laatineet tutkimusraportin
huumeiden käytöstä ja mielipiteistä huumeista. Suomalaista
tilannetta olemme pyrkineet vertaamaan Euroopan muiden maiden
tilanteeseen.
"Huumausaineongelma on Suomessa kolminkertaistunut viime
vuosina", väittää tunnettu huumausaineiden ehkäisytyötä tekevä
henkilö. Julkisissa tiedotusvälineissä välittyy eri tavoin kuvia
huumeongelman suorastaan räjähdysmäisestä kasvusta. Yhä useammin
kuulee myös "tositarinoita" kokeilu käyttäjien automaattisesta
kulkeutumisesta eri porttien kautta säännöllisiksi
huumekäyttäjiksi. Amfetamiini, hasis, heroiini, kokaiini,
ruiskut, narkkari, koukku ovat suosittua sanastoa kuvaamaan
huumeiden ja huumeiden käyttäjien arkimaailmaa. Yhä useammin
kuulee myös viranomaisten esittävän vaatimuksia lisävaltuuksista
kontrollipolitiikan tiukentamiseksi.
Kaikki nämä väitteet, mielikuvat ja vaatimukset johtavat syvään
huolestumiseen Suomen huumetilanteesta. Ne johtavat tietenkin
myös kysymään: "Onko näin?". Kun julkisuudessa esitettyjä tietoja
pyrkii tarkistamaan, havaitsee varsin nopeasti johtopäätösten
valitettavan usein perustuvan sirpaletietoon. Tietolähde jää
usein täysin epäselväksi ja esitetyt yleistykset tehdään
enemmänkin yksittäisten ihmisten henkilö kohtaisten havaintojen
tai kuvitelmien perusteella. Ihmisten kokemuksia, käsityksiä ja
arvioita ei ole tietenkään mitään syytä väheksyä. Yhtä vähän
tarvitaan suomalaisenn huumeongelman kieltämistä tai
aliarvioimista. Sirpaletietojen pohjalta ei kuitenkaan voida
tehdä luotettavia johtopäätöksiä koko huumetilanteen
kehittymisestä.
Monesti näkee väitettävän, että luotettavaa tietoa huumeiden
käytön yleisyydestä ei olisi lainkaan käytettävissä, eikä siitä
koskaan saataisi kunnon kuvaa. Onkin myönnettävä, että
tutkimustyössä kohdataan monenlaisia ongelmia ja eri selvityksiin
liittyy aina puutteita. Samalla on kuitenkin painokkaasti
todettava, että huumeiden käytön yleisyydestä on sittenkin
käytettävissä monipuolisia tietoja. Niitä yhdistellen voi saada
melko hyvän yleiskuvan huumeiden käytön laajuudesta ja
muutoksista. Tarvitaan useampia rinnakkaisia tietolähteitä,
mittareita, tutkimus- ja selvitystapoja, syvällistä pohdintaa ja
keskustelua sekä eri tahojen hyvää yhteistyötä.
Raporttimme tarkoituksena on antaa lukijalle mahdollisuus uusien
ja monipuolisten tietojen avulla arvioida maamme huumetilannetta
ja siinä tapahtuvia muutoksia. Toivomme, että vertailu Euroopan
muihin maihin antaa perspektiiviä arvioinnille sekä käsityksille
siitä, mitä nyt Suomessa tulisi huumausaineongelman
ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi tehdä. Analysointi, pohdiskelu ja
keskusteluun osallistuminen on ehkä juuri nyt erityisen
mielenkiintoista ja tärkeää kun hallitus on antanut eduskunnalle
esitykset uudeksi huumelaiksi sekä esityksen rikoslain
täydentämisestä huumeainerikoksia koskevilla säännöksillä.
Samalla kun meitä on kiinnostanut eri viranomaisten ja
vapaaehtoistahojen mahdollisuudet järkevään ja tehokkaaseen
huumeiden torjuntatyöhön, meitä on huolestuttanut huumeiden
käyttäjien huono hoitotilanne. Erityisesti nuorten, alaikäisten
alle 18-vuotiaiden huumeiden käyttäjien hoitomahdollisuudet ovat
suorastaan kurjat. Olemme myös huolestuneina todenneet, miten
yleensä terveys- ja palvelujärjestelmissä kiinnitetään nykyisin
vähäistä huomiota yleensä varhaiseen addiktioon on sitten kysymys
tupakka-, alkoholi-, lääke- tai huumeaddiktiosta.
Sinä arvoisa tupakoiva tai runsaasti alkoholia tai päivittäin
"pahaan oloon" lääkkeitä käyttävä lukijamme olet ehkä tiukemmassa
kemiallisessa "riippuvuuskoukussa" kuin kannabistuotteiden
polttaja. Jos tämän sanominen tuntui pahalta pyydämme anteeksi.
Tiedämme, että päivittäin kymmenet tuhannet suomalaiset haluavat
ja pyrkivät irti näistä koukuista. Tarkoituksemme ei ole syyttää
tai loukata. Päinvastoin. Kun huumeongelmaan kuitenkin liittyy
niin paljon mystiikkaa, vallankäyttöä, vääriä hokemisia ja omasta
itsestä tulevaa aggressiota, on hyvä hetkeksi pysähtyä omiin
arkiongelmiin. Ehkäpä se avartaa mielen tarkastelemaan tätäkin
tutkimusraporttia ennakkoluulottomasti ja kriittisesti.
Haluamme lämpimästi kiittää sosiaali- ja terveyshallitusta
tutkimuksemme rahoittamisesta sekä sosiaali- ja
terveysministeriötä raportin julkaisemisesta. Kiitämme
Tilastokeskusta, erityisesti Vesa Virtasta ja Reijo Kurkelaa
hyvästä yhteistyöstä. Vesa Virtanen on tehnyt suuren työn
valtakunnallisen postikyselyaineiston keräämisessä ja
tulostamisessa. KISS-tutkimuksen seuranta-aineiston keräämisestä
kiitämme Matti Rimpelää, Elise Kosusta ja Anssi Rimpelää.
Erilaisesta arvokkaasta avusta ja tiedoista kiitämme Timo
Seppälää, Salme Ahlströmiä, Matti Rimpelää, Riitta Forsmania,
Tuomo Niskasta, Antti Turkamaa,Torsti Koskista, Erkki Vuorta,
Anneli Ruusista, Airi Puotiaista,Anu Suomelaa, Jaana Kauppista,
Yrjö Nuorvalaa, Mikael Nyströmiä, Hannes Wahlroosia, Leena Arpoa,
Heidi Peltosta, Tapani Sarvantia, Kati Kososta, Osma Ahvenlampea,
Saini Mustalampea, Jussi Suojasalmea sekä Eila Silanderia.
Lopuksi haluamme kiittää kaikkia niitä suomalaisia nuoria ja
aikuisia sekä eri hoitoyksiköiden vastuuhenkilöitä, jotka
vastasivat tutkimuksiimme ja tekivät tämän tutkimuksen
mahdolliseksi. Kiitämme myös Pompidou-ryhmässä toimivia
eurooppalaisia tutkijakollegoitamme, joiden keräämiä tietoja
olemme voineet käyttää Euroopan huumetilanteen kuvaamiseen.
Toivomme, että tutkimuksemme osaltaan laajentaa ja syventää
keskustelua huumetilanteesta ja sen kehittymisestä ja johtaa
toimenpiteisiin erityisesti niiden ihmisten auttamiseksi, jotka
huumausaineiden käyttäjinä usein joutuvat hoivan ja hoidon
ulkopuolelle.
Helsingissä lokakuussa 1992
Osmo Kontula Kaj Koskela
SISÄLLYS
1. JOHDANTO
Huumausaineiden käytön yleisyydestä Suomessa esitetään
julkisuudessa hyvin vaihtelevia tietoja ja arvioita. Monesti
näkee väitettävän, että luotettavaa tietoa huumeiden käytön
yleisyydestä ei olisi lainkaan käytettävissä ja siksi
turvaudutaan epämääräisiin arvioihin. Pahimmillaan yleistyksiä
tehdään yksittäisten ihmisten henkilökohtaisten havaintojen tai
kuvitelmien perusteella. Tähän ei ole mitään syytä, sillä
huumeiden käytön yleisyydestä ja huumeongelmasta on käytettävissä
monipuolisia tietoja. Niitä yhdistellen voi saada melko hyvän
yleiskuvan huumetilanteesta.
Huumeiden käytön yleisyydestä ei voi saada yhtä luotettavaa kuvaa
kuin alkoholin käytöstä, sillä kunnolliset kulutus- ja
maahantuontitilastot puuttuvat. Vain lääkkeenä käytettävien
huumeiden kulutusluvut tiedetään. Ongelmia aiheuttaa myös
huumekäsitteen epämääräisyys. Monissa tapauksissa sama aine on
joko laillista lääkettä tai laitonta huumetta riippuen sen
käyttötarkoituksesta.
Tässä tutkimuksessa huume-käsitteeseen sisällytetään klassiset
huumeet (kuten kannabis, amfetamiini, opiaatit), lääkkeiden
päihdekäyttö ja teknisten liuottimien imppaus. Huume-merkityksen
nämä aineet saavat silloin, kun niitä ei käytetä lääkärin
valvonnassa sairauden hoitoon, vaan tavoitteena on päihtyä tai
muutoin muuttaa omaa mielentilaa.
Huumeiden käytössä kohdataan paitsi erilaisia aineita myös
erilaisia käytön tasoja. Käyttö voidaan jakaa eräiden tutkijoiden
mukaan kokeiluihin, satunnaiskäyttöön, hallittuun käyttöön ja
ongelmakäyttöön (Heinonen 1989) tai hallittuun, holtittomaan ja
pakonomaiseen käyttöön (Hakkarainen 1987b). Kaikkiin
luokitteluihin liittyy ongelmia. Esimerkiksi julkisuudessa
kokeilukäyttöä on voitu pitää huumausaineongelmana. Vastaavasti
monet käytännön kokemukset johtavat kysymykseen: "Onko huumeiden
jatkuva käyttö juuri koskaan hallittua?". Keskusteluun taas
näistä käytön muodoista nousee useimmiten vain ongelmakäyttö.
Tämä johtuu paljolti siitä, että viranomaiset ja
ammattiauttajattavoittavat työssään yleensä vain tämän osan
käyttäjiä. Muusta käytöstä on kerättävä tietoja muilla
menetelmillä. Tässä tutkimuksessa on käytetty apuna Heinosen
esittämää jaottelua huumeiden erilaista käyttömuodoista.
Huumeongelmasta keskusteltaessa jää useimmiten epäselväksi se
mitä ongelmakäytöllä tarkoitetaan. Onko huumeiden käyttö sinänsä
ongelma, vaikka siitä ei koituisikaan käyttäjälleen mitään
havaittavia haittoja? Vai onko kyse ongelmasta vasta silloin, kun
aineen käyttö johtaa ulkopuolisen avun tarpeeseen tai tuottaa
käyttäjälleen terveydellisiä haittoja? Vai onko syytä puhua
ongelmasta vain siinä mittakaavassa kuin huumeiden käyttö
aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia?
Tärkeä arvio ainakin on käyttäjän oma arvio. Ongelmakäytöstä on
varmaan kyse silloin, kun käyttäjä itse sitä sellaisena pitää.
Lisäksi on huomautettava, että ongelman alkusyynä ei välttämättä
useinkaan ole käytetty aine, vaan käyttäjän omaan
elämänhistoriaan ja elämäntilanteeseen liittyvät muut asiat.
Usein ongelmia aiheuttaa myös se ulkopuolinen kontrolli, jota
huumeiden käyttäjiin kohdistetaan (voi johtaa mm. työpaikan
menetykseen). Ongelmien syntyy vaikuttaa suuresti se
minkälaisissa olosuhteissa ja laadultaan millaisia aineita
käytetään.
Huumeongelmaa määriteltäessä ei voi kokonaan pitäytyä huumeiden
käyttäjien omiin arvioihin ongelmista. Tämä johtuu siitä, että
joskus huumeiden käyttöön liittyy sellaista psyykkistä sairautta,
joka vie käyttäjän kyvyn arvioida omaa sairauttaan ja omaa
terveydentilaansa. Tällöin asioihin puuttumattomuus voi olla
enemmän heitteillejättöä kuin auttamista.
Suomessa ei minkään viranomaisen tai laitoksen tehtäviin kuulu
kerätä ja seurata systemaattisesti tietoja huumetilanteen tai
huumeongelman kehityksestä. Huumetyötä tekevät eri viranomaiset
pitävät kuitenkin tilastoja omasta toiminnastaan. Näiden
perusteella on mahdollista koostaa kokonaiskuva huumeiden
ongelmakäytöstä Suomessa tai ainakin siitä osasta tätä käyttöä,
joka tulee ilmi.
Työssään huumeiden käyttöä kohtaavat kontrolliviranomaiset samoin
kuin sosiaali- ja terveydenhuollon ammatti-ihmiset ja
vapaaehtoisjärjestöjen työntekijät. He kohtaavat huumeiden
käytöstä kovasti valikoidun osan. Poliisin tapaamat huumeiden
käyttäjät ovat selvästi valikoituneita alimpiin sosiaaliryhmiin,
huumeiden ongelmakäyttäjiin sekä rikollisuuden kanssa tekemisiin
joutuneisiin käyttäjiin (Kontula 1986). Sosiaali- ja
terveydenhuollossa tavataan sekakäyttäjiä ja huumeiden
ongelmakäyttäjiä. Nämä käyttäjät ovat yleensä valikoituneet
muista sosiaalisten ja psyykkisten ongelmiensa vuoksi sekä
rankemmilta käyttötavoiltaan. Myös huumeiden käyttäjien oma
näkökulma huumeisiin on valikoitunut sen sosiaalisen ryhmän
mukaisesti, jonka huumeiden käyttöä he ovat seuranneet. Mikään
yksittäinen taho ei voi siten toimia huumetilanteen
kokonaisasiantuntijana.
Huumetilannetta tutkittaessa ovat tiedot aina jollakin tavalla
valikoituneita. Hyvän yleiskuvan asiasta voi saada edustavalle
väestöotokselle lähetettävällä lomakekyselyllä, sillä tällöin
valikoitumista tapahtuu vain vastausaktiivisuuden perusteella.
Erityisen vaikeaa on saada tällä menettelyllä vastauksia
päihteiden tai huumeiden vuoksi vaikeisiin ongelmiin ajautuneilta
ihmisiltä. Heillä ei usein ole edes asuntoa ja osoitetta, josta
heidät voisi tavoittaa. Vaikeimmasta ongelmakäytöstä kyselyllä ei
siksi saada paljoakaan tietoja. Sen sijaan kokeilevasta,
satunnaisesta tai hallitusta huumeiden käytöstä, johon käyttöön
ei liity ongelmia, tämä on lähes ainut tapa saada kunnollista
tietoa.
Tässä tutkimuksessa huumeiden käyttöä tarkastellaan paitsi
ongelmakäytön myös huumeiden kokeilun, satunnaiskäytön ja
hallitun käytön (jatkuva käyttö) näkökulmista. Ongelmakäyttäjät
ovat siten vain tutkimuksen erityistapaus. Huumeiden kokeilua,
satunnaiskäyttöä sekä myös jatkuvampaa käyttöä tutkitaan keväällä
1992 tehdyn laajan ja edustavan valtakunnallisen postikyselyn
perusteella. Kyselyyn vastasivat 18-74 -vuotiaat suomalaiset.
Nuorison osalta on tähän raporttiin koottu tuoreet tiedot 13-17
-vuotiaiden nuorten huumekokeiluista useammalla paikkakunnalla.
Kyseessä on seuranta, jossa tiedot on kerätty vuosina 1986, 1988
ja 1992. Ongelmakäyttäjiä tässä tutkitaan mm. sosiaali-, päihde-
ja terveydenhuollosta sekä poliisilta kerättyjen tietojen
perusteella. Eri tilastojen ja selvitysten avulla kootaan tiedot
niistä indikaattoreista, joita Euroopassa käytetään
huumetilanteen ja sen muutosten seuraamiseen.
Näitä tietolähteitä yhdistelemällä voidaan arvioida
huumetilanteen kehitystä ja tutkia huumeiden käyttöön liittyvien
ongelmien laajuutta.
Tietoja suomalaisten huumeiden käytöstä ja huumeiden
ongelmakäytön laajuudesta verrataan tässä tutkimuksessa
Euroopasta ja osaksi myös Yhdysvalloista koottuihin
tutkimustietoihin. Euroopan eri maista ja kaupungeista on koottu
tähän tuoreimmat kyselytutkimukset sekä tiedot ongelmakäytön
laajuutta kuvaavista indikaattoreista.
Tätä kirjoitettaessa hallitus on juuri antanut eduskunnalle
esityksen uudeksi huumausainelaiksi sekä esityksen rikoslain
täydentämisestä huumausainerikoksia koskevilla säännöksillä.
Keskustelu erilaisten huumeisiin liittyvien asioiden
rangaistavuudesta on siksi ajankohtaisimmillaan. Tässä
tarkoituksessa on keväällä 1992 tehdyssä väestökyselyssä kysytty
suomalaisten mielipiteitä huumeista, huumeiden käyttäjistä sekä
siitä mistä huumeisiin liittyvistä asioista heidän mielestään
tulisi rangaista. Näitä huumeisiin liittyviä
kansalaismielipiteitä ei ole Suomessa aikaisemmin mitattu.
2. AINEISTOT JA MENETELMÄT
2.1 Elämäntapa, päihteet ja huumeet
Elämäntapa, päihteet ja huumeet-tutkimus on tehty postikyselynä
yhteistyössä tilastokeskuksen kanssa. Tutkimuksen otos oli
yksinkertaisella satunnaisotannalla väestön keskusrekisteristä
suoritettu henkilöotos. Otokseen valittiin yhteensä 5000
henkilöä. Tutkimuksen perusjoukkona oli 18-74 -vuotias väestö,
josta oli poistettu laitoksissa asuvat ja ilman vakinaista
asuntoa olevat henkilöt.
Tutkimukseen satunnaisesti valitulle 5000 henkilölle postitettiin
numeroitu tutkimuslomake 6.3.1992, josta viikon kuluttua kaikille
lähetettiin vielä muistutuskortti vastaamisesta. Lomakkeen
palautuspäiväksi oli merkitty 16.3.1992. 26.3 lähetettiin uusi
kyselomake kaikille heille, jotka eivät olleet palauttaneet
siihen mennessä vastaustaan. Näitä henkilöitä oli yhteensä 2319
(46 % tutkimuksen otoksesta). Ennen tätä muistutusta tutkimukseen
oli siten vastannut hieman yli puolet otokseen kuuluneista
henkilöistä.
Tutkimuksen lomakkeet kerättiin nimettöminä. Lomakkeisiin oli
kuitenkin merkitty kohdenumero, jotta sen perusteella voitaisiin
vastaamattomille lähettää muistutus vastaamisesta. Osa kyselyyn
vastanneista oli poistanut tämän kohdenumero lomakkeesta.
Lomakkeiden tallennus alkoi heti, kun niitä alkoi saapua. Kaikki
saapuneet lomakkeet esitarkastettiin ennen tallennusta.
Puutteelliset ja hylättäväksi esitettävät lomakkeet eriteltiin,
jonka jälkeen ne käytiin läpi uudestaan. Vajaina täytetyt
lomakkeet hyväksyttiin, mikäli oli saatu vastaus kyselyn kannalta
keskeisiin kysymyksiin. Hankalimmat kyselylomakkeet käytiin läpi
kolmannen kerran, jonka jälkeen ne joko hyväksyttiin tai
hylättiin.
Kyselylomakkeet oli tallennettu 7.5.1992, jonka jälkeen niitä ei
enää otettu vastaan. Tallennettuja lomakkeita saatiin yhteensä
3464. Tallennuksen jälkeen aineistosta
poistettiintallennusvirheitä ja tarkastettiin epäloogiset
vastaukset kyselylomakkeilta. Kahteen kertaan vastanneet (7 kpl)
poistettiin aineistosta. Jos taustamuuttujiin ei oltu vastattu,
täydennettiin ikä ja sukupuoli otostiedoista. Niissä lomakkeissa,
joissa kohdenumero oli repäisty irti, ei voitu käyttää
otostiedoston tietoja. Näitä lomakkeita oli yhteensä 70. Näissä
tapauksissa käytettiin lomakkeen vastaustietoa, mikäli kohta oli
täytetty.
Tutkimuksen vastausprosentiksi tuli 70.7 %. Tämä on huumeita
käsittelevässä postikyselyssä kansainvälisesti poikkeuksellisen
korkea luku. Tutkimuksen kato oli 29,3 %. Kadon muodostumista on
eritelty oheisessa taulukossa.
Alkuperäinen otos 5000
Ylipeitto:
- kuollut, pysyvästi ulkomailla,
laitoksessa, muuttanut 108
-------------------------------------------------------
Netto-otos 4892 100,0 %
Lomake ei palautunut 1412 28,7 %
Kieltäytyi 13 0,3 %
Vastasi kahteen kertaan 7 0,1 %
Hylättiin 3 0,1 %
-------------------------------------------------------
Hyväksyttyjä lomakkeita 3457 70,7 %
Naiset vastasivat tutkimukseen noin kymmenen prosenttiyksikköä
paremmin kuin miehet (75,3 % ja 66,2 %). Eri ikäryhmistä
aktiivisimmin vastasivat 50-74 -vuotiaat, joista vastanneiden
osuus oli lähes 75 %. Huonoin vastanneiden osuus oli 40-44
-vuotiailla, noin 65 %. Nuorimmissa ikäryhmissä vastanneita oli
lähes 70 %.
(kuvio 1, kuvio 2, kuvio 3)
Maan eri osissa vastausaktiivisuus ei vaihdellut
systemaattisesti:aktiivisimpia oltiin Pohjois-Karjalan, Mikkelin,
Hämeen ja Kymen lääneissä, joissa vastanneiden osuus oli noin 75
%. Passiivisimpia vastaajat olivat Uudenmaan läänissä (66 %).
Vastausaktiivisuus oli siten hiukan keskimääräistä pienempi
niissä ikäryhmissä ja niillä alueilla, joissa huumeiden kokeilu
ja käyttö on ollut keskimääräistä yleisempää.
Vaikka tässä tutkimuksessa vastusprosentti on hyvä ja aineisto
valtakunnallisesti edustava ja laaja, jää kadon vuoksi tietty
epävarmuus siitä ovatko huumeita ainakin joskus käyttäneet
ihmiset vastanneet kyselyyn yhtä usein kuin muut. Koska huumeiden
käyttö on lain mukaan rikos, voisi tämän ajatella aiheuttavan
ihmisille paineita salata huumeiden käyttöänsä. Lisäksi
varsinaisia huumeiden ongelmakäyttäjiä on laajalla
väestökyselyllä vaikea tavoittaa siksi, että he saattavat olla
asunnottomia ja muutoinkin huonosti motivoituneita vastaamaan
yleensä minkäänlaiseen tutkimuslomakkeeseen.
Elämänaikaisia kokemuksia kysyttäessä tulosten luotettavuuden
ongelmaksi tulee aina unohtaminen. Pahimman ongelman unohtaminen
tuottaa vähämerkityksellisissä asioissa, joita ihmiset eivät
välitä painaa mieleensä. Tämä on todettu mm.
alkoholitutkimuksessa, jossa kulutustilastojen perusteella vain
kolmasosa todellisesta kulutuksesta on saatu mitatuksi (Simpura
1985). Tätä eroa voi selittää osaksi peittelynhalu, mutta
todennäköisin syy on yksittäisten ja joskus jokapäiväisten
juomistapahtumien vähämerkityksellisyys ihmisille. Niitä ei siksi
paineta mieleen.
Merkityksellisemmät asiat sen sijaan muistetaan hyvin. Tästä on
ollut esimerkkinä kuukautisten alkamisikä tytöillä, joka on
seurantatutkimuksessa todettu muistettavan hyvin (Rahkonen ym.
1985). Laittomuutensa ja tietyn mystisyyden vuoksi huumeiden
kokeilun ja käytön voisi myös olettaa jäävän tavallista paremmin
ihmisten mieleen. Unohtamisen osuuden voisi olettaa jäävän
selvästi alhaisemmaksi kuin alkoholin käytössä. Unohtamista
suurempi ongelma on mahdollinen peittelynhalu.
Yhdysvalloissa on selvitetty huumeiden käytön eroja
postikyselyyn(household survey) vastanneiden ja vastaamatta
jättäneiden (kadon) välillä (Harrison ja Hauge 1991). Vertailua
on tehty myös haastattelemalla ja kyselylomakkeella kerättyjen
tietojen välillä.
Postikyselyssä katoon jääneitä ihmisiä Yhdysvalloissa tarkemmin
tutkittaessa havaittiin, että vasta tässä vaiheessa tavoitettujen
ihmisten vastaukset huumeiden käyttöön eivät suuremmin poikenneet
tutkimukseen aikaisemmin vastanneista. Koko elämänaikaisia
huumekokeiluja katoon kuuluneilla oli hieman muita enemmän
(marihuana 36/33 %, kokaiini 18/13 %), mutta viimeisen vuoden tai
viimeisten 4 viikon ajalta erityistä eroa ei ollut todettavissa.
Erot myöskään koko aikaisempaa elämää koskevissa vastauksissa
eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Alkoholin
käytöltään ja tupakoinniltaan katoon alunperin kuuluneet olivat
jopa hieman muita pidättyvämpiä.
Tämä metodivertailu kertoo siten lähinnä siitä, että huumeita
joskus käyttäneitä ihmisiä on ollut hieman vaikeampi tavoittaa.
Suurta valikoitumista vastaamisen ja vastaamattomuuden suhteen ei
kuitenkaan näytä tapahtuvan.
2.2 KISS-tutkimus
KISS-tutkimusta on tehty useiden vuosien aikana Helsingin
yliopiston kansanterveystieteen laitoksella. Tutkimuksen
pääaineistot on kerätty koulukyselyinä Helsingissä,
Uudellamaalla, Valkeakoskella ja Pohjanmaalla huhtikuussa 1986,
huhtikuussa 1988 ja huhtikuussa 1992. Kullakin kerralla kyselyt
on tehty samoissa kouluissa ja samoilla luokka-asteilla.
Tutkimusta on tehty yläasteella useilla paikkakunnilla
seitsemässätoista koulussa ja keskiasteella kahdeksassa koulussa
(vain Helsingissä). Tutkimukseen ovat vastanneet yläasteen
kouluissa kaikki 7. ja 9.luokan oppilaat (13- ja 15-vuotiaat).
Keskiasteella vastaajina ovat olleet lukioiden ja ammatillisten
oppilaitosten toisen luokan oppilaat (17-18-vuotiaat).
Tutkimusaineiston keräämisestä on julkaistu tarkemmat tiedot
aikaisemmin (Kontula ja Meriläinen 1988).
Kyselylomake on täytetty kunakin vuotena luokissa yhden
oppitunnin aikana tutkijoiden toimiessa valvojina. Lomakkeet on
kerätty nimettöminä ja opettajat eivät ole olleet läsnä kyselyä
tehtäessä. Tutkimukseen on vastannut hyväksyttävästi vuonna 1986
2996, vuonna 1988 2890 ja vuonna 1992 3318 oppilasta.
Vastanneiden lukumäärä kasvoi vuonna 1992 pääasiassa siksi, että
Valkeakoskelta otettiin tällöin ensi kertaa mukaan 7.luokan
oppilaat. Tutkimukseen näytteeseen valituilta oppilailta on saatu
hyväksyttävä vastaus 1986 88 prosentilta, 1988 84 prosentilta ja
1992 86 prosentilta. Pääosa kadosta on johtunut
koulupoissaoloista, loppuosa vastusten hylkäämisestä (ks. Kontula
ja Meriläinen 1988).
Nuorilta on kysytty vuosina 1986, 1988 ja 1992 samoilla
kysymyksillä sekä heidän omistaan että kaveripiirin
huumekokeiluista. Vuonna 1986 ei 13-vuotiailta kysytty mitään
huumeista. Kavereiden kokeiluja on kysytty sanamuodolla "Tiedätkö
ystävä- tai tuttavapiirissäsi jonkun, joka on käyttänyt huumeita
(kuten hasista, pillereitä tai impattavia aineita) huumaus- tai
päihdyttämistar koituksessa?" Tätä kysymystä on seurannut toinen
kysymys, jossa on ollut kymmenen kohdan luettelo erilaisista
huumeista, joista vastaajat ovat ympäröineet kaikki ne
vaihtoehdot, joita he ovat tienneet kaveripiirissään kokeillun.
Omia huumekokeiluja on kysytty sanamuodolla: "Oletko itse
kokeillut jotain edellisessä kysymyksessä mainituista aineista
huumaus- tai päihdyttämistarkoituksessa?" Jos vastaus on ollut
myönteinen, nuoret ovat merkinneet kysymykseen ne aineet, joita
he ovat kokeilleet. Jatkokysymyksenä on vielä kysytty kuinka
monta kertaa he ovat käyttäneet näitä aineita kaiken kaikkiaan.
2.3 Indikaattorit
Huumeiden käyttäjien hoidosta sosiaali- ja päihdehuollossa ei ole
systemaattista tilastointia viime vuosilta. Tästä syystä
sosiaali- ja terveyshallitus on teettänyt pyynnöstämme
elo-syyskuussa 1992 kyselyn huumeiden käyttäjiin erikoistuneille
toimipaikoille sekä päihdehuollon toimipaikoille. Sen
tarkoituksena on ollut selvittää missä määrin niissä on käynyt
huumeita käyttäviä asiakkaita vuosien 1990-1992 aikana. Kysely
lähetettiin yhteensä 370 toimipaikalle. Näitä olivat huumeisiin
erikoistuneiden hoitopaikkojen lisäksi kuntoutuslaitokset,
A-klinikat, nuorisoasemat, palveluasumisyksiköt, ensisuojat,
katkaisuhoitoasemat ja päiväkeskukset. Vastauksia pyydettiin
15.9.1992 mennessä. Tämän raportin valmistumiseen mennessä
vastaukset oli saatu 140 toimipaikasta. Nämä on jaoteltu neljään
ryhmään sen perusteella missä määrin niiden asiakkailla on ollut
lääkkeiden tai huumeiden sekakäyttöä.
Toimipaikoille tehdyn kyselyn lisäksi huumeiden käyttäjien
osuutta sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa on arvioitu
sosiaalihallituksen (1987) ja sosiaali- ja terveyshallituksen
(1991) tekemien päihdetapauslaskentojen perusteella.
Huumeriippuvuudesta aiheutuvaa hoidontarvetta yleis- ja
mielisairaaloissa on selvitetty sosiaali- ja terveyshallituksen
ylläpitämän sairaaloiden poistoilmoitusrekisterin avulla.
Tarkasteluun on otettu sekä hoidon päädiagnoosi että
sivudiagnoosit.
Huumeiden käyttöön liittyvien kuolemantapausten arvioinnissa on
käytetty hyväksi Tilastokeskuksen kokoamia kuolemansyytilastoja
ja Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuksia.
Huumausainerikoksia on tarkasteltu Keskusrikospoliisin ja
Helsingin huumepoliisin tilastojen sekä Tilastokeskuksen
poliisi-, syyttäjä- ja tuomioistuintilastojen perusteella.
Eurooppaa koskevat indikaattoritiedot huumeiden ongelmakäytöstä
on pääosin koottu Euroopan neuvoston Pompidou-ryhmän
huumeasiantuntijoiden omista maistaan ja kaupungeistaan keräämien
vuotuisten tietojen perusteella. Näistä tiedoista on aiemmin
koostettu raportti (Multi-city study…1987).
3. NUORTEN HUUMEIDEN KÄYTTÖ
Huumeiden käytöstä puhuttaessa mielikuvat siirtyvät yleensä
nuorisoon ja huumeista puhutaan nuoriso-ongelmana. Nuorten
huumeiden käyttö nousi Suomessa julkisen keskustelun kohteeksi
1960-luvun lopulla, jolloin hasis alkoi levitä maahan osana ajan
nuorisokulttuuria. Julkisen keskustelun vilkastumisen myötä
aktivoitui myös alan tutkimustoiminta. Huumeiden kokeilua ja
käyttöä mittaavia kyselyitä tehtiin monilla paikkakunnilla.
Tutkimusintoa riitti lähelle 1970-luvun puoltaväliä, jonka
jälkeen sekä aihetta käsittelevä julkinen keskustelu että
tutkimustoiminta hiljeni. Nuorten huumekokeilujen väheneminen oli
keskeinen syy julkisen mielenkiinnon laimenemiseen. Alle 18-
vuotiaiden nuorten osuus väheni esimerkiksi huumerikoksista
vuoden 1970 reilusta puolesta vuoden 1975 vajaaseen kymmenesosaan
(Kontula 1986). Huumekokeilujen vähenemisen lisäksi supistui
1970-luvun puolivälissä myös nuorten tupakointi ja alkoholin
käyttö. Muutoksen taustalla oli yhtenä tärkeänä tekijänä nuorten
työttömyyden raju kasvu ja yleisten tulevaisuuden näkymien
muuttuminen aikaisempaa epävarmemmiksi. Nautintoaineiden käytön
sijasta osa nuorista panosti toimeentulokysymyksiin. (Kontula
1985.)
1980-luvulla nuorten huumeiden käyttöä koskeva tutkimustoiminta
on taas aktivoitunut. Alle 20-vuotiaiden nuorten huumekokeilujen
yleisyyttä on tutkittu tässä tarkemmin esiteltävän
KISS-tutkimuksen lisäksi ainakin Vaasassa, Tampereella,
Porvoossa, Länsi-Uudellamaalla ja Kuopiossa (Huttunen ym. 1988,
Huttunen ym. 1991, Selvitys tamperelaisnuorten…1985, Jaakkola
ja Österlund 1987, Tupakan, alkoholin ja huumausaineiden…1987,
Orden 1990). Lisäksi on tehty kyselyt kouluissa ilmi tulleista
huumetapauksista. Kaikkien peruskoulujen, lukioiden ja
ammattikoulujen rehtoreille on suunnattu valtakunnallinen kysely,
terveyskasvatuksesta vastaaville opettajille on tehty
valtakunnallinen kysely ja kouluterveydenhoitajille on
Helsingissä lähetetty kysely sekä tehty puhelinhaastatteluja
(Hakkarainen 1987a, Heikkinen ja Kontula 1992, Pylkkänen ym.
1986, Tirkkonen ja Kontula 1991).
3.1 Aikaisemmat tiedot tuttavapiirin huumekokeiluista
Useimmissa aikaisemmissa huumetutkimuksissa on kysytty nuorten
tietoja ystävä- tai tuttavapiirin huumekokeiluista. Tätä tietoa
on usein täydennetty kysymyksellä huumeiden tarjonnasta.
Pitkäaikaisimmat seurantatiedot on tästä käytettävistä
varusmiehistä, joita on tutkittu 7 kertaa vuosina 1968-1987
(taulukko 1). 1960-1970-luvuilla noin puolet Etelä- Suomen
varusmiehistä tunsi huumekokeilijan, 1980-luvulla näiden nuorten
osuus putosi kolmasosaan. Muualla Suomessa ajalliset muutokset
ovat olleet vähäisempiä. Noin neljäsosa nuorista on tuntenut
huumekokeilijan. Varusmiesikäisiä nuorempien parissa tietämyksen
väheneminen tuttavapiirin huumekokeiluista on ollut vielä
selvempää. Vuonna 1970 Helsingissä kaksi kertaa useampi nuori
tunsi huumekokeilijan kuin 1980-luvun jälkipuoliskolla.
Taulukko 1. Tutkimuksia, joissa on selvitetty onko nuori tiennyt
ystävä- tai tuttavapiirissään ketään huumausaineen (lähinnä
kannabis, imppaus ja pillerit) kokeilijaa tai onko hänelle
itselleen tarjottu huumeita.
Tuttava-
piirissä
huume-
Tutki- kokeilija Tarjottu
mus- Ikä- Etelä- Muu huu-
vuosi Tutkimus (N) ryhmä Suomi Suomi meita
----------------------------------------------------------------
1968 Hernesniemi (1969) (2834) 20-21 v 52 % 20 % 23 %
-varusmiehet
1969 Hernesniemi (1970) (1456) 20-21 v 53 % 27 % -
-varusmiehet
1970 Aalto ym. (1973) (730) 14-20 v 42 % 34 %
-Kotka
1970 Hemminki ym. (1971) (2447) 14-17 v 77 % 49 %
-Helsinki
1971 Hernesniemi (1972) (1063) 20-21 v 52 % 32 % 39 %
-varusmiehet
1972 Aalto ym. (1973) (642) 14-20 v 54 % 41 %
-Kotka
1973 Oivukkamäki (1974) (996) 20-21 v 45 % 23 % 41 %
-varusmiehet
1980 Heinonen (1980) (429) 20-21 v 32 % 20 % 28 %
-varusmiehet
1985 Selvitys...(1985) (1511) 13-18 v 14 %
-Tampere
1985 Heinonen (1986) (1964) 20-21 v 37 % 27 % 28 %
-varusmiehet
1986 Kontula (1989) (1298) 15-16 v 33 % -
-Helsinki-Pohjanmaa
1986 Suojanen (1987) (1108) 15-17 v 18 %
-Länsi-Uusimaa
1987 Aranko (1987) (927) 20-21 v 32 % 34 %
-varusmiehet
1988 Kontula (1989) (1191) 15-16 v 32 % -
-Helsinki-Pohjanmaa
----------------------------------------------------------------
(Suuri enemmistö varusmiehistä on 20-21 -vuotiaita, mutta
joukossa on myös 18-29 -vuotiaita)
Alle 20-vuotiaiden nuorten tietoja tuttavapiirinsä
huumekokeiluista on tutkittu 1980-luvulla systemaattisimmin
valtakunnallisessa Nuorten terveystapatutkimuksessa.
Tutkimuksessa (Ahlström ym. 1991) on postikyselyllä seurattu sitä
kuinka suuri osa 14-18 -vuotiaista nuorista (N=2200) on tiennyt
huumeiden käyttöä kokeilleita henkilöitä tuttavapiirissään.
Nuorten omista huumekokeiluista ei tässä tutkimuksessa ole ollut
kysymyksiä.
Tuttavapiirissään huumekokeilijan tunteneiden nuorten osuus on
ollut selvästi korkeimmillaan 1970-luvun alkupuolella, jolloin
noin puolet on tiennyt tuttaviensa kokeiluista. Vastaava luku
putosi terveystapatutkimuksen perusteella (Ahlström ym. 1991)
vuonna 1981 15 prosenttiin ja nousi 1991 noin 30 prosenttiin.
Nuorten tietämät kokeiluaineet jakautuivat keväällä 1991 melko
tasan pillereiden sekakäyttöön alkoholin kanssa, imppaukseen ja
kannabiksen käyttöön. Kovien huumeiden käyttöä tiesivät
tuttavapiirissään sangen harvat nuoret. Jotakin huumetta oli
tarjottu vuonna 1991 10 prosentille 14-18 -vuotiaista nuorista.
Pääkaupunkiseudulla tiedot pillereiden sekakäytöstä alkoholin
kanssa (21 %) ja imppauksesta (11 %) tuttavapiirissä olivat
suunnilleen yhtä yleisiä kuin muualla maassa. Kannabiksen
käyttäjiä pääkaupunkiseudulla tunnettiin (36 %) sen sijaan
selvästi useammin kuin muualla maassa. Myös kovien huumeiden
käyttäjiä pääkaupunkiseudulla tunnettiin muuta maata yleisemmin.
14-18 -vuotiaiden tyttöjen parissa huumeiden käyttäjän
tuttavapiirissään tietävien osuus on ollut Helsingissä noin
kaksinkertainen muuhun maahan verrattuna. 14-16 -vuotiailla
pojilla ero on ollut noin 1,4 kertainen.
Huumeet tulevat tyttöjen tietoisuuteen tuttavapiirin kautta
hieman samanikäisiä poikia aikaisemmin. 14-vuotiaista tytöistä
vuonna 1991 15 % tiesi tuttavapiirissään imppauskokeilua, 22 %
pillerikokeilua ja 12 % kannabiskokeilua. Pojilla vastaavat luvut
olivat 11 %, 7 % ja 5 %(2). Tyttöjen korkeampia lukemiapoikiin
verrattuna selittää toisaalta heidän suurempi aktiivisuutensa
pillerikokeiluihin ja toisaalta seurustelu heitä itseään
vanhempien poikien kanssa. Näiltä vanhemmilta tovereilta välittyy
tietoa myös huumeista.
Tuttavapiirin huumekokeilujen tai huumeiden tarjonnan perusteella
on vaikea tehdä täsmällisiä arvioita nuorten omista huumekokei
luista tai niiden muutoksista. Sekä varusmiestutkimusten että
KISS-tutkimuksen perusteella huumeita kokeilleiden nuorten osuus
on ollut hieman yli neljäsosa niiden nuorten osuudesta, jotka
tuntevat tuttavapiirissään huumekokeilijan (Aranko 1987, Kontula
1989). Tämä osuus on vaihdellut eri vuosina välillä 23-34 %.
Yhteys tuttavapiirin ja omien huumekokeilujen välillä ei siten
säily vakiona.
Huumeiden tarjontaa koskevat tiedot vahvistavat tuttavapiirin
huumekokeiluista muodostunutta kuvaa. 1970-luvun alkupuoliskolla
lähes joka toiselle nuorelle oli tarjottu huumeita. 1980-luvulla
tarjonnan kohteena on ollut ikäryhmästä riippuen 14-34 %
nuorista. Tarjonta on 1980-luvulla kohdistunut yhä useammin 18-20
– vuotiaisiin, kun se 1970-luvulla kohdistui usein 15-16 –
vuotiaisiin.
3.2 Aikaisemmat tiedot nuorten huumeiden käytöstä
Nuorten omaa huumeiden kokeilua ja käyttöä on tutkittu sekä
varusmiesten että kouluikäisten nuorten parissa. Noin 20
-vuotiaita varusmiehiä on tutkittu seitsemän kertaa vuosina
1968-1987 (Heinonen 1986, Aranko 1987). Näissä tutkimuksissa
ovat nuorten miesten huumekokeilut olleet korkeimmillaan
1970-luvun alussa ja vähentyneet sen jälkeen merkittävästi.
Vuonna 1971 jotain huumetta kokeilleita oli 16,2 % ja vuonna 1987
8,5 %. Noin joka toisella kokeilu oli jäänyt yhteen kertaan. Yli
kymmenen kertaa jotain huumeita käyttäneitä nuoria miehiä on
ollut eri vuosina 1-2 % ja yli 50 kertaa käyttäneitä noin 0,5 %
varusmiehistä. Selvä enemmistö näistä kokeilu- ja käyttökerroista
on ollut hasiksen polttamista. Kovien huumeiden kokeilusta tai
käytöstä ovat kertoneet vain jotkut yksittäiset varusmiehet.
(kuvio 4)
Aikaisempien tutkimusten mukaan oli koululaisista huumeita –
pääasiassa hasista – kokeillut 1970-luvun alussa pääkaupunkiseu
dulla 17-23 %, rannikkokaupungeissa noin 13 % ja muissa isommissa
asutuskeskuksissa 3-10 %. Asutuskeskusten ulkopuolella nuorten
huumekokeiluja ei juurikaan todettu. 1980-luvulla vastaavat
lukemat ovat jääneet tutkimuksissa alhaisemmiksi. Eri alueilla
tehdyissä tutkimuksissa 3-10 % nuorista ilmoittaa kokeilleensa
jotain huumetta.
Kouluissa ilmi tulleista päihdetapauksista huumeiden osuus oli
vuonna 1986 pojilla 3 % ja tytöillä 2 % (Hakkarainen 1987a).
Huumetapaukset keskittyivät selvästi pääkaupunkiseudulle. Viisi
kuudesosaa niistä oli kannabiksen kokeilua. Pillereiden
päihdekäytön osuus oli huumeisiin verrattuna noin kaksinkertainen
ja imppauksen nelikertainen. 1970-luvun alkuvuosiin verrattuna
oli alkoholin osuus koulujen huumetapauksista selvästi
lisääntynyt ja huumeiden osuus vähentynyt.
Helsingin kouluterveydenhoitajista kolmasosa tiesi vuonna 1985
tehdyssä kyselyssä (Pylkkänen ym. 1986) koulussaan olevan tai
olleen huumeita käyttäviä oppilaita. Viikottain arvioitiin noin
50 000:sta helsinkiläiskoululaisesta huumeita käyttävän tai
käyttäneen yhteensä 26 oppilaan. Heistä 14 oli imppaajaa, 4
kannabiksen käyttäjää ja 2 pillereiden käyttäjää. Kymmenen nuoren
arvioitiin olevan hoidon tarpeessa. He olivat niin sanottuja
moniongelmanuoria, joilla huumeet (tavallisesti imppaus) oli yksi
ongelma monien muiden ongelmien joukossa.
Kouluterveydenhuollosta kerättyjen tietojen perusteella on
huumeeksi luettavista aineista imppaus peruskouluikäisten parissa
selvästi suurin ongelmia aiheuttava asia. Tähän ovat viitanneet
myös aikaisemmat imppauksesta tehdyt tutkimukset (Elosuo 1969,
Määttänen 1969, Saarinen 1974, Siren 1979, Saastamoinen 1986,
Törnström 1988). Huumeiden käyttönsä vuoksi tämän ikäisenä hoidon
tai muiden tukipalveluiden tarpeessa olevista nuorista selvä
enemmistö on imppaajia. Vuonna 1985 tuli koulujen tietoon koko
maassa 232 imppaustapausta (Hakkarainen 1987a). Ne olivat noin
kymmenesosa kaikista päihdetapauksista ja noin kolme kertaa
yleisempiä kuin muut koulujen tietoon tulleet huumetapaukset.
Helsingissä vuosina 1985 (Pylkkänen ym. 1986) ja 1989 (Tirkkonen
ja Kontula 1991) kouluterveydenhuollossa tehdyissä tutkimuksissa
on todettu, että noin kymmenen oppilasta on ollut vuoden aikana
hoidon tarpeessa imppauksensa vuoksi. Kutakin koulua kohden
imppareita on tullut tietoon korkeintaan 1- 2 oppilasta. Noin 6
% imppausta kokeilleista oppilaista oli tullut vuonna 1989
kouluterveydenhoidon tietoon (Tirkkonen ja Kontula 1991).
Valtaosa imppauksesta ei siten johda sellaisiin seuraamuksiin,
jotta ympäristö kiinnittäisi siihen huomiota. Koulun tietoon
imppaajat tulevat tavallisesti vasta siinä vaiheessa, kun
imppausta on jatkettu jo 3-4 kuukautta. Imppauksen alhaista
statusta nuorten parissa ilmentää se, että oppilaat silloin
tällöin "ilmiantavat" imppaajia opettajille tai
terveydenhoitajalle. Hoitoon imppauksen vuoksi on hakeuduttu
tavallisesti noin kahden vuoden käytön jälkeen. Tällaisia
käyttäjiä on ollut Suomessa noin 10 nuorta vuodessa.
3.3 Huumekokeilujen seuranta 1986-1992
KISS-tutkimuksen yhteydessä on aikaisemmin tutkittu 13-17
-vuotiaiden nuorten huumekokeiluja kouluissa tehdyillä kyselyillä
Helsingissä, Uudellamaalla, Valkeakoskella ja Pohjanmaalla
vuosina 1986 ja 1988 (Kontula 1989). 13-vuotiaista ei ole tietoja
vuodelta 1986. Huhtikuussa 1992 tähän tutkimukseen on kerätty
seurantatiedot. Nuorten huumekokeilut on jaettu tulosten
käsittelyssä kannabiksen, imppauksen ja pillereiden kokeiluihin.
Pillereillä tässä yhteydessä tarkoitetaan lääkkeiden
päihdekäyttöä.
Huumekokeilujen kehitystä ja eroja eri alueilla on tutkittu
vertaamalla sekä tuttavapiirissä tiedettyjen että 13-15
-vuotiaiden vastaajien omien huumekokeilujen yleisyyttä
Helsingissä, Uudellamaalla (kaksi maalaiskuntaa), Valkeakoskella
ja Pohjanmaalla (pieni kaupunki ja kolme maalaiskuntaa).
Tutkitut 17-18 -vuotiaat olivat pelkästään Helsingistä.
Jo 13-vuotiaista osa on ollut tuttavapiirissään tekemisissä
huumeiden kanssa. Huumeiden kokeilijan tai käyttäjän on tiennyt
tuttavapiirissään 19 % pojista ja 26 % tytöistä. Vuonna 1988
vastaavat luvut olivat pojilla 12 % ja tytöillä 13 %.Tavallisinta
on ollut tyttöjen joutuminen tekemisiin pillereiden kanssa, mutta
myös imppausta on yli kymmenesosa havainnut tuttavillaan. Myös
kannabis on tullut tämän ikäisten nuorten tietoon Helsingin
seudulla lähiympäristöineen. Kovien huumeiden käytöstä ovat
tienneet vain muutamat harvat.
Taulukko 2. Niiden 13- ja 15-vuotiaiden osuus (%) alueen ja
sukupuolen mukaan, jotka vuonna 1992 kertoivat tietävänsä ystävä-
tai tuttavapiirissään jonkun, joka on käyttänyt huumeita huumaus-
tai päihdyttämistarkoituksessa.
Tiedetty 13 vuotta 15 vuotta
Alue kokeilija Pojat Tytöt Pojat Tytöt
------------------------------------------------------------
Helsinki kannabis 27 22 46 52
imppaus 21 13 17 34
pillerit 21 19 30 50
kovat aineet 8 5 10 9
(N) (222) (223) (213) (222)
Uusimaa kannabis 7 17 22 32
imppaus 12 15 17 17
pillerit 19 30 33 52
kovat aineet 3 5 5 11
(N) (153) (170) (165) (183)
Valkeakoski kannabis 7 7 16 28
imppaus 14 14 22 24
pillerit 8 27 22 54
kovat aineet - - 1 5
(N) (122) (133) (144) (127)
Pohjanmaa kannabis 4 1 7 13
imppaus 9 9 19 15
pillerit 11 22 33 44
kovat aineet 1 3 5 3
(N) (148) (147) (161) (156)
Yläasteen aikana tulee yhä useampi nuori tulee tekemisiin
huumekokeilijoiden kanssa. Kahden vuoden aikana 7.luokalta
9.luokalle voimakkaimmin lisääntyy tietämys pillerikokeilusta
ystävä- ja tuttavapiirissä. Näitä tapahtuu yhtä hyvin
kaupungeissa kuin maaseudulla. Helsingin seudulla ja myös muissa
kaupungeissa tulevat myös kannabiksen kokeilut jo huomattavan
monien nuorten tietoisuuteen. Tietämys kovien huumeiden
kokeiluista ei sen sijaan juurikaan lisäänny.
Ystävä- tai tuttavapiirissään tiesi 15-vuotiaista vuonna 1992
jonkun, joka on käyttänyt huumeita huumaus- tai
päihdyttämistarkoituksessa, 53 % tytöistä ja 37 % pojista. Heistä
noin 40 % tiesi enemmän kuin kolme tällaista henkilöä.Pojilla
tässä luvussa oli vain pieni nousu vuosiin 1986 ja 1988
verrattuna, mutta tytöillä kasvu oli noin 15 %. Sekä tytöillä
että pojilla hasiksen käyttäjiä tietävien osuus on
kaksinkertaistunut ja on noin 25 %. Lisäksi tytöillä tietämys
pillereiden käytöstä tuttavapiirissä on kasvanut reilut 10 % ja
on lähes 50 %. Pojilla taas tietämys imppauksesta tuttavapiirissä
on hieman supistunut. Kovien huumeiden käytöstä tuttavapiiristä
on tietoa noin 6 prosentilla.
Tuttavapiirissään huumeiden kokeilua tietäneistä 13-vuotiaista
tytöistä 15 % ja pojista 13 % oli itse kokeillut jotain huumetta.
15-vuotiailla vastaavat osuudet ovat 24 % ja 20 %. Muutamat
nuoret ovat kokeilleet huumeita, vaikka eivät olekaan tietäneet
sellaista tapahtuneen ystävä- tai tuttavapiirissään.
13-vuotiaista jotain huumetta (pillerit, imppaus, kannabis)
ilmoittaa vuonna 1992 siihen ikään mennessä kokeilleensa 3,6 %
pojista ja 4,8 % tytöistä. Selvästi yleisintä on ollut
pillereiden kokeilu tytöillä. Imppaus ja kannabis ovat olleet
suunnilleen yhtä yleisiä. Kannabista on kokeiltu lähes pelkästään
Helsingissä. Pillerikokeiluja on tehty sen sijaan yhtä hyvin
kaupungeissa kuin maaseudulla. Kovien aineiden kokeilua tämän
ikäisillä ei vielä esiinny.
Taulukko 3. Niiden 13-vuotiaiden osuus (%) alueen ja sukupuolen
mukaan, jotka vuonna 1992 ovat kokeilleet tai käyttäneet
kannabista, impattavia aineita tai pillereitä
päihdyttämistarkoituksessa.
Kokeiltu
Alue huume Pojat Tytöt
-------------------------------------------
Helsinki kannabis 3,6 1,8
imppaus 0,9 0,5
pillerit 0,9 2,7
(N) (222) (223)
Uusimaa kannabis 0,7 0,6
imppaus 0,7 1,2
pillerit 0,7 5,3
(N) (153) (170)
Valkeakoski kannabis 0,8 -
imppaus - 0,8
pillerit - 3,0
(N) (122) (133)
Pohjanmaa kannabis - -
imppaus 2,8 1,4
pillerit 2,8 4,1
(N) (148) (147)
Kahdessa kolmasosassa kokeilutapauksista aineiden kokeilu on
jäänyt yhteen tai kahteen kertaan. Kyse on siis yleensä
uteliaisuudesta tehdyistä kokeiluista eikä aineiden käytöstä.
Huumeita kokeilleista tytöistä 6 % ja pojista 18 % ilmoitti
kuitenkin käyttäneensä jotain ainetta yli 10 kertaa. Tällaisia
aktiivisempia käyttäjiä on siis ollut noin puoli prosenttia
13-vuotiaista.
13-vuotiailla on ollut kovin vähän eri huumeiden sekakäyttöä. Sen
sijaan huumekokeilut ovat aina osa päihteiden sekakäytöstä.
Huumeita ovat 13-vuotiaista kokeilleet vain vähintään viikoittain
tupakkaa polttavat tai tupakkalakossa olevat nuoret.
Kuuden vuoden seurantajaksolla 1986-1992, jolta ajalta
systemaattiset tiedot 15-vuotiaiden huumekokeiluista neljältä
seutukunnalta ovat käytettävissä, on tapahtunut kahden
prosenttiyksikön nousu jotain huumetta (pillerit, imppaus,
kannabis, kovat aineet) joskus kokeilleiden nuorten osuudessa.
Tämä osuus oli vuonna 1986 8,4 %, vuonna 1988 9,7 % ja vuonna
1992 10,7 %. Muutokset eivät juuri saavuta tilastollista
merkitsevyyttä. Sisäisiä siirtymiä eri aineiden suosiossa on sen
sijaan selvästi tapahtunut.
Taulukko 4. Niiden 15-vuotiaiden osuus (%) alueen ja sukupuolen
mukaan, jotka vuosina 1986, 1988 ja 1992 ovat kokeilleet tai
käyttäneet kannabista, impattavia aineita tai pillereitä
päihdyttämistarkoituksessa.
Kokeiltu Pojat Tytöt
Alue huume 1986 1988 1992 1986 1988 1992
------------------------------------------------------------
Helsinki kannabis 5 6 9 3 4 10
imppaus 4 1 0 2 2 2
pillerit 3 2 3 6 8 11
(N) (242) (175) (216) (250) (250) (222)
Uusimaa kannabis 2 2 5 1 2 4
imppaus 4 6 1 6 4 2
pillerit 4 2 5 6 4 11
(N) (111) (125) (165) (159) (144) (184)
Valkeakoski kannabis 3 4 3 2 3 5
imppaus 2 4 3 2 2 0
pillerit 6 6 2 12 16 11
(N) (133) (140) (145) (138) (132) (127)
Pohjanmaa kannabis 0 1 1 1 1 1
imppaus 2 4 1 0 1 2
pillerit 2 1 3 7 6 10
(N) (118) (103) (162) (147) (122) (158)
Pojilla huumekokeilut ovat vuodesta 1988 vuoteen 1992 hieman
vähentyneet, tytöillä sen sijaan lisääntyneet. Aineista ovat
pillerit selvä ykkönen. Niitä on tytöistä kokeillut peräti 11 %.
Pojilla vastaava luku jää kolmeen prosenttiin. Näissä kokeiluissa
on tytöillä lähes kolmen prosentin lisäys. Toinen lisäys löytyy
kannabiksesta, jota kokeilleiden osuus on kaksinkertaistunut
vuodesta 1988 vuoteen 1992. Se jää kuitenkin noin viiteen
prosenttiin. Selvä pudotus tämän vastineeksi on tapahtunut
imppauksessa, joka on pojilla pudonnut noin kolmasosaan
aikaisemmasta. Myös tytöillä on imppaus vähentynyt. Kovien
aineiden kokeilu on edelleen ollut kovin satunnaista ja vähäistä
ja pikemminkin vähenemässä kuin lisääntymässä.
Pillereiden käytön kasvua näkyy tyttöjen parissa kaikilla muilla
seuduilla paitsi Valkeakoskella, jossa se jo aikaisemmin oli
poikkeuksellisen korkealla. Kannabiksen kokeilujen lisäys (tai
varhaistuminen) taas kohdentuu Helsinkiin lähiympäristöineen.
Tällä samalla seudulla imppauksen väheneminen näkyy
voimakkaimpana.
Aineiden käyttökerroissa ei ole tapahtunut seurantajaksolla
erityisempää muutosta. 50-60 % käyttötapauksista on jäänyt yhteen
tai kahteen kertaan. Yli kymmenen kertaa jotain ainetta (useimmin
pillereitä) ilmoittaa käyttäneensä noin 15 % jotain ainetta
joskus kokeilleista. Heidän osuutensa ikäluokastaan on siis noin
1,5 %.
Huumeiden kokeilut ovat 15-vuotiailla selvästi eri päihdeaineiden
sekakäyttöä. Kokeilut keskittyvät päivittäin tupakoiville.
Päivittäin tupakoivista tytöistä jopa 30 % kertoo kokeilleensa
pillereitä. Kannabista heistä on kokeillut 18 %. Tupakoivilla
pojilla vastaavat luvut jäävät selvästi tätä alhaisemmiksi.
Tupakoimattomilla nuorilla huumekokeilut ovat hyvin harvinaisia.
Myös alkoholin käytön yhteys nuorten huumekokeiluihin on
huomattava, erityisen selvä se on pillereitä käyttävillä
tytöillä. Noin 35 % tytöistä, jotka käyttävät alkoholia
viikoittain, tai juovat itsensä humalaan vähintään kerran
kuukaudessa, on kokeillut pillereitä. Kannabista näistä tytöistä
on kokeillut noin viidesosa ja imppausta noin 5 %. Tytöt, jotka
käyttävät alkoholia korkeintaan muutaman kerran vuodessa, tai
eivät juo itseään humalaan, ovat hyvin harvoin kokeilleet mitään
huumetta.
Pojilla yhteys alkoholin käyttöön on samankaltainen, mutta
kokeilujen taso on alhaisempi. Alkoholia viikottain käyttävistä
tai ainakin kerran kuukaudessa humalaan itsensä juovista pojista
14 % on kokeillut kannabista, joka kymmenes on kokeillut
pillereitä ja 3 % on impannut. Myös pojista vain jotkut harvat
korkeintaan muutaman kerran vuodessa alkoholia käyttävistä ovat
kokeilleet mitään huumetta.
Eri aineiden sekakäyttö on ollut yleisintä tytöillä, joista
imppausta kokeilleista lähes kaikki ovat kokeilleet myös
pillereitä. Myös kannabista kokeilleista tytöistä suurin osa on
kokeillut pillereitä. Sen sijaan imppaukseen pillereitä ja
kannabista kokeilleet tytöt tutustuvat melko harvoin.
Pojista pillereitä kokeilleista puolet on kokeillut myös
kannabista. Kannabista kokeilleista pojista kolmasosa on
kokeillut myös pillereitä. Imppausta kannabista tai pillereitä
kokeilleet pojat kokeilevat harvoin. Imppareista kolmasosa sen
sijaan kokeilee myös kannabista tai pillereitä.
Keskiasteella huumeiden kokeilua ja käyttöä on seurattu vuosina
1986-1992 vain Helsingissä, eli paikkakunnalla, jossa kannabiksen
käyttö nuorten parissa on ollut Suomessa kaikkein yleisintä.
Vuonna 1992 tuttava- tai ystäväpiirissään huumeiden kokeilua
tiesi Helsingissä 63 % tytöistä ja 66 % pojista. Nuoret tiesivät
tuttavapiirissään aikaisempaa useammin kannabiksen tai
pillereiden käyttöä, imppausta tietävien osuus oli sen sijaan
pienentynyt.
Jotain huumetta (kannabis, pillerit, imppaus, kovat aineet) oli
kokeillut 20,3 % tytöistä ja 26,2 % pojista. Vuosina 1988 ja 1986
nämä luvut olivat vähän päälle 14 %, joten varsinkin pojilla
nousu on ollut huomattava. Nousu johtuu pääosin kannabiksen
käytön varhaistumisesta pääkaupunkiseudulla. Huumeiden
kokeiluista noin puolet on jäänyt yhteen tai kahteen kertaan ja
vajaa kolmasosa on johtanut yli viiden kerran käyttöön.
Taulukko 5. Huumeiden kokeilijoiden osuus (%) 17-18 -vuotiailla
helsinkiläisnuorilla 1986-1992.
Kokeiltu Pojat Tytöt
huume 1986 1988 1992 1986 1988 1992
---------------------------------------------------
Kannabis 11,6 11,7 22,7 8,5 11,5 16,3
Pillerit 1,4 1,6 3,8 2,3 4,2 8,5
Imppaus 0,9 1,6 1,6 1,2 1,0 0,8
Kovat aineet 1,1 0,4 1,2 0,4 1,6 0,7
---------------------------------------------------
(N) (352) (257) (313) (260) (191) (246)
Huumeiden kokeilujen varhaistuminen näkyy pojilla selvänä
kannabiksen käytössä ja tytöillä suunnilleen yhtä suurena
kannabiksessa ja pillereissä, mutta suuruudeltaan pienempänä
muutoksena kuin pojilla. Kannabiksen käyttö on pojilla yleisempää
kuin tytöillä kun taas pillereiden käyttö on tytöillä selvästi
yleisempää. Noin kolme neljäsosaa kannabiksesta on ollut hasista
ja neljäsosa marihuanaa. Imppauksessa ja kovien aineiden
kokeiluissa ei ole tapahtunut mitään muutosta. Merkillepantavaa
on myös se, että kovien aineiden kokeilu ei ole yleistynyt
keskiasteella peruskoululaisiin verrattuna.
Huumekokeilujen varhaistuminen on osaksi liittynyt päihteiden
käytön yleisempään varhaistumiseen Helsingissä. Sekä päivittäin
tupakoivien, että humalaan itsensä juovien 17-18 -vuotiaiden
helsinkiläisnuorien osuus on viime vuosina kasvanut noin 5 %.
Näillä päihteiden keskinäisillä suhteilla on suuri merkitys
siksi, että päivittäin tupakoivista 48 % on kokeillut joskus
kannabista. Tupakoimattomista kannabista ovat kokeilleet vain
harvat.
Lukiolaistytöistä kannabista oli kokeillut 7,7 % ja
ammattioppilaitoksissa opiskelevista 35,3 %. Pojilla ero
vastaavissa osuuksissa oli pienempi luvuin 18,4 % ja 27,0 %. Myös
pillereiden kokeilussa oli tytöillä koulutusvalinnan mukaisesti
selvä ero: lukiolaisista pillereitä oli kokeillut 4,2 % ja
ammatillisissa kouluissa olevista 18,1 %. Ammatillisissa
oppilaitoksissa opiskelevilla huumekokeilut ovat olleet siten
noin 2-3 kertaa yleisempiä kuin lukioissa. Yhtenä tärkeänä syynä
näihin eroihin on tupakoitsijoiden valikoituminen ammatilliseen
koulutukseen. Lukioissa päivittäin tupakoi vain 19 % pojista ja
12 % tytöistä. Ammatillisissa kouluissa vastaavat osuudet ovat 42
% ja 54 %. Päivittäin tupakoivilla kannabiksen kokeilu on
suunnilleen yhtä yleistä riippumatta siitä opiskelevatko he
lukioissa vai ammatillisissa kouluissa.
Vaikka tässä tutkimuksessa huumeita kokeilleiden 17-18
-vuotiaiden helsinkiläisnuorten huumekokeilut ovatkin selvästi
varhaistuneet, eivät ne ole ennätyksellisen korkealla. Vuonna
1970 Helsingin koululaisista tehdyssä tutkimuksessa (Hemminki ym.
1971) jotain huumetta (kannabiksen osuus yli 80 %) kokeilleiden
osuus oli 14-15 -vuotiailla koululaisilla yhtä suuri kuin tässä
tutkimuksessa 17-18 -vuotiailla. Näistä vuonna 1970 tutkituista
nuorista (N=2475) joka toiselle oli tarjottu huumeita.
Imppaus ja pillerikokeilut vähenevät peruskoulun jälkeen.
Imppauksen onkin todettu olevan yleisintä 14-15 -vuotiailla
(Kontula 1989, Tirkkonen ja Kontula 1991). Osa näistä kokeiluista
on niin satunnaista, että ne unohtuvat vuosien mittaan. Tähän
viittaa se, että 17-18 -vuotiaiden joskus elämänsä aikana
ilmoittamat imppaus ja pillerikokeilut ovat olleet harvinaisempia
kuin 15-vuotiailla, erityisesti satunnaisia kokeiluja
ilmoittaneiden osuus on pudonnut.
Huumeiden vaarojen tunteminen ei ole aina ehkäissyt kokeiluihin
ryhtymistä, sillä ne koululaiset, jotka ovat osanneet nimetä
tutkimuksessa mielestään vaarallisimman huumeen, ovat muita
useammin itsekin jotain huumetta kokeilleet. Tästä ei kuitenkaan
pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että asialliset perustiedot
huumeista lisäisivät huumeiden käyttöä.
Kysyttäessä vuonna 1988 nuorilta mikä on heidän mielestään
vaarallisin huume, 50 % 13-vuotiaista, 35 % 15-vuotiaista ja 25 %
17-vuotiaista ei ole osannut nimetä tällaista ainetta. Tietämys
huumeiden vaaroista on siten lisääntynyt iän myötä. Lähes puolet
kysymykseen vastanneista on nimennyt vaarallisimmaksi huumeeksi
LSD:n, noin kolmasosa heroiinin ja reilu kymmenesosa kokaiinin.
3.4 Nuorten huumekokeilut Euroopassa
Euroopassa huumeiden käyttöä nuorten parissa on viime vuosina
tutkittu ainakin Tanskassa, Irlannissa, Saksassa, Portugalissa,
Englannissa, Norjassa ja Ruotsissa. Useimmissa näistä
tutkimuksista on todettu, että kannabiksen käyttö on pysynyt joko
ennallaan tai se vähentynyt 1980-luvun aikana. Käyttö on ollut
yleisesti alemmalla tasolla kuin 1970-luvun alussa. Heroiinin ja
kokaiinin käyttö on ollut yleensä alle yhden prosentin.
Pohjoismaissa amfetamiinin käyttäjiä on saattanut olla muutama
prosentti. Imppaus on ollut suhteellisen yleistä joissakin
Englannissa tehdyissä kyselyissä.
Kannabiksen käyttöä ovat kokeilleet edellä mainittujen kyselyjen
perusteella seuraavat osuudet eri maiden tai kaupunkien nuorista:
Amsterdam 1990 23 % (16-19 v) 39 % (20-24 v)
Katalonia 1984-
1990 20-25 % (15-29 v)
Tanska 1990 16 % (15 v)
Kööpen-
hamina 1990 25 % (15 v) 52 % (18 v)
Dublin 1985 22 % (12-18 v)
Hampuri 1990 16 % (12-29 v)
Lissabon 1987 8 % (12-18 v) 15 % (15-16 v) 27 % (17-18 v)
Lontoo 1987 20 %
Norja 1989 18 % (15-20 v)
Oslo 1991 16 % (15-20 v)
Tukholma 1990 8 % (15 v)
Sveitsi 1987 20 % (15-24 v)
Tanskan 15-vuotiaista kannabista oli vuoden 1990 koulukyselyn
perusteella kokeillut 16 %, Kööpenhaminassa 25 % (Schmidt 1991a).
Imppausta on kokeillut 5 % ja pillereitä 12 % pojista ja 15 %
tytöistä. Jotain kovaa huumetta oli käyttänyt prosentti. Noin 10%
nuorista poltti päivittäin tupakkaa, joi alkoholia lauantaisin
sekä käytti melko usein hasista. 18-vuotiaista
kööpenhaminalaisista jotain huumetta (useimmin kannabista) oli
kokeillut 52 %. Tämä osuus on siis yli kaksinkertainen Helsinkiin
verrattuna.
Norjassa viimeksi vuonna 1989 15-20 -vuotiaista oslolaisnuorista
tehdyn tutkimuksen mukaan kannabista oli käyttänyt 18,1 %,
impattavia aineita 8 %, amfetamiinia 2,5 % ja opiaatteja sekä
kokaiinia 1,5 %(Ödegård 1992). Imppaus ja kovien huumeiden käyttö
on siten ollut huomattavasti Suomea yleisempää. Kannabiksen
käyttö on pysynyt Norjassa suunnilleen samalla tasolla vuodesta
1972 vuoteen 1989. 19-20-vuotiaista oslolaisista kannabista on
käyttänyt 1980-luvun eri vuosina 25-30 %.
Ruotsissa ja Kreikassa pillereiden käyttö on ollut hasista
yleisempää. Kreikassa pillereitä oli käyttänyt vuonna 1988 20 %
13-18 -vuotiaista tytöistä ja 13 % samanikäisistä pojista
(Kokkevi ja Stefanis 1991). Laittomilla aineilla vastaavat luvut
ovat 3,9 % ja 8,1 %. Tukholman 15-vuotiaista 8 % oli käyttänyt
vuonna 1990 kannabista. Yhtä moni oli myös impannut (Andersson ja
Hibell 1989). Jotain huumetta on tarjottu 14 prosentille tämän
ikäisistä tukholmalaisnuorista. Sveitsissä puolestaan vuonna 1987
15-24 -vuotiaista miehistä 22 % ja naisista 19 % oli käyttänyt
kannabista.
Espanjassa 40 % varusmiehistä ilmoittaa käyttäneensä huumeita (hasista) ennen armeijaan tuloaan. Palveluaikana otettujen
verinäytteiden perusteella kannabista on käyttänyt
palveluaikanaan 10 % varusmiehistä. Yliopisto-opiskelijoista
puolestaan kannabista on käyttänyt 21 % ja amfetamiinia 9 %.
Suurin osa amfetamiinia käyttäneistä ilmoittaa käyttäneensä sitä
suoritustensa parantamiseen tenteissä. Eri puolilla Espanjaa
tehdyissä tutkimuksissa viimeisen kuukauden aikana kannabista on
käyttänyt 5-10 % ja noin 5 % pillereitä. (Cami ja Barrio 1991.)
Nuorten keskuudessa huumeita käyttäneiden osuuksien on todettu
olevan Euroopassa vähintään kaksi kertaa alhaisempia kuin
Yhdysvalloissa (Johnson ym. 1991). Yhdysvalloissa marihuanaa on
käyttänyt kuukauden aikana 31 %, kokaiinia 8 % ja imppausta 7 %.
Euroopassa kokaiinia joskus kokeilleita on ollut 1-5 %. Huumeiden
kokeilut ajoittuvat monilla nuorilla murrosikään, sillä ne
yleistyvät 4-9 kertaisiksi 14 ikävuodesta 17 ikävuoteen.
3.5 Huumekokeilujen sosiaalinen tausta ja seuraukset
Huumeiden kokeilu on nuorilla selvästi osa laajemmasta
päihdekysymyksestä ja eri aineet ovat eri tavoin sosiaalisesti
valikoivia. Kaikki nuoret huumeiden kokeilijat tai käyttäjät ovat
päihteiden sekakäyttäjiä. Hasiksen kokeiluille tupakointi on
tavallaan välttämätön edellytys, sillä tupakointi opettaa
hasiksen polttamisessa tarvittavan tekniikan. Alkoholi taas on
selvästi yhteydessä lääkkeiden (pillereiden, tabujen)
päihdekäytön kanssa. Pillereillä halutaan terästää alkoholin
vaikutuksia ja tuoda sille vaihtelua. Pillereitä liuotetaan usein
oluen sekaan.
Nuoret ryhtyvät kokeilemaan huumeita osaksi sosiaalisen
tilanteensa mukaisesti. Imppaus on selvästi yleisintä työväestön
lapsilla. Siihen turvautuvat useimmin kavereihinsa nähden
monessakin suhteessa huono-osaiset nuoret. Hasiksen polttaminen
taas on yleisintä ylemmässä keskiluokassa. Hasis on siten
mielletty ainakin tietyssä määrin hyväosaisten huumeeksi.
Maanviljelijöiden lapset taas poikkeavat muista sosiaaliryhmistä
selvästi siinä, että he eivät yleensä kokeile ja käytä mitään
huumeita. Myös muiden päihteiden käyttö on ollut
maanviljelijöiden lapsilla selvästi muita sosiaaliryhmiä
harvinaisempaa. Pillerikokeilut ovat olleet yleisimpiä alempaan
keskiluokkaan ja työväestöön kuuluvilla tytöillä.
Kehityssuuntina kannabiskokeilut ovat painottuneet hieman entistä
enemmän ylempään keskiluokkaan, imppaus taas työväestön poikiin
ja pillerikokeilut työväestön tyttöihin. Eri huumeiden
sosiaalinen valikoivuus on siten hieman lisääntynyt. Sosiaalinen
huono-osaisuus on liittynyt pojilla selvästi imppaukseen ja
tytöillä pillerikokeiluihin.
Huumeita käyttävät nuoret käyttävät tätä runsaammin muita
päihteitä ja siksi he hyvin usein valikoituvat samasta
sosiaalisesta ryhmästä kuin päihdeongelmiin ajautuvat nuoret.
Tyypillistä helsinkiläistä hoitoon hakeutunutta päihdenuorta on
kuvattu seuraavasti: hän on kansakoulun tai peruskoulun käynyt
poika, iältään 21-24 -vuotias. Hän ei ole viihtynyt koulussa,
eikä siellä myöskään menestynyt, vaan on hakeutunut töihin heti
koulusta pästyään. Hänellä ei ole minkäänlaista ammattikoulu
tusta ja työpaikat ovat olleet sen mukaisia: huonosti palkattuja
ja lyhytaikaisia. (Salmi 1986.)
Viime vuosien tutkimukset nuorten alkoholin humalakäytöstä
kertovat myös toisenlaisesta kehityssuunnasta. Ahlströmin ja
Rimpelän tutkimusten mukaan nuorten sosiaalisella taustalla ja
asemalla ei olisi enää samanlaista valikoivaa merkitystä kuin
1970- ja 1980-luvulla. Nuorten elämäntavalle olisi leimallista
sosiaalisesta taustasta riippumaton yhtenäiskulttuuri.
Tapahtunutta muutosta tukisi tiedot myös perheen varainkäytöstä:
vaikka perheiden tulot olivat eri syistä oleellisesti pudonneet
niin perheet olivat kuitenkin tavalla tai toisella turvanneet
nuorille lähes samanlaiset käyttövarat sosiaalisesta taustasta ja
tilanteesta riippumatta (Ahlström ja Rimpelä 1991).
Päihdenuorilla on usein ollut kokemuksia vanhempien alkoholi
ongelmista tai avioerosta. Asunto-ongelmat lyövät myös leimansa
päihdenuorten elämään. Suuri enemmistö nuorista hoitoon
hakeutuneista päihdenuorista oli Salmen (1986) tutkimuksessa
vaihtanut asuntoa vähintään kerran viimeisen vuoden aikana.
Päihdenuoret pitivät asunto-ongelmaa vähintään yhtä pahana
ongelmana kuin päihdeongelmaansa. Päihdeongelma työntyi myös
sosiaalisten suhteiden sisälle: seurustelusuhteet katkeilivat
hyvin helposti päihteiden käytön vuoksi. Päihteiden käytön syiksi
hoitoon hakeutuneet nimesivät rentoutumisen,
mielenterveysongelmat, vaikeudet vanhempien kanssa ja
asunto-ongelmat. Vastaavia tuloksia saatiin myös norjalaisessa
lasten ja nuorten huumeiden käyttöä selvittäneessä
pitkittäistutkimuksessa (Pedersen 1990).
Erityisesti imppaus liittyy nuorilla köyhyyteen ja sosiaaliseen
eriarvoisuuteen (Tirkkonen ja Kontula 1991). Nuoret, joilla on
muita huonommat sosiaali set lähtökohdat, eivät menesty eivätkä
viihdy nykyisenlaisessa peruskoulussa. He tulevat huonosti
toimeen opettajien kanssa ja lintsaavat ainakin ajoittain
opetuksesta. Huonon koulumenestyksen taustalla imppaajilla on se,
että koulu ja opettajat ovat leimanneet nämä nuoret
epäonnistujiksi ja koulun paljolti yläluokkaiseen arvomaailmaan
sopimattomiksi. Kun nuoret eivät voi päteä koulusaavutuksillaan
on heidän tyydytettävä pätemisen tarpeensa muulla tavoin. Päteä
voi vaikkapa ryhtymällä symboli seen vastarintaan koulua ja
opettajia vastaan. Tällä voi lievittää sitä ahdistusta ja
stressiä, jota pakollinen koulussakäynti varsinkin yläasteen
loppuvaiheessa peruskoulussa huonosti viihtyville nuorille
aiheuttaa.
Vastarinta antaa nuorelle merkitystä elämälle, tunteen siitä,että
hän on jotakin. Vastarinta voi ilmetä monilla tavoin:
poissaoloina, päihteiden käyttönä, tupakointina, tappeluna,
tietoisena "renttutyylinä", seksuaalisten kokemusten hankintana,
avoimena häiriköintinä tai huumeiden kokeiluna. Vastarinnan
kautta voi muodostua ongelmanuorten alakulttuuri.
Oleellista vastarinnassa on muista erottautuminen ja halveksunnan
ilmaiseminen "snobeja" kohtaan. Vastarinta ei siten ilmene vain
koulua vastaan, vaan myös eräänlaisena luokkavihana muita
oppilaita kohtaan. Mitä enemmän näitä nuoria kohtaan suunnataan
opettajien ja erilaisten viranomaisten taholta erilaisia
valvonta- ja rankaisutoimia, sitä tiukemmin he sitoutuvat
kavereihinsa ja näiden muodostamaan alakulttuuriin (yhteinen
tyyli). Vastarintaa provosoi myös se, että Heinosen (1989)
haastat telemien huumeiden käyttäjien omien kokemusten mukaan
kouluissa ei ole aina niin sanottua vaitiolovelvollisuutta, vaan
tieto huumeiden käytöstä siirtyy kouluviranomaisten kautta
poliisille.
Voimakkainta tällainen kaveripiiriin tukeutuminen on 14-15 –
vuotiailla. Nuoret hakevat tällöin itselleen viiteryhmää, jonka
kiinnostus mm. päihteisiin sopii heidän omaan
elämäntilanteeseensa. Jos sopivia kavereita ei muutoin löydy,
haetaan heitä vaikka kauempaa, kuten Helsingissä "Assalta".
Heikoimmassa asemassa ovat ne yksinäiset "ressukat", joilla ei
ole kaveripiiriä, johon tässä vaiheessa tukeutua. He voivat
joutua vakaviin ongelmiin yksinäisen aineiden käyttönsä kanssa.
Ryhmä se sijaan suojelee yleensä vakavammilta ongelmilta.
Alkoholikulttuuriin sulautumisen myötä ryhmän tyyli muuttuu.
Jengin arvomaailmassa korostuu aikaisempaa enemmän pärjääminen.
Tästä syystä ryhmä ei enää suosi "räkäisiä" imppareita. Jotta he
voisivat pysyä porukan jäseninä on heidän suostuttava lopettamaan
imppauksensa ja pitäydyttävä joko pelkästään alkoholin käytössä
tai poltella sen ohella kannabista. Muutoksia päihdetavoissa
vauhdittaa nuorten siirtyminen ammatilliseen koulutukseen tai
työelämään, vakituisen seurustelun aloittaminen sekä päihteiden
käytön keskittyminen vähitellen ravintoloihin. Niille nuorille,
jotka tässä vaiheessa tippuvat kaveripiirin ulkopuolelle, on
vaarana kaksi synkeää vaihtoehtoa: joko ajautua terveydellisiin
ongelmiin yksinäisten imppaushetkien seurauksena tai sitten
jatkaa pahenevaa rikoskierrettä.
Kouluissa on useita ammatti-ihmisiä, jotka varsin pian
havaitsevat koululaisten huumeongelmat: kouluterveydenhoitaja,
voimistelunopettaja, psykologi, kuraattori tai rehtori. Koulun
"edun" mukaista on päästä eroon ongelmasta ja joskus
ongelmaoppilaistakin ja yleensä rehtorin ilmoitus poliisille
saakin Heinosen (1989) tekemien haastattelujen mukaan aikaan
prosessin, joka tekee nuorelle mahdottomaksi koulunkäynnin
jatkamisen. Voi vain kysyä onko koulun etu ollut silloin myös
oppilaan etu.
Kouluja käymätön ja ammattitaidoton nuori ei voi juuri valita
työpaikkaansa, hänen on otettava mitä työtä tarjolla on. Päihde
ongelmainen ei kuitenkaan yleensä selviä pitkälle työvoimaviran
omaisten kanssa. Hänelle on helppo tarjota kaikkein epämiellyttä
vintä työtä ja kaikkein heikoimmalla palkalla. Ja kun työ ei
suju, nuori leimataan työnvieroksujaksi.
Koko nuorten päihdekulttuuria ajatellen on alkoholilla siinä
pysyvä asema. Huumeet sen sijaan kuuluvat siihen vain tietyn
periodin ajan. Lisäksi on huomattava, että huumeita kokeilevissa
nuorisoryhmissäkään päihdetavat eivät ole yleensä yhteneväisiä.
Osa porukasta voi käyttää huumeita pidempään, osa on satunnaisia
kokeilijoita ja osa pitäytyy pelkästään alkoholin käytössä.
Porukkaa voi kuitenkin yhdistää kiinnostus päihtymiseen ja sen
hankkimiseen.
Kaikesta huumevalistuksesta huolimatta huumeiden vaarat nähdään
tällaisissa nuorisoryhmissä yleensä suhteellisina. Kun muillekaan
nuorille ei näytä huumeiden käytön jälkeen mitään tapahtuvan,
voidaan itsekin aineita kokeilla. Oman elämän aikaperspektiivi on
sen verran lyhyt, että mahdolliset myöhemmät terveys- tai muut
ongelmat eivät juuri askarruta. Lisäksi osa nuorista kokee, että
heillä ei ole elämässään juuri mitään menetettävää.
3.6 Koulujen huumeopetus
Koulujen huumeopetusta on vastikään tutkittu koulujen
terveyskasvatuksesta vastaaville opettajille suunnatulla
kirjallisella kyselyllä (Heikkinen ja Kontula 1992). Tutkimuksen
tiedot kattavat kouluissa lukuvuonna 1989-1990 annetun
huumeopetuksen. Kyselyyn vastasi ala-asteilta 151, yläasteilta
120 ja keskias teilta 142 opettajaa. Tutkimuksen tiedot koskevat
siis yhteensä 413 koulua. Samoilta opettajilta saatiin lisäksi
tietoja heidän noin sadalle muulle koululle antamastaan
huumeopetuksesta. Kyselyjä täydennettiin puhelinhaastatteluin.
Tutkimuksen tulosten mukaan huumeopetusta annetaan
käytännöllisesti katsoen kaikissa kouluissa sekä ala-asteella,
yläasteella että keskiasteella. Huumeopetukseen on käytetty
kullakin luokka-asteella keskimäärin kaksi tuntia lukukaudessa.
Opetus on painottunut ala-asteen 5. ja 6. luokille, yläasteen
8.luokalle ja keskiasteen 1.luokalle. Useimmissa kouluissa
huumeopetusta järjestetään myös 9. luokalle. Näillä luokilla
huumeopetusta on annettu tavallisesti 2-3 tuntia lukukaudessa.
Noin 15 % kouluista oli käyttänyt huumeopetukseen neljä tuntia
tai enemmän. Oppituntien suurehko määrä johtuu osaksi siitä, että
huumeopetusta järjestetään kouluissa myös muusta
päihdeopetuksesta erillisinä tunteina tai tapahtumina.
Noin yhdeksässä koulussa kymmenestä huumeopetusta annettiin osana
päihdeopetusta. Kymmenesosa kouluista oli irrottanut huumeopetuk
sen kokonaan päihdeopetuksesta. Joka toisessa koulussa huumeista
järjestettiin päihdeopetuksesta erillisiä opetustilaisuuksia.
Yläasteet olivat järjestäneet näitä tilaisuuksia hieman useammin
kuin muut kouluasteet.
Huumeopetuksen osuus koko päihdeopetuksesta oli opettajien arvion
mukaan keskimäärin 30 %. Viidesosa kouluista käytti
päihdeopetuksesta 40 % tai enemmän huumeopetukseen.
Koulujen huumeopetus painottuu klassisista huumeista (hasis,
marihuana, amfetamiini, heroiini, kokaiini ym.) puhumiseen.
Lääkkeiden väärinkäytöstä ja imppauksesta puhuminen on kouluissa
muiden huumeiden käsittelyä vähäisempää. Viidesosa kouluista ei
ollut puhunut lääkkeiden päihdekäytöstä mitään. Lääkkeiden
liikakäytöstä ja tähän käyttöön liittyvistä haitoista oli puhuttu
joka toisessa koulussa.
Imppauksen haittavaikutuksista puhuttiin vain kahdessa
kolmasosassa kouluista. Yläasteilla imppausta käsitteli sentään
kolme koulua neljästä. Imppauksesta puhutaan siten selvästi
harvemmin kuin muista huumeista, vaikka siihen liittyvät
käytännölliset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat ovat
peruskoulun aikana huumeista selvästi suurimmat (ks. Tirkkonen ja
Kontula 1991).
Opettajien käsitys oman koulun huumeongelmasta poikkesi suuresti
heidän käsityksestään paikkakunnan huumeongelmasta. Noin puolet
niistä opettajista, joiden mielestä paikkakunnalla oli merkittävä
huumeongelma, oli sitä mieltä, että omassa koulussa oli varsin
pieni huumeongelma. Kukaan opettajista ei pitänyt oman koulun
huumeongelmaa merkittävänä. Pieni huumeongelma oli opettajan
ilmoituksen mukaan 15 prosentissa kouluista. Pieni huumeongelma
oli ala- asteen kouluista 3 prosentissa, yläasteella 20
prosentissa ja keskiasteella 25 prosentissa kaikista kouluista.
12 prosentissa tutkituista kouluista oli tullut opettajien
tietoon huumeiden kokeilua tai käyttöä. Ala-asteen kouluista 4
prosentissa, yläasteen kouluista 15 prosentissa ja keskiasteen
kouluista 17 prosentissa oli havaittu huumeiden kokeilua
oppilaiden parissa. Suuressa enemmistössä tutkituista kouluista
ei ole siten havaittu yhtään huumeiden kokeilijaa. Jos huumeiden
käyttöä on tullut ilmi, siihen on useimmissa tapauksissa
kouluissa puututtu.
Yleisimpiä koulun tietoon tulleita huumetapauksia olivat olleet
alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö, jota oli havaittu seitsemässä
prosentissa kouluista. Lisäksi lääkkeiden väärinkäyttöä tiedet
tiin kolmessa prosentissa kouluista. Nämä tapaukset jakautuivat
melko tasaisesti maan eri puolille. Sekakäyttöä havainneista
kouluista joka toisessa tiedettiin vain yksi päihteiden sekakäyt
täjä. Toiseksi yleisintä huumekokeilua oli ollut imppaus, jota
tiedettiin 4,5 prosentissa kouluista, yläasteiden kouluista
kahdeksassa prosentissa. Puolet näistäkin tapauksista oli ollut
sellaisia, joissa koulun tietoon oli tullut vain yksi imppaaja.
Klassisista huumausaineista kannabiksen kokeilua oli havaittu 3,5
prosentissa kouluista. Yleisintä se oli ollut keskiasteilla,
joista viisi prosenttia oli tiennyt ainakin yhden kannabiksen
kokeilijan. Ilmitulleet kannabistapaukset olivat hieman
painottuneet Etelä-Suomeen. Kolmasosa näistä kouluista oli
tiennyt yhden kokeilijan, toinen kolmannes kaksi kokeilijaa.
Kovien huumeiden kokeilua oli havainnut prosentti kouluista.
Näitä kouluja on ollut tutkituista kouluista yhteensä kuusi ja
niissä kaikissa tiedettiin vain yksi kovien huumeiden kokeilija.
Jos huumeiden käytön ilmitulon koulussa voi katsoa ilmentävän eri
aineiden käyttöön liittyviä ongelmia nuorten parissa, ovat
imppaus ja lääkkeiden sekakäyttö alkoholin kanssa yleisimmät
huumeongelmat kouluikäisten parissa. Kun tätä tietoa vertaa
koulujen huumeopetuksen sisältöön, näyttää nykyinen opetus
liiaksi painottu neen klassisiin huumeisiin. Tämänkaltaiseen
opetuksen sisällön väärään painottumiseen on ilmeisesti
vaikuttanut se, että opettajien mielikuvat huumeista perustuvat
liian vahvasti joukko tiedotuksen huumekuviin, joissa klassiset
huumeet ovat ylikorostuneen mielenkiinnon kohteena.
Nuorten huumeiden kokeilua tai käyttöä on tullut ilmi ylä- ja
keskiasteiden kouluissa noin 15 prosentissa kouluista. Kun
aikaisempien tutkimusten perusteella tiedetään (Kontula 1989,
Tirkkonen ja Kontula 1991, Ahlström ym. 1991), että erilaisten
huumeiksi luettavien aineiden kokeilijoita on jonkin verran lähes
kaikissa kouluissa samoin kuin eri puolilla Suomea, kertoo tämä
tulos siitä, että imppaus, alkoholin ja pillereiden sekakäyttö
sekä muut huumekokeilut suhteellisen harvoin johtavat nuorilla
sellai siin seuraamuksiin tai ongelmiin, jotka koulussa
havaittaisiin. Tämä vastaa kouluterveydenhuollossa koululaisten
huumeiden käytöstä Helsingissä muodostunutta kuvaa (Pylkkänen ym.
1986, Tirkkonen ja Kontula 1991). Koululaisten huumekokeilut
johtavat siten vain harvoin näkyviin huumeongelmiin.
4. HUUMEIDEN KÄYTÖN YLEISYYS
Huumeiden käytön yleisyyttä kuvattaessa on tehtävä aluksi
muutamia määrittelyjä ja näkökulman rajauksia. Osaksi tämä johtuu
siitä, että huumeet eivät ole yksinkertainen luettelo aineita,
joiden käytön yleisyyttä pyrittäisiin esittämään mahdollisimman
tarkoin. Useimpia huumeiksi soveltuvia aineita käytetään myös
laillisina lääkkeinä. Vain silloin, kun niitä käytetään
laittomasti (ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen), ne saavat
huume-nimityksen. Huume-määrittely tehdään siten enemmänkin
käyttötarkoituksen kuin aineen perusteella.
Näkökulman rajausta vaatii myös käytön käsite. Aniharvoin
käytöllä tarkoitetaan lähes koko elämän jatkuvaa käyttöä, kuten
on laita alkoholin ja tupakan kanssa. Koska käyttö kattaa
tavallisesti vain lyhytaikaisen periodin ihmisen elämässä, on sen
ajoittumisen tutkimiseksi tehtävä erilaisia rajauksia, kuten onko
yleensä koskaan käyttänyt huumeita, onko niitä käyttänyt
viimeisen vuoden aikana ja onko käyttänyt aineita viimeisen
neljän viikon aikana. Samalla voidaan selvittää tämän hetken
käyttötilanne. Mitä harvempia käyttökertoja ihmisillä on, sitä
paremmat perusteet on puhua huumeiden kokeilusta eikä niiden
käytöstä. Lisäksi käyttö jakautuu satunnaiseen käyttöön,
hallittuun käyttöön ja ongelmakäyttöön.
4.1 Huumeiden laillinen kulutus
Huumeiden käytöstä puhuttaessa usein unohtuu, että suurin osa
Suomessa käytettävistä varsinkin opiaattijohdannaisista huumeista
tuodaan laillisesti maahan ja ne myös myydään laillisesti.
Laittomilla huumemarkkinoita näitä vastaavia aineita liikkuu ja
kulutetaan huomattavasti vähemmän. Osa laillisista aineista
kulkeutuu laittomille huumemarkkinoille.
Suomeen on tuotu vuosittain viime aikoina laillisesti vähän yli
500 kiloa pääosin opiaattijohdannaisia huumausaineita. Yli puolet
tästä määrästä on kodeiinia, jota käytetään yskänlääkkeiden
valmistukseen. Tämän rinnalle yskänlääkkeen raaka-aineeksi on
ryhdytty tuomaan vuonna 1991 folkodiinia (107 kg). Maahantuodut
huumeet menevät kahden suurimmanlääkevalmistajan varastoihin.
Morfiinin kulutusta on jonkin verran lisännyt siirtyminen
injektioista tablettimuotoiseen annosteluun.
Taulukko 6. Huumausaineiden laillinen maahantuonti kiloina
vuosina 1988-1991.
Aine 1988 1989 1990 1991
--------------------------------------------------
Kodeiini 379 390 357 333
Morfiini 48 62 50 69
Oopiumi 60 81 57 26
Kokaiini 5 7 8 1
Petidiini 17 17 17 13
Muut 10 20 15 118
--------------------------------------------------
Yhteensä 519 577 504 560
Vähän yli 2000 lääkäriä on kirjoittanut viime vuosina
huumausainereseptin noin 4000 potilaalle. Kutakin näitä lääkäriä
kohden on siis tullut keskimäärin kaksi potilasta. Nämä potilaat
eivät määritelmällisesti ole huumeiden käyttäjiä, vaikka he
käyttävätkin usein samoja aineita kuin laittomilla markkinoilla
käytetään. Potilaille on kirjoitettu 8000-10000 reseptiä eli
keskimäärin 2,3 reseptiä kutakin potilasta kohden. Vuonna 1991
huumereseptien määrä on lisääntynyt. Tähän on saattanut vaikuttaa
samaan aikaan alkanut taloudellinen lama, jolla on todettu olevan
lisäävää vaikutusta erilaiseen oireiluun ja lääkkeiden käyttöön
(Kontula ym. 1992). Huumeita käytetään tyypillisesti
kipulääkitykseen esim. syöpätaudeissa.
Taulukko 7. Huumausainereseptejä vuosina 1988-1991 kirjoittaneet
lääkärit, heidän potilaansa sekä reseptien lukumäärät
1988 1989 19901 1991
--------------------------------------------
Lääkäreitä 2149 2198 2219 2501
Potilaita 3500 3712 3921 4483
Huumereseptejä 8024 8430 8797 10378
--------------------------------------------
Missä määrin muiden huumausaineasetuksessa mainittujen lääkkeiden
käyttö sitten on viime vuosina vaihdellut? Näistä lääkkeistä
käytetään hieman vaihtelevia nimityksiä kuten psykoaktiiviset
lääkkeet, psykofarmakat, PKV-lääkkeet tai osananiitä uni- ja
rauhoittavat lääkkeet. Niillä on joko mieltä rauhoittava tai
aktivoiva vaikutus. Runsaammin käytettyinä ja erityisesti
sekakäytössä alkoholin kanssa niillä saadaan vahvistettua
päihtymystä tai huumaantunut tila.
Suosituimmista päihdekäyttöön laittomasti käytetyistä lääkkeistä
on saanut tietoja Keskusrikospoliisin lääkevalmisteita koskevista
takavarikkotilastoista. Vuonna 1991 poliisin tekemien
takavarikkojen perusteella sosiaali- ja terveyshallituksen
lääkemyyntirekisteristä on koottu tilastoja yleisimmin
takavarikoitujen lääkkeiden valmistuksessa käytettyjen
lääkeaineiden kokonaismyynnistä (tukkumyynti apteekeille ja
sairaaloille). Kyseessä eivät ole lääkkeiden myyntinimikkeet,
vaan tärkeimmät päihdekäytössä esiintyvät lääkeaineet.
Taulukko 8. Eräiden lääkkeiden kulutus päiväannoksina (DDD)
vuosina 1989-1992.
Lääke DDD 1989 1990 1991 19921
---------------------------------------------------------
alpratsolaami 1 mg 2,6 3,8 4,9 5,2
buprenorfiini 1 mg 0,1 0,1 0,1 0,1
dekstropropoksifeeni 200 mg 2,9 2,2 2,4 2,3
diatsepaami 10 mg 9,1 9,1 9,2 9,1
fenobarbitaali 100 mg 0,6 0,6 0,5 0,5
klooridiatsepoksidi 30 mg 1,7 1,7 1,6 1,5
loratsepaami 2,5 mg 4,5 4,5 4,2 3,9
midatsolaami 15 mg 2,2 2,0 2,1 2,3
nitratsepaami 5 mg 5,9 5,4 5,0 4,7
oksatsepaami 50 mg 7,2 7,7 7,5 7,3
pentobarbitaali 100 mg 0,1 0,2 0,2 0,2
tematsepaami 20 mg 8,3 9,0 10,8 13,0
triatsolaami 0,25 mg 10,6 11,0 8,0 -
---------------------------------------------------------
1 vuoden 1992 luvut ovat tammi-kesäkuulta
Tilastoyksikkönä käytetty päiväannos (DDD) on lääkeaineen tai
-valmisteen teoreettinen vuorokausiannos, eli annos jonka lääkäri
tavallisimmin määrää sairauden hoitoa varten yhtä päivää varten.
Käytännössä annokset voivat vaihdella potilaskohtaisesti sekä eri
hoitokäytäntöjen vuoksi. Koska DDD perustuu tukkumyyntilukuihin,
ei sen perusteella varmuudella tiedetä ovatko myydyt lääkkeet
myös käytetty.
Taulukosta nähdään kuinka monta vuorokausiannosta kutakin
suomalaista kohden kutakin lääkeainetta on eri vuosina myyty.
Tilaston mukaan useimpien lääkeaineiden kulutusluvuissa ei ole
tapahtunut mainittavia muutoksia viime vuosina.
Bentsodiatsepiini-unilääke on ollut myyntikiellossa lokakuusta
1991, mikä on ilmeisesti lisännyt tematsepaamin ja midatsolaamin
kulutusta.
Vahvoista kipulääkkeistä ovat luettelossa buprenorfiini ja
dekstropropoksifeeni, joiden kulutusluvuissa ei ole havaittavissa
muutoksia. Ruokahalua hillitsevän fenfluramiinin kulutus on
kasvanut amfepramonivalmisteen poistuttua markkinoilta.
Neuroosilääkkeissä käytettyjen klooridiatsepoksidin,
loratsepaamin ja oksatsepaamin sekä nitratsepaamin kulutus on
viime vuosina hieman vähentynyt, sen sijaan alpratsolaamin
(paniikkihäiriöiden hoito) lisääntynyt.
Lääkäreiden potilailleen määräämistä PKV-lääkkeistä tai
huumausaineeksi luettavista lääkkeistä on tehty vuosittain jonkin
verran kanteluja aikaisemmin lääkintöhallitukseen ja vuodesta
1991 alkaen sosiaali- ja terveyshallitukseen. Nämä kantelut
voivat johtaa huomautuksiin, oikeuksien rajoittamiseen ja
oikeuksien menettämiseen. Oikeuksien rajoittaminen tai
menettäminen on ollut viime vuosina melko harvinaista. Tällaisia
tapauksia on keskimäärin kolme vuosittain. Useimmissa tapauksissa
kantelu johtaa kehotukseen kiinnittää huomiota asiaan tai
huomautukseen virheellisenä pidettävästä hoitomenettelystä.
Kanteluita, joiden seuraamus on liittynyt PKV-lääkkeiden ja
huumeiden määräämiseen potilaalle, on ollut vuosina 1989-1992
keskimäärin 15 tapausta vuodessa. Vuosina 1985-1988 näiden
tapausten määrä jäi alle kymmenen. Suunnilleen sama määrä
kanteluita on tullut alkoholin määräämisen vuoksi. Vuonna 1992
oli tehty alkusyksyyn mennessä yhteensä 11 kantelua, joissa
seuraamus on johtunut lääkärin omasta alkoholin, PKV-lääkkeiden
tai huumeiden väärinkäytöstä työssä.
4.2 Lääkkeiden lääkinnällinen ja laiton käyttö
Farmakologisessa mielessä psyyken toimintaan rauhoittavasti tai
aktivoivasti vaikuttavat lääkkeet ovat täysin rinnastettavissa
huumeisiin. Tähän ryhmään kuuluvat mm. tavanomaiset uni- ja
rauhoittavat lääkkeet, joita useimmiten käytetään laillisesti,
joskus myös laittomasti. Keväällä 1992 tehdyssä
valtakunnallisessa kyselyssä selvitettiin siksi näiden lääkkeiden
sekä lääkinnällistä että ei-lääkinnällistä käyttöä. Lääkkeiden
tavanomainen lääkinnällinen käyttö painottuu ymmärrettävästi
hyvin vahvasti vanhimpiin ikäryhmiin.
Jonkin sairauden hoitoon tutkimuksessa ilmoitti säännöllisesti
käyttävänsä jotain lääkärin määräämää lääkettä 22 % miehistä ja
27 % naisista. Yli 55-vuotiaista jotain lääkettä käytti hieman
yli puolet ihmisistä. Lääkärin määräämänä kertoi unilääkkeitä
käyttävänsä 6 % (13 % yli 55-vuotiaista), kipua lievittäviä
lääkkeitä 12 % (21 %), rauhoittavia lääkkeitä 5 % (8 %),
piristäviä lääkkeitä 1 % ja laihdutuslääkkeitä myös 1 %. Kaikkia
näitä lääkkeitä naiset kertovat saaneensa sairauden hoitoon
hieman miehiä useammin. Tässä voi heijastua paitsi lääkityksen
todellinen tarve myös varsinkin mieslääkärien tapa pitää naisia
miehiä herkemmin lääkitystä tarvitsevina.
Kysyttäessä ihmisiltä ovatko he viimeksi kuluneiden 12 kuukauden
aikana käyttäneet jotain unilääkettä tai rauhoittavaa lääkettä
kertoi 10 % miehistä ja 13 % naisista niitä käyttäneensä. Näiden
lääkkeiden käyttö on ollut vanhemmissa ikäryhmissä selvästi muita
yleisempää. Yli 55-vuotiaista joka viides on käyttänyt vuoden
aikana näitä lääkkeitä. Naisilla uni- tai rauhoittavien
lääkkeiden käyttö on ollut kaikissa ikäryhmissä miehiä
yleisempää.
(kuvio 5)
Uni- tai rauhoittavien lääkkeiden käytöllä viimeisen vuoden
aikana ei ole ollut merkittäviä alueellisia eroja maan eri
osissa. Hieman valtakunnallisen keskiarvon (11,7 %) yläpuolella
rauhoittavien lääkkeiden käyttö on ollut Keski-Suomen, Uudenmaan,
Kuopion ja Turun ja Porin lääneissä, kun taas keskiarvon
alapuolelle se on jäänyt Vaasan, Mikkelin, Lapin, Kymen, Oulun ja
Hämeen lääneissä. Helsingissä naisten uni- ja rauhoittavien
lääkkeiden käyttö on ollut noin 4 % maan muita osia yleisempää.
Siviilisäädyn perusteella uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö
on noin kaksinkertaista leskillä, eronneilla japuolisostaan
erillään asuvilla verrattuna naimisissa, avoliitossa ja
naimattomana eläviin. Unilääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa
on eniten eronneilla.
Viimeisen 4 viikon aikana jotain uni- tai rauhoittavaa lääkettä
on käyttänyt 7 % miehistä ja 8 % naisista. Yli 55-vuotiaista
miehistä niitä on käyttänyt 14 % ja naisista 18 %. Näiden
lääkkeiden käyttö alkaa yleistyä yli 45-vuotiailla.
(kuvio 6)
Unilääkkeitä, rauhoittavia lääkkeitä tai kipulääkkeitä
ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen (joko ilman lääkärin reseptiä
tai suurempina annoksina kuin on määrätty, päihtymystarkoitukseen
tai muihin tarkoituksiin kuin lääkäri on kehottanut niitä
käyttämään) myöntää joskus käyttäneensä 2,9 % miehistä ja 2,3 %
naisista. Tällainen käyttö on vanhempia ikäryhmiä yleisempää alle
45-vuotiaiden ikäryhmissä. 45 vuoden ikä on siis eräänlainen
käännekohta: sitä nuoremmat harrastavat muita useammin lääkkeiden
laitonta käyttöä, kun taas sitä vanhemmilla yleistyy nopeasti
uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö lääkärin valvonnassa.
(kuvio 7)
Nuorimmassa, alle 25-vuotiaiden, ikäryhmässä laitonta käyttöä on
ollut useimmin (tai se on muistettu paremmin), mutta runsaammat
käyttökerrat jakautuvat melko satunnaisesti eri ikäryhmiin. Yli
10 kertaa psyyken lääkkeitä elämänsä aikana laittomasti
käyttäneitä on ollut yhteensä 0,5 %. Tämä käyttö on voinut
jakautua useamman vuoden jaksolle. Käytön frekvenssi vaihtelee
suuresti eri käyttäjillä. Useimmilla käyttökertoja on ollut
harvemmin kuin kerran kuukaudessa, mutta joillakin käyttö on
voinut olla viikottaista tai jopa lähes päivittäistä.
Lääkkeiden päihdekäyttäjät painottuvat 25-29 -vuotiaiden, 40-44
-vuotiaiden ja 60-69 -vuotiaiden ikäryhmiin. Mistään
systemaattisesta lääkkeiden päihdekäytön kehityksestä iän myötä
ei voida siten tämän aineiston perusteella puhua.
Miehillä lääkkeiden päihdekäytöllä ei ole mainittavaa yhteyttä
heidän huoltajansa sosiaaliseen taustaan lapsuudessa
januoruudessa. Naisilla lääkkeiden päihdekäyttö on sen sijaan
ollut noin kolme kertaa muita yleisempää niissä tapauksissa,
joissa huoltaja on kuulunut ylimpään ryhmään tai johtavassa
asemassa oleviin toimihenkilöihin. Naisilla lääkkeiden
päihdekäyttö sopii siis kohtalaisen hyvin yläluokkaiseen
statukseen.
Lääkkeiden päihdekäytön yleisyydellä maan eri osissa ei ole ollut
kovin suuria eroja. Eniten tätä käyttöä on ollut Keski-Suomen ja
Pohjois-Karjalan lääneissä. Vähiten sitä on ollut Vaasan ja Oulun
lääneissä. Helsingissä naiset ovat käyttäneet lääkkeitä
päihdekäyttöön muuta maata kaksi kertaa yleisemmin. Maaseudun
haja-asutusalueilla naisten lääkkeiden päihdekäyttö on puolestaan
ollut melko harvinaista.
Yli puolet lääkkeitä laittomasti käyttäneistä on käyttänyt niitä
ensimmäistä kertaa yli 21-vuotiaana. Alle 17-vuotiaana lääkkeiden
päihdekäytön on aloittanut noin joka viides niitä joskus tähän
tarkoitukseen kokeilleista tai käyttäneistä. Nuoruuden lääkkeiden
sekakäyttökokeilut alkoholin kanssa ovat siten joko paljolti
unohtuneet tai ne ovat näihin aikoihin asti olleet koko väestössä
suhteellisen harvinaisia. Nuorilla tytöillä pillereiden käyttö on
nykyisin huomattavasti tätä yleisempää.
Ainakin joskus tupakoineilla ihmisillä lääkkeiden päihdekäyttö on
ollut viisi kertaa yleisempää kuin tupakoimattomilla.
Tupakoinneista lääkkeiden päihdekäyttöä on joskus harrastanut
lähes 4 %. Alle 15-vuotiaana tupakoinnin aloittaneista 10 % on
käyttänyt lääkkeitä päihtymistarkoituksessa.
Vielä voimakkaammin lääkkeiden päihdekäyttö on liittynyt
varhaisiin humalakokemuksiin. Alle 15-vuotiaana ensihumalansa
kokeneista miehistä ja naisista yli 10 % kertoo joskus
harrastaneensa lääkkeiden päihdekäyttöä. Säännöllisemmän
alkoholin käytön samanikäisinä aloittaneista lääkkeiden
päihdekäyttöä on harrastanut lähes neljäsosa.
Viimeisen vuoden aikana lääkkeiden päihdekäyttöä ilmoittaa
harrastaneensa 0,7 % ihmisistä. Viimeisen kuukauden aikana
käyttäjiä on ollut 0,3 %. Tätä käyttöä on ollut hieman useammin
miehillä kuin naisilla. 50-54 -vuotiaiden ikäryhmässä käyttö
onollut yleisintä, mutta eri ikäryhmien käyttötavoissa ei voi
kuitenkaan sanoa näkyvän selviä sukupolvien välisiä eroja.
Lääkkeiden päihdekäytölle on hyvin tyypillistä niiden sekakäyttö
alkoholin kanssa. Tämän sekakäytön yleisyyden selvittämiseksi
ihmisiltä kysyttiin ovatko he viimeisen 12 kuukauden aikana
alkoholia juodessaan ottaneet samalla kertaa (tai parin tunnin
kuluessa) jotain lääkkeitä tai huumeita ei-lääkinnälliseen
tarkoitukseen.
(kuvio 8)
Vastausten perusteella tällainen sekakäyttö on ollut yleisintä
kipulääkkeillä, joita on käyttänyt yhdessä alkoholin kanssa 2,4 %
sekä miehistä että naisista. Muista kysymyksessä luetelluista
aineista sekakäyttöä unilääkkeillä oli kokeillut 0,8 %,
rauhoittavilla lääkkeillä myös 0,8 %, piristävillä lääkkeillä 0,3
% ja hasiksella 0,8 %. Muista aineista (impattavat liuottimet,
amfetamiini ja heroiini) sekakäyttöä mainitsi vain yksi mies
amfetamiinin kanssa.
Myös eri lääkeaineiden sekakäyttö näyttää sangen yleiseltä.
Piristäviä lääkkeitä sekaisin alkoholin kanssa käyttäneistä
puolet on käyttänyt myös unilääkkeitä viimeisen kuukauden aikana.
Ihmisistä, joille lääkäri on määrännyt piristäviä lääkkeitä
viimeisen vuoden aikana 8 % on harrastanut näiden lääkkeiden
sekakäyttöä alkoholin kanssa. Rauhoittavilla lääkkeillä vastaava
osuus on ollut 16 %. Kipua lievittäviä lääkkeitä lääkäriltään
saaneista joka viides taas on käyttänyt viimeisen kuukauden
aikana myös unilääkkeitä. Heistä joka kymmenes on harrastanut
kipulääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa.
Ihmisistä, joille lääkäri on määrännyt sairauden hoitoon
unilääkkeitä vuoden aikana, kymmenesosa ilmoittaa harrastaneensa
ainakin joskus lääkkeiden päihdekäyttöä. Useimmilla heistä tätä
käyttöä on ollut myös viimeisen vuoden aikana. 13 % unilääkkeitä
lääkäriltä saaneista kertoo käyttäneensä niitä sekaisin alkoholin
kanssa viimeisen vuoden aikana.
Jonkin lääkkeen tai huumeen sekakäyttöä alkoholin kanssa ilmoitti
kokeilleensa viimeisen vuoden aikana yhteensä 4 % tutkimuksen
kaikista vastaajista. Tämä osuus on korkeampi kuin
ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen psyyken lääkkeitä joskus
elämässään käyttäneensä myöntäneiden vastaajien osuus, joka oli
2,6 %. Sekakäyttö on ilmeisesti helpompi myöntää tai tunnistaa
kuin ei-lääkinnällinen (laiton) käyttö.
(kuvio 9)
Alkoholin ja lääkkeiden sekakäytössä on kaksi huippua: nuorimmat
ja vanhimmat ikäryhmät, joissa molemmissa noin 5 % ihmisistä
kertoo sekakäyttöä harrastaneensa viimeisen vuoden aikana.
Nuoremmissa ikäryhmissä sekakäyttö niveltyy tälle ikävaiheelle
tyypilliseen runsaampaan alkoholin käyttöön ja monasti myös
huumekokeiluihin. Sekakäyttö vähenee työelämään siirtymisen ja
perheen perustamisen vuoksi keski-ikäisillä ihmisillä.
Vanhemmissa ikäryhmissä taas lisääntyy huomattavasti lääkkeiden
käyttö, kuten uni- ja rauhoittavien lääkkeiden käyttö. Niiden
säännöllisempi käyttö houkuttelee osan niiden käyttäjistä
sekakäyttöön alkoholin kanssa.
Sekakäyttö painottuu tutkimuksen tulosten perusteella
siviilisäädyn mukaan naimattomille, eronneille ja leskille.
Avioliitossa ja avoliitossa olevilla sekakäyttö on noin kaksi
kertaa harvinaisempaa. Parisuhteessa elämisellä on siis ilmeinen
sekakäyttöä hillitsevä vaikutus.
Ihmisten tulkintojen ongelmallisuutta lääkkeiden sekakäytön ja
ei-lääkinnällisen käytön välillä kuvaa se, että vain 22 % niistä
ihmisistä, jotka ilmoittavat harrastaneensa sekakäyttöä viimeisen
vuoden aikana, kertoo koskaan harrastaneensa lääkkeiden
ei-lääkinnällistä käyttöä. Useimmissa tapauksissa tätä
sekakäyttöä voi pitää lääkkeiden ei-lääkinnällisenä
päihdekäyttönä, mutta ihmiset eivät ymmärrä tai tunnusta sitä
sellaiseksi. Tästä syystä tässä tutkimuksessa saadut
yleisyysluvut lääkkeiden ei-lääkinnällisestä käytöstä ovat
varmasti huomattavan alhaisia lääkkeiden todellisen päihdekäytön
laajuuteen verrattuna.
Lääkkeiden ei-lääkinnällistä käyttöä viimeisen vuoden
harrastaneensa myöntäneistä ihmisistä viidesosa kertoo
sekakäytöstä viimeisen vuoden ajalta. Heidän vastauksensa
täsmäävät siten hyvin keskenään. Kymmenesosa väittää
ei-lääkinnällisestä käytöstään olevan yli vuosi aikaa, vaikka he
ilmoittavatkin sekakäytöstä vuoden ajalta. Kymmenesosa lääkkeiden
päihdekäyttöä viimeisen vuoden aikana myöntäneistä taas ei ole
ilmoittanut sekakäytöstä. He ovat siis käyttäneet
päihdetarkoituksiin pelkkiä lääkkeitä. Lopuksi hieman yli puolet
lääkkeiden ei-lääkinnällistä käyttöä myöntäneistä kertoo tästä
käytöstä olevan yli vuosi aikaa, eivätkä he ole myöskään
kertoneet sekakäytöstä viimeisen vuoden ajalta. Heillä lääkkeiden
päihdekäyttö näyttä siten loppuneen ainakin toistaiseksi.
4.3 Huumeiden ja huumeiden käyttäjien kohtaaminen
Monet ihmiset joutuvat tekemisiin huumeiden tai huumeiden
käyttäjien kanssa, vaikka he eivät itse koskaan hankkisi tai
käyttäisi huumeita. Raja huumeiden ja niiden käytön kohtaamiseen
on hiuksenhieno sen vuoksi, että suurella osalla ihmisistä on
lääkekaapissaan aineita, joita voidaan käyttää huumeena. Silloin,
kun elämä tuntuu tavallista rankemmalta, moni siirtyy
ylilääkitsemiseen, joka täyttää jo huumeiden käytön tunnusmerkit.
Sangen monille ihmisille on joskus tarjottu huumausaineita joko
ilmaiseksi tai ostettavaksi. Ilmaiseksi huumeita on tarjottu
miehistä 11 prosentille ja naisista 8 prosentille. Ostettavaksi
huumeita on tarjottu miehistä 12 prosentille ja naisista 6
prosentille. Alle 35-vuotiaat kertovat olleensa vanhempiin
ikäryhmiin verrattuna selvästi useammin tällaisen tarjonnan
kohteena. Koska mahdollisesta tarjonnasta voi vanhemmissa
ikäryhmissä olla jo useampia vuosikymmeniä aikaa, täytyy huomioon
ottaa myös unohtamisen mahdollisuus.
(kuvio 10)
Huumeiden tarjonta on kohdentunut selvästi laajamittaisempana
ihmisille, jotka aloittavat muita nuorempana päihteiden käytön.
Alle 15-vuotiaana itsensä humalaan juoneista ihmisistä yli 40
prosentille on joskus tarjottu huumeita. Yli 20-vuotiaana
ensihumalan kokeneista taas vain noin neljälle prosentille on
joskus tarjottu jotain huumetta.
Huumeita ainakin joskus kokeilleista tai käyttäneistä noin
puolet, eli 47 %, kertoo, että heille on tarjottu huumeita
ostettavaksi. Ilmaiseksi huumeita on tarjottu niitä käyttäneistä
79 prosentille. 9 prosentille huumeita on tarjottu vain
ostettavaksi, ei siis lainkaan ilmaiseksi. 12 % ilmoittaa, että
heille ei ole tarjottu huumeita lainkaan, vaan he ovat hankkineet
ne käyttöönsä jollakin muulla tavalla.
Mikä sitten on tarjonnan yhteys huumeiden kokeiluun ja käyttöön?
Tämän tutkimuksen perusteella 34 % niistä ihmisistä, joille on
joskus tarjottu huumeita, on jotain huumetta ainakin kerran
elämässään kokeillut. Niistä ihmisistä, joille huumeita on
tarjottu ilmaiseksi, jotain huumetta on kokeillut 44 %. Tässä
tapauksessa kokeiluhalukkuus ei ole välttämättä liittynyt
niinkään aineen ilmaisuuteen kuin siihen, että sitä on tarjonnut
läheinen ystävä. Ihmisistä, joille huumetta on tarjottu
ostettavaksi (osalle heistä tarjottu myös ilmaiseksi), 31 %
ilmoittaa joskus huumetta kokeilleensa. Heistä, joille huumeita
on tarjottu pelkästään ostettavaksi (ei ilmaiseksi), huumetta
kertoo kokeilleensa 12 %.
Huumeiden (hasiksen) tarjonta kohdistuu tavallisesti laajimpana
vähän alle 20-vuotiaisiin nuoriin. Tätä vanhempien joukossa se
kohdistuu pääosin vain erityisen potentiaalisiin käyttäjiin. Kun
eri ikäryhmien elämänvaiheita vertailee, olivat 25-29 -vuotiaat
otollisimmassa tarjontaiässä siten vuoden 1985 paikkeilla, 35-39
-vuotiaat vuoden 1975 paikkeilla ja 45-49 -vuotiaat vuoden 1965
paikkeilla. Tulokset viittaavat siten siihen, että huumeiden
tarjonta olisi laajentunut jatkuvasti 1960-luvun puolivälistä
1980-luvun puoliväliin vakiintuakseen sen jälkeen. Tulokset
tuntuvat aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna muutoin järkeviltä,
mutta 1970-luvun alun ennätysmäisen laaja hasiksen tarjonta ja
sen merkittävä supistuminen 1970-luvun lopulla, joka esiintyy
selvänä aikaisemmissa nuorisotutkimuksissa, ei tule ikäpolvien
vertailuissa esille.
Unohtaminen selittää varmasti osan tästä tämän tutkimuksen ja
aikaisempien tutkimusten tulosten ristiriidasta. Lisävalaistusta
asialle antavat eri ikäryhmien omien huumekokeilujen erot, joita
kuvataan myöhemmin tässä luvussa.
Monet ihmiset tulevat huumeiden kanssa tekemisiin
omassatuttavapiirissään. Kysyttäessä tietävätkö ihmiset
tuttaviensa joukossa jonkun, joka olisi viimeisen vuoden aikana
kokeillut tai käyttänyt huumausaineita (kuten hasista, lääkkeitä
päihteeksi, amfetamiinia, impattavia liuottimia esim. liimoja tai
tolua tai muita vastaavia aineita), vastasi tähän myöntävästi 10
% sekä miehistä että naisista. Heistä joka toinen tiesi yhden
käyttäjän ja joka toinen tiesi useampia. Alle 35-vuotiaista 20 %
tiesi viimeisen vuoden ajalta tuttavapiirissään ainakin yhden
huumeiden kokeilijan tai käyttäjän. Tämä tieto vahvistaa sitä
käsitystä, jonka mukaan huumeiden käyttö on tyypillisesti alle
30-vuotiaiden ihmisten elämään tietyn jakson kuuluva asia. Iän
lisääntyessä sitä harrastavat yhä harvemmat.
Huumeiden näkyvämpi käyttö painottuu hieman Etelä-Suomeen sen
perusteella, että siellä hieman muita useammat tietävät
tuttavapiirissään jonkun huumeiden kokeilijan tai käyttäjän.
Uudenmaan ja Kymen lääneissä tällaisen tuttavan tietävien osuus
on 13 %. Alhaisin se on ollut Pohjois-Karjalan (6 %), Vaasan (6
%) ja Lapin (4 %) lääneissä. Helsingissä huumeiden käyttäjän
tuttavapiirissään tietää 18 %.
Runsaammin alkoholia käyttävillä ihmisillä on selvästi muita
enemmän tietoa huumeiden käytöstä tuttavapiirissään. Vähintään
kerran viikossa itsensä humalaan juovista ihmisistä 27 % tietää
tuttavavien joukossa ainakin yhden ihmisen, joka on käyttänyt
huumeita viimeisen vuoden aikana. Korkeintaan kerran vuodessa
itsensä humalaan juovista huumeiden tietää vain 6 % tietää
tuttavissaan huumeiden käyttäjän.
Kuinka paljon huumeille sitten on tällä hetkellä kysyntää? Kun
ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita kokeilemaan jotain
huumetta, jos heille tulisi siihen tilaisuus, suhteellisen harvat
myönsivät olevansa siihen valmiita. Kaikista vastaajista 2,2 %
(miehet 3,1 % ja naiset 1,5 %) olisi joko varmasti tai
luultavasti valmis tällaiseen kokeiluun. Epävarmoja oli vajaa
kolme prosenttia ja luultavasti sanoi kokeilusta kieltäytyvänsä
13 % ihmisistä. Varmasti väitti tällaisesta kokeilusta
kieltäytyvänsä 76 % miehistä ja 88 % naisista.
Muissa ikäryhmissä kokeiluun halukkuutta oli vain 1-2
prosentilla, mutta alle 30-vuotiaista sitä oli noin 5
prosentilla. Epävarmoja asiasta oli alle 30-vuotiaista
samanverran. Huumemarkkinoille on edellytyksiä siten lähinnä vain
tässä ikäryhmässä.
Valtakunnallisesti eniten kysyntää huumeille on uudenmaan
läänissä, jossa lähes 4 % olisi tilaisuuden koittaessa varmasti
tai luultavasti valmis huumeita kokeilemaan. Alle prosentin
kysyntä jää Kymen, Keski-Suomen ja Vaasan lääneissä. Vaasan
läänissä 89 % varmasti kieltäytyisi kokeilusta, kun taas
uudellamaalla ehdottomia kieltäytyjiä on 78 %.
Koska huumeet ovat osa eri päihteiden sekakäytöstä, on huumeiden
kysyntä huomattavan yleistä niissä ryhmissä, joissa alkoholia
käytetään reippaasti. Itsensä vähintään kerran viikossa humalaan
juovista ihmisistä 12 % olisi valmis kokeilemaan huumeita
tilaisuuden siihen tullessa. Kokeiluhalukkuus on muita yleisempää
myös ihmisillä, jotka käyttävät muita useammin olutta tai viiniä.
Suurinta huumeiden kysyntä on luonnollisesti huumeiden käyttöä
ainakin joskus kokeilleilla ihmisillä. Heistä 20 % ilmoittaa
olevansa joko varmasti tai luultavasti valmis kokeilemaan jotain
huumetta tilaisuuden tähän tarjoutuessa. Varmasti tällaisesta
kokeilusta sanoo kieltäytyvänsä 28 % huumeita joskus kokeilleista
miehistä ja 47 % vastaavista naisista.
4.4 Huumeiden kokeilu ja käyttö Suomessa
Huumeiden kokeilun ja käytön yleisyyttä on aikaisemmin tutkittu
Suomessa vain alle 20-vuotiaiden nuorten, varusmiesten ja
opiskelijoiden parissa. Alkoholipoliittinen tutkimuslaitos on
liittänyt juomatapatutkimukseensa syksyllä 1992 muutaman
huumeisiin liittyvän kysymyksen. Juomatapatutkimuksesta tiedot
ovat käytettävissä vasta vuoden 1993 aikana. Tämän tutkimuksen
tietoja 18-74 -vuotiaan väestön huumeiden käytöstä ei voi siksi
verrata aikaisempiin suomalaisiin tutkimuksiin. Euroopassa ja
Yhdysvalloissa vastaavia tutkimuksia sen sijaan on tehty jo
aikaisemmin.
Edellisessä luvussa on jo esitelty sekä aikaisempia että
tuoreimpia tietoja huumeiden kokeilusta ja käytöstä nuorten
parissa. Tässä luvussa keskitytään aikuisten vastaaviintietoihin.
Aikuisuuden saavuttaneiden yli 20-vuotiaiden huumeiden käytöstä
on toistaiseksi ollut tietoja vain opiskelijoista. Tuoreimmat
tiedot opiskelijoiden huumeiden käytöstä on kerännyt Mikael
Nyström (1992) ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoille
syksyllä 1989 tehdyn terveystarkastuksen yhteydessä.
Terveystarkastukseen kutsuttiin 4091 opiskelijaa, joista paikalle
saapui 2520 (61,5 %). Osallistumisaktiivisuus oli naisilla 73,7 %
ja miehillä 53,6 %. Opiskelijoiden keski-ikä oli 22,2 vuotta.
Kutsun yhteydessä opiskelijoille oli lähetetty kyselylomake,
jonka he toivat täytettynä terveystarkastukseen. Samoja
opiskelijoita tutkitaan jatkossa 3 ja 5 vuoden kuluttua.
Huumeista oli yksi 4-osainen kysymys lomakkeen loppupuolella.
Tähän kysymykseen vastasi naisista 96,1 % ja miehistä 95,3 %.
Taulukko 9. Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kokemukset
huumeiden käytöstä syksyllä 1989 (%)
Kokeillut tai käyttänyt Mies Nainen
--------------------------------------------
Kannabista 17,7 9,8
Suonensisäisiä huumeita 0,4 0,7
Muita huumeita 3,4 2,1
Lääkkeitä humaltuakseen 1,8 1,5
Lääkkeitä ja alkoholia
yhdessä humaltuakseen 3,2 3,6
--------------------------------------------
(N) (745) (1775)
(Lähde: Nyström (1992))
Opiskelijoiden vastausten perusteella on kannabista käyttäneiden
osuus ollut naisilla suhteellisen alhainen ottaen huomioon, että
opiskelijat valikoituvat suurelta osin ylemmästä keskiluokasta,
jossa kannabiksen käyttö on nuorisotutkimusten perusteella sangen
yleistä. Miehillä taas käytön taso vastaa KISS-tutkimuksen
perusteella melko hyvin ikäluokan kokeilulukuja
pääkaupunkiseudulla.
Hieman useampi kuin joka toinen huumeita kokeillut opiskelija oli
käyttänyt huumeita useammin kuin kerran. Yli 5 kertaa huumeita
oli käyttänyt noin neljäsosa niitä joskus kokeilleista miehistä
ja naisista.
Lääkkeiden päihdekäytön ja sekakäytön luvut ovat melko alhaisia
tämän tutkimuksen ja varsinkin nuorisotutkimusten tuloksiin
verrattuna. Tämä vahvistaa käsitystä, että naisopiskelijat
valikoituvat useimmiten sellaisesta sosiaalisesta ryhmästä, jossa
lääkkeiden päihdekäyttö on poikkeuksellisen vähäistä.
Huumeita kokeilleet tai käyttäneet opiskelijat ovat käyttäneet
viimeisen vuoden aikana selvästi enemmän alkoholia kuin muut.
Huumeita (kannabista) kokeilleet miehet ovat käyttäneet
keskimäärin yli 10 kg alkoholia vuoden aikana, kun muilla
miehillä vastaava luku on 5,6 kg. Myös huumeita käyttäneillä
naisilla alkoholin käyttö on runsaampaa, mutta taso alhaisempi
kuin miehillä (5,5 kg/2,5 kg). Useampia kertoja huumeita
kokeilleilla/käyttäneillä alkoholin keskimääräinen kulutus oli
vielä suurempaa.
Tämän tutkimuksen yhteydessä on kerätty ensimmäiset koko
aikuisikäiseen väestöön yleistämiskelpoiset tiedot huumeiden
kokeilusta ja käytöstä. Ihmisiltä kysyttiin tutkimuslomakkeessa:
Oletteko joskus kokeillut tai käyttänyt jotain huumausainetta
(kuten hasista, lääkkeitä päihteeksi, amfetamiinia, impattavia
liuottimia (esim. liimoja tai tolua) tai muita vastaavia
aineita)? Kysymykseen vastasi myöntävästi 198 ihmistä, eli 5,9 %
kaikista tutkimuksen vastaajista. Miehistä huumeita kertoi joskus
elämänsä aikana käyttäneensä 7 % ja naisista 4 %.
Ikäryhmien osalta ihmisillä oli selvä jako 50 vuotta
täyttäneisiin, joista vain harvat olivat käyttäneet huumeita, ja
alle 50-vuotiaisiin, joille huumeet olivat tutumpi asia. Tätä
selvähköä jakoa selittää lähinnä hasiksen leviäminen Suomeen
1960-luvun lopulla, joka näkyy alle 50-vuotiailla, joista
vanhimmat olivat 1960- ja 1970-lukujen taitteessa 23-27
-vuotiaita. 1970-luvun alkupuolella "huumeaalto" ulottui siten
jossakin määrin koko alle 30-vuotiaiden ikäryhmään, vaikka käyttö
keskittyikin varsinkin alkuvaiheessa paljolti alle 20-vuotiaille.
1970-luvun alussa nuoruuttaan eläneistä silloisista 13-22
-vuotiaista 6 % kertoo käyttäneensä huumeita. Tämä osuus on
alhaisempi kuin samaan aikaan tehdyissä nuoriso- ja
varusmiestutkimuksissa, joissa varusmiehistä (n. 20-vuotiaat) 12
% ja eri kokoisissa asutuskeskuksissa kouluikäisestä nuorisosta
3-23 % kertoi kokeilleensa huumeita (lähinnä hasista). Nämä luvut
viittaavat selvästi siihen, että osa aikuisista onsittemmin
unohtanut nuoruutensa hasiskokeilut (tai peittelee niitä) ja
ainakin ikäryhmissä 35-44 -vuotiaat huumeita käyttäneiden osuudet
ovat siksi liian alhaisia.
(kuvio 11)
18-35 -vuotiaiden ikäryhmässä keskimäärin 11 % on käyttänyt
huumeita, miehistä 14 % ja naisista 9 %. Tämän ikäryhmän sisällä
ei eri ikäisillä ole erityisiä eroja käytön yleisyydessä. Kun
huumekokeilut tapahtuvat tyypillisesti vähän alle 20-vuotiaana,
tarkoittavat nämä luvut sitä, että huumeita nuoruudessaan
kokeilleiden ihmisten osuus on säilynyt käytännössä lähes samana
vuosina 1976-1992.
Valtakunnallisessa vertailussa on huumeiden kokeilu ollut
yleisintä uudenmaan läänissä, jossa lähes 10 % on käyttänyt
huumeita. Muiden läänien käyttäjien osuudet eivät juuri ole
ylittäneet valtakunnallista keskiarvoa. Alhaisimmaksi huumeita
joskus elämässään kokeilleiden osuus on jäänyt Kuopion,
Pohjois-Karjalan ja Oulun lääneissä, joissa vähän yli 2 % on
käyttänyt huumeita.
Taulukko 10. Huumeita joskus elämässään kokeilleiden henkilöiden
osuudet eri lääneissä kolmessa ikäryhmässä (%)
Lääni 18-34 v (N) 35-54 v (N) 55 v - (N)
----------------------------------------------------------
Uudenmaan 19,2 (229) 7,4 (351) 1,6 (185)
Turun ja Porin 9,3 (150) 2,5 (200) - (120)
Hämeen 12,4 (161) 3,5 (173) - (128)
Kymen 12,9 (70) 2,2 (90) - (67)
Mikkelin 14,6 (48) 3,9 (52) - (49)
Pohjois-Karjalan 5,6 (36) 1,9 (53) - (38)
Kuopion 5,6 (54) 1,5 (66) - (53)
Keski-Suomen 8,0 (50) 4,9 (61) - (56)
Vaasan 6,9 (101) 2,9 (137) - (72)
Oulun 4,0 (101) 1,9 (103) - (81)
Lapin 4,4 (45) 7,8 (51) 2,6 (39)
-----------------------------------------------------------
Yhteensä 11,2 (1049) 4,2 (1343) 0,5 (891)
Ikäryhmän mukainen läänitarkastelu osoittaa
huomattaviaalueellisia eroja etenkin alle 35-vuotiaiden
ikäryhmässä. Etelä-Suomessa huumeiden kokeilijoita on ollut
huomattavasti enemmän kuin Keski- ja Pohjois-Suomessa.
Etelä-Suomen raja kulkee tässä tapauksessa Mikkelin läänissä.
Keski- ja Pohjois-Suomessa huumeita kokeilleiden osuus on jäänyt
18-34 -vuotiailla alhaisemmaksi kuin 35-54 -vuotiailla
uudellamaalla. Alle 35-vuotiaiden ikäryhmässä huumeita on
uudellamaalla kokeillut noin joka viides ihminen.
Läänien välillä havaittavien erojen lisäksi huumeiden käyttö
vaihtelee selvästi myös paikkakunnan taajama-asteen mukaisesti
läänien sisällä. Mitä suuremmista väestökeskittymistä on kyse,
sitä yleisempää huumeiden käyttö on ollut. Helsingissä huumeita
kertoo käyttäneensä 16 % miehistä ja 9 % naisista. Maaseudun
haja-asutusalueella taas niitä on käyttänyt vain 3 % miehistä ja
1 % naisista.
Ensimmäinen huumekokeilu on tapahtunut useimmin 16-20 vuoden
iässä. Alle 18-vuotiaana ensimmäisen kokeilunsa on tehnyt 26 %
huumeita joskus kokeilleista ja 15-vuotiaana tai sitä nuorempana
kokeilunsa on tehnyt 8 %. Yli 25-vuotiaaksi ensikokeilu on jäänyt
13 prosentilla huumeita joskus käyttäneistä.
Nuoruuden huumekokeilut ovat olleet muita ryhmiä yleisempiä
yhteiskunnan ylempiin sosiaaliryhmiin kuuluvien ihmisten
perheissä. Varsinkin naisten parissa heillä, joiden huoltaja on
ollut johtavassa asemassa oleva toimihenkilö, huumeiden
kokeilujen yleisyys on ollut lähes kolminkertainen muuhun
väestöön verrattuna. Myös miehillä huumekokeilut ovat olleet noin
kaksi kertaa yleisempiä toimihenkilöiden lapsilla. Huumeiden
kokeilu ja käyttö ei siten ole tavallisesti ollut merkki
yhteiskunnallisesta huono-osaisuudesta, pikemminkin päinvastoin.
Tästä kertoo myös se, että huumeiden kokeilut ovat olleet
selvästi yleisempiä paremmin koulutettujen ihmisten parissa,
varsinkin miehillä.
Kuinka suuri osa ikäluokasta sitten kokeilee huumeita
varhaisemmassa nuoruudessaan? Kun eri ikäryhmistä katsotaan
kuinka suuri osa siitä on kokeillut jotain huumetta alle
18-vuotiaana, erottaa 1960-luvullaalkanut "hasisaalto" jälleen
ikäryhmät toisistaan. Kun 40-49-vuotiaista vajaa prosentti kertoo
kokeilleensa alle 18-vuotiaana jotain huumetta, onvastaava osuus
alle 40-vuotiailla noin kolme prosenttia. Koska tämä osuus on
nuoremmissa ikäryhmissä sama, ei tämän ikäisten ihmisten
huumeiden kokeilussa näytä tämän perusteella tapahtuneen
erityistä muutosta vuosina 1970-1992.
(kuvio 12)
Ensimmäisistä huumekokeiluista 30 %(miehillä 25 % ja naisilla 40
%) on tapahtunut ulkomailla ja loput Suomessa. Nuoremmissa
ikäryhmissä, erityisesti naisilla, huumekokeilut on tehty
lisääntyvässä määrin ulkomailla. Tämä muutos johtunee pääasiassa
ulkomaanmatkailun lisääntymisestä. Laman myötä nämä kokeilut taas
varmaankin vähenevät.
Kun huumeita joskus kokeilleilta tai käyttäneiltä kysyttiin
muuttuiko tämä kokeilu tai käyttö jossain vaiheessa niin
säännölliseksi, että he käyttivät jotain ainetta vähintään
muutaman kerran kuukaudessa ainakin puolen vuoden ajan, vastasi
kysymykseen myöntävästi 11 % huumeita joskus elämänsä aikana
käyttäneistä, miehet ja naiset yhtä usein. Tällaista jatkuvampaa
käyttöä oli harrastanut yhteensä 0,7 % tutkimuksen kaikista
vastaajista. Tosin huumeiden käyttöä puolen vuoden ajan muutaman
kerran kuukaudessa ei voi vielä pitää kovin jatkuvana tai
ainakaan hallitsemattomana käyttönä varsinkaan muiden päihteiden
käyttöön verrattuna.
Osa huumeiden käyttöään ensikokeilujen jälkeen jatkaneista oli
jatkanut sitä edellä kuvatulla tavalla säännöllisempänä, osa
satunnaisesti silloin tällöin mahdollisesti useamman vuoden
aikana. Tällaista säännöllisempää tai satunnaisempaa käyttöä
yhden tai useamman vuoden ajan oli ollut 17 prosentilla huumeita
joskus kokeilleista. Kolme vastanneista ilmoitti jatkaneensa
käyttöään vähintään kymmenen vuoden ajan.
Eri ikäryhmien huumeiden käyttötavoissa ei ole ollut suurtakaan
eroa sen perusteella, että pidempään käyttöään jatkaneita on
ollut eri ikäisissä suhteessa suunnilleen yhtä paljon. Sen sijaan
miehet ovat käyttäneet huumeita keskimäärin hieman naisia
pidempään. Miehistä käyttöään jatkaneista on kolmasosa jatkanut
sitä vähintään 3 vuotta (5 % huumeita joskus kokeilleista).
Naisilla vastaava osuus on 14 % (3 % kokeilleista). Huumeiden
kokeilu johtaa tämän perusteella suhteellisen harvoin
useampiavuosia jatkuvaan käyttötapaan. "Koukkuun jääminen"
huumeisiin on siten poikkeustapaus.
Huumeita säännöllisemmin tai pidempään käyttäneet ihmiset ovat
aloittaneet tämän käyttönsä useimmiten 18-20 -vuotiaana.
Viidesosa on aloittanut käyttönsä alle 17-vuotiaana ja 15 % yli
20-vuotiaana.
Kaikilta huumeita joskus kokeilleilta ihmisiltä kysyttiin myös
mitä huumeita ja kuinka monta kertaa he olivat käyttäneet. Eri
huumeet oli annettu valmiina luettelona, josta saattoi valita
käyttämänsä aineet. Käytettyjen aineiden muistamisen ei siten
pitänyt olla vaikeaa.
Kannabis, eli hasis ja marihuana, oli odotetusti ylivoimaisesti
useimmin käytetty huume. Kaikista vastaajista sitä oli joskus
elämässään kokeillut tai käyttänyt 4,8 %, miehistä 6 % ja
naisista 4 %. Alle 35-vuotiailla kannabiksen käyttö oli ollut
yleisintä. Tämän ikäisistä miehistä sitä oli ainakin kerran
elämässään kokeillut 12 % ja naisista 8 %. Kaikista jotain
huumetta joskus käyttäneistä ihmisistä kannabista oli kokeillut
87 %.
(kuvio 13)
Koska huumeiden kokeilut koostuvat suurimmalta osaltaan juuri
kannabiksen (useimmiten hasiksen) käytöstä, kannabiksen käytön
erot eri ikäryhmissä ovat hyvin samanlaisia kuin edellä jo joskus
jotain huumetta kokeilleiden ihmisten osalta on todettu.
Kannabista ovat käyttäneet lähes pelkästään 1960-luvulla tai sen
jälkeen nuoruutensa eläneet ihmiset. Eri ikäryhmiä vertailemalla
ei kannabiksen käytössä ole tapahtunut erityisempää muutosta
1970-luvun jälkipuoliskon jälkeen. 1960-luvun lopulla ja
1970-luvun alussa kannabista kokeilleista ihmisistä osa tuntuu
kokeilunsa jo unohtaneet aikaisempiin sen ajan
nuorisotutkimuksiin verrattuna.
Suuri osa kannabiksen käytöstä on ollut sangen satunnaista ja
lyhytaikaista kokeilua. Puolet kannabiksen kokeilijoista on
käyttänyt sitä vain 1-2 kertaa. Yli 5 kertaa kannabista on
käyttänyt sitä kokeilleista 26 % ja yli 10 kertaa 17 %. Vain 3 %
kannabista joskus elämässään kokeilleista oli jatkanut senkäyttöä
yli vuoden ja näissäkin tapauksissa käyttökertoja oli useimmiten
alle 10. Käyttö on ollut siten hyvin satunnaista. Yli 10 kertaa
kannabista on käyttänyt 0,8 % kaikista tutkimuksen vastaajista.
Miehillä näitä käyttökertoja on ollut hieman enemmän kuin
naisilla.
(kuvio 14)
Yli 35-vuotiaista alle prosentti on käyttänyt kannabista yli 10
kertaa. Alle 35-vuotiaiden joukossa tällaisia käyttäjiä on ollut
noin kaksi prosenttia. Myöskään käyttökertojen perusteella ei
kannabiksen käytössä ole tapahtunut erityisempää muutosta
viimeisen 15 vuoden aikana.
Kannabikseen verrattuna melko harvat ihmiset ovat kokeilleet ja
käyttäneet muita huumeita. Niin sanottuja kovia huumeita
(amfetamiini, opiaatit (heroiini, morfiini ja oopium), kokaiini,
crack sekä LSD) kertoo joskus elämässään kokeilleensa tai
käyttäneensä yhteensä vain 0,6 % tutkimuksen kaikista
vastaajista. Kovia huumeita kokeilleiden ihmisten osuus on siten
vain noin kymmenesosa jotain huumetta kokeilleista. Kovien käyttö
on ollut naisilla hieman yleisempää kuin miehillä. Alle
35-vuotiaista kovia huumeita on kokeillut 0,8 %, 35-54-vuotiaista
0,4 % ja yli 55-vuotiaista 0,3 %.
Joka toisella ihmisellä kovien aineiden kokeilu on jäänyt yhteen
kertaan. Sekä opiaatteja, amfetamiinia, kokaiinia että LSD:tä on
käyttänyt noin 0,2 % ihmisistä. Muutamat kovien käyttäjät ovat
käyttäneet useampia kovia aineita. Neljäsosa kovien aineiden
kokeilijoista on käyttänyt jotain kovaa huumetta yli kymmenen
kertaa (0,2 % kaikista vastaajista). Yli vuoden pituisena aikana
oli amfetamiinia, kokaiinia ja LSD:tä käyttänyt kutakin yksi
henkilö. Kaksi ihmistä oli käyttänyt huumaavia sieniä yli vuoden
ajan.
Suonensisäisesti huumeita ilmoittaa joskus käyttäneensä vain 0,1
% kaikista vastaajista ja 15 % kovia huumeita joskus
käyttäneistä. Suonensisäisesti huumeita käyttäneet olivat tässä
tapauksessa kaikki alle 35-vuotiaita miehiä.
Muista tutkituista aineista yleisempiä ovat olleet impattavat
aineet (liima, tinneri, muut liuottimet), joita kertoo
joskuskäyttäneensä 0,6 % ihmisistä (prosentti miehistä ja 0,2
prosenttia naisista). Yleisintä imppaus on ollut alle
35-vuotiailla miehillä, joista on impannut 2,3%. Kolmasosalla
imppaus on jäänyt yhteen kertaan ja kolmasosa on jatkanut sitä
yli 10 kertaa. Vanhemmissa ikäryhmissä imppaus on ilmeisesti
monessa tapauksessa unohtunut, sillä aikaisempien tutkimusten
perusteella imppausta tiedetään esiintyneen jo ainakin
1940-luvulta lähtien.
Huumaavia sieniä ilmoitti käyttäneensä 0,2 % kaikista
vastaajista. Kaikki he olivat alle 35-vuotiaita ja useimmat
miehiä. Kaksi sieniä käyttäneistä kertoi käyttäneensä niitä noin
30 kertaa.
Kohtaan – Muu aine, mikä? – vastasi myöntävästi 0,4 % tutkimuksen
vastaajista. Heistä useimmat ilmoittivat käyttäneensä jo
aikaisemmin käsiteltyjä lääkeaineita huumaavaan tarkoitukseen.
Lisäksi kaksi miestä kertoi käyttäneensä anabolisia steroideja,
toinen 10 ja toinen 20 kertaa. Heidän osuutensa kaikista
miesvastaajista oli 0,1 %.
Huumeiden kokeilua ja käyttöä ovat aikaisemmin harrastaneet ja
edelleen harrastavat lähinnä vain alle 30-vuotiaat ihmiset. Tämä
tieto vahvistuu kysyttäessä ihmisiltä ovatko he kokeilleet tai
käyttäneet jotain huumausainetta viimeisten 12 kuukauden aikana.
18-34-vuotiaista miehistä 4,2 % ja samanikäisistä naisista 2 %
ilmoittaa käyttäneensä jotain huumetta viimeisen vuoden aikana.
Yleisintä käyttö on 20 ikävuoden molemmin puolin. Yli
35-vuotiaiden ikäryhmässä käyttö on ollut niin harvinaista, että
koko vastaajien joukossa huumeita on vuoden aikana käyttänyt vain
1,2 % ihmisistä, 1,6 % miehistä ja 0,8 % naisista.
(kuvio 15)
Huumeita joskus kokeilleista tai käyttäneistä ihmisistä jotain
huumetta on käyttänyt viimeisen vuoden aikana 23 %. Useimmissa
tapauksissa aikaisempi huumeiden käyttö on siten jo loppunut,
eikä käyttöön ole syntynyt tätä suurempaa riippuvuutta.
Huumeiden käyttö viimeisen vuoden aikana koostuu lähes pelkästään
kannabiksesta. Tästä syystä kannabiksen käytön yleisyys eri
ikäryhmissä on lähes identtinen huumeidenkäyttäjien osuuksiin
verrattuna. Itse asiassa kaikki huumeita vuoden aikana käyttäneet
ihmiset ovat käyttäneet myös kannabista. Kannabiksen käyttäjien
osuus väestöstä vuoden aikana on siksi myös 1,2 %. Alle
30-vuotiaista kannabista on käyttänyt 3-5 %. Noin kolmasosa
kannabiksen käyttäjistä on käyttänyt sitä vain kerran ja kolme
neljäsosaa on käyttänyt sitä alle 5 kertaa. Yli 10 kertaa
kannabista on käyttänyt 19 % sitä vuoden aikana käyttäneistä.
Näiden säännöllisempien kannabiksen käyttäjien osuus koko
väestöstä on 0,2 %.
Kannabiksen lisäksi viimeisen vuoden aikana on käytetty hieman
amfetamiinia, opiaatteja, kokaiinia ja huumaavia sieniä. Yhtä
poikkeusta lukuunottamatta nämä käyttäjät ovat olleet alle
30-vuotiaita miehiä. Kertakokeilijoiden lisäksi aineistossa oli
vain yksi kovien aineiden aktiivikäyttäjä.
Siviilisäädyltään jotain huumetta vuoden aikana käyttäneistä
kaksi kolmasosaa on naimattomia henkilöitä. Viidesosa on
avoliitossa. Loput ovat avioliitossa tai eronneita. Nämä tiedot
vahvistavat käsitystä, jonka mukaan huumeiden käyttö sijoittuu
tavallisesti avioliittoa edeltävään elämänvaiheeseen ja päättyy
tavallisesti avioliiton solmimisen ja työelämään siirtymisen
myötä.
Vajaa kolmasosa viimeisen vuoden aikana huumeita käyttäneistä
ihmisistä on käyttänyt niitä viimeksi kuluneiden 4 viikon aikana.
Huumeita joskus kokeilleista jotain ainetta oli käyttänyt 4
viikon aikana 8 %. Koko väestöstä huumeita oli viimeisen
kuukauden aikana käyttänyt 0,4 % sekä miehistä että naisista.
Alle 35-vuotiaista huumeita oli käyttänyt 1 %. Myös tämä tieto
siten vahvistaa huumeiden "käyttöiän" rajautumista tähän
nuorimpaan ikäryhmään.
(kuvio 16)
Huumeiden käyttö viimeisen kuukauden aikana oli lähes
poikkeuksetta ollut kannabista. Kannabista käyttäneiden
väestöosuudeksi tuli 0,3 %, alle 35-vuotiailla 0,8 %. Vajaalla
puolella kannabista käyttäneistä käyttö oli jäänyt alle viiteen
kertaan ja neljäsosalle oli kertynyt yli 10 käyttökertaa. Yksi
henkilö kertoi käyttäneensä viimeisen kuukauden aikana kokaiinia.
4.5 Huumeet osana päihteiden käyttöä
Huumeiden kokeilu ja käyttö on Suomessa selvästi osa muiden
päihteiden käytöstä. On melko harvinaista, että huumeiden
käyttäjä ei käyttäisi melko reippaasti alkoholia ja tupakoisi.
Tässä aineistossa vain noin prosentti heistä, jotka eivät joko
tupakoi, käytä säännöllisemmin alkoholia tai jotka eivät ole
juoneet itseään humalaan, on joskus elämässään kokeillut jotain
huumetta. Suomessa puhutaankin yhä useammin eri päihdeaineiden
sekakäyttäjistä.
Huumeiden käytön yhteydessä puhutaan vilkkaasti porttiteoriasta
ja "koukkuun jäämisestä". Porttiteorialla tarkoitetaan sitä, että
ihmiset siirtyvät yhtä ainetta kokeiltuaan yhä kovempiin
aineisiin. Koukkuun jäämisellä taas viitataan siihen, että kun
jotakin huumetta kokeilee, siitä ei enää pääse irti, vaan käyttöä
on jatkettava pakonomaisesti. Porttiteoriasta ja koukkuun
jäämisestä puhutaan huumeiden yhteydessä. Harvemmin sen sijaan
pohditaan näiden käsitysten soveltuvuutta päihteisiin yleisemmin.
Tämän tutkimuksen aineiston perusteella tupakka on se aine, johon
ihmiset jäävät pahimmin koukkuun. Tupakointia joskus elämässään
kokeilleista ihmisistä peräti kolme neljäsosaa on ryhtynyt
tupakoimaan päivittäin. Tämä "koukku" on päivittäin joskus
tupakoinneille todella luja, sillä noin puolet heistä jatkaa
tupakointiaan vuosikymmeniä. Tupakoinnin lopettaminen onnistuu
heistä vain harvoille, sillä säännöllisempää tupakointia
harrastaneista alle 35-vuotiaista on tupakoinnin lopettanut vain
noin 5 %, 35-54-vuotiaista 30 % ja yli 55-vuotiaista 55 %.
Tupakoinnin lopettaminen onnistuu useimmille siten vasta
kymmenien vuosien tupakoinnin jälkeen ja huomattava osa
tupakoitsijoista jatkaa sitä hautaan saakka.
Tupakointi poikkeaa huumeista siten selvästi sen suhteen, että
sen kokeilu johtaa huumekokeiluja huomattavasti useammin
säännölliseen ja pitkäaikaiseen käyttöön. Satunnainen
lyhytaikainen kokeilu, joka huumeiden käytölle on ominaista, on
tupakan osalta huomattavan harvinaista. Ero havaitaan myös siinä,
että toisin kuin huumeet, joiden käyttö ajoittuu tavallisesti
ikävuosiin 18-35 vuotta, tupakointi jatkuu läpi elämän.
Tupakointi säännöllisenä tapana alkaa jo varsin nuorena, sillä
noin kolmasosa ihmisistä aloittaa tällaisen käytön alle
19-vuotiaana. Samanikäisenä huumekokeilujen kanssa on tullut
tekemisiin vasta muutama prosentti ja säännöllisestä käytöstä ei
voida sen ikäisillä paljoakaan puhua.
(kuvio 17, kuvio 18)
Alkoholia suomalaisista kertoo juoneensa noin 90 %. Näistä noin
kolme neljästä on juonut itsensä joskus humalaan ja enemmän kuin
puolet kertoo käyttäneensä alkoholia säännöllisesti. Myös
alkoholin kokeilu näyttää siten jättävän ihmiset useimmiten
melkoiseen "koukkuun".
Alkoholin käyttö yleistyy tupakan tavoin sangen varhain.
Nuoremmista ikäryhmistä neljä viidestä on juonut itsensä humalaan
alle 19-vuotiaana ja säännöllisen käytön "koukkuun" on jo tällöin
jäänyt noin puolet. Sekä tupakoinnin, mutta erityisesti alkoholin
osalta on pantava merkille päihdekäytön varhaistuminen. Alkoholin
humala- ja säännöllinen käyttö aloitetaan yhä nuorempana. Tämän
muutoksen myötä muidenkin päihteiden, ja niiden myötä myös
huumekokeilujen, sekakäyttö on varhaistunut.
Tupakoinnin ja alkoholin humalakäytön aloittaminen ajoittuvat iän
puolesta yleensä lähelle toisiaan. Tupakoitsijoista 40 % on
kokenut ensimmäisen humalansa vähintään vuotta myöhemmin kuin he
ovat aloittaneet tupakointinsa. Tupakointi on useammin alkoholin
humalakäyttöä edeltävä asia kuin päinvastoin.
Päivittäin tupakoivista tai humalaan itsensä juoneista noin
kymmenesosa on kokeillut jotain huumetta. Humalaan itsensä
juominen on lähes poikkeuksetta tapahtunut vähintään vuoden ennen
ensimmäistä huumekokeilua. Tupakan osalta tilanne on lähes sama:
75 % huumeita joskus kokeilleista on tehnyt niin vähintään vuoden
säännöllisen tupakoinnin aloittamisen jälkeen. Samassa iässä tämä
on tapahtunut 15 prosentilla ja ennen tupakointia joka
kymmenennellä huumetta joskus kokeilleella.
Päihteiden keskinäisen kulutuksen vertailuissa onsäännöllisemmän
käytön "koukkuun" jäänyt tupakkaa kokeilleista noin 75 %,
alkoholia maistaneista noin 50 %, mutta huumeita kokeilleista
vain 11 %. Tämäkin huumeiden käyttö on ollut tupakointia ja
alkoholin käyttöä epäsäännöllisempää ja lyhytaikaisempaa. Yhtä
suuri osa, eli kymmenesosa, jotakin huumetta (useimmin
kannabista) kokeilleista on kokeillut jotain kovempaa huumetta.
Lääkkeiden päihdekäytössä "koukku" on hieman lujempi, sillä
niiden päihdekäyttöä kokeilleista noin neljäsosa on jatkanut sitä
joidenkin kuukausien tai vuosien ajan.
Näiden lukujen valossa tupakoitsijoilla tai itsensä humalaan
juovilla on aivan yhtä suuri todennäköisyys ryhtyä kokeilemaan
huumeita kuin hasiksen käyttäjillä on todennäköisyys kokeilla
myöhemmin jotain kovaa huumetta. Portti tässä suhteessa toimii,
mutta oletettua paljon harvemmin.
4.6 Huumeiden käyttö Euroopassa ja Yhdysvalloissa
Laajoja väestötutkimuksia huumeiden käytöstä on tehty
Pohjois-Amerikassa ja joissakin Euroopan maissa. Yleisiä
väestötutkimuksia huumeiden käytöstä on tehty viime vuosina
Euroopassa vain Amsterdamissa (1987 ja 1990), Barcelonassa
(1982), Kataloniassa (1982, 1986 ja 1990), Norjassa (1985),
Itävallassa (1987), Saksassa (1990) sekä Tanskassa (1990).
Systemaattisinta ja pitkäaikaisinta tällainen tutkimus on ollut
Yhdysvalloissa (National Household…1990). Tuore vertailut
mahdollistava tutkimus löytyy Amsterdamista (Sandwijk ym. 1991).
Nämä ovat tutkimukset, joihin edellä esitettyjä tietoja huumeiden
käytöstä Suomessa parhaiten voi tällä hetkellä verrata.
Kannabiksen (marihuanan) käyttö on ollut Yhdysvalloissa jo
pitkään yleisempää kuin missään muussa maassa. Koko väestöstä
marihuanaa on käyttänyt joskus elämässään kolmasosa ja vuoden
aikana käyttäjinä on ollut kymmenesosa väestöstä. Nämä luvut
tulevat jatkossa ikäpolvien muuttuessa vielä kohoamaan, sillä
viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana 18-25 -vuotiaista
amerikkalaisista hieman yli puolet on joskus polttanut marihuanaa
(Harrison ja Hauge 1991). Päivittäisiä käyttäjiä high school
opiskelijoista on ollut 2 % (Kandel 1991).
(kuvio 19)
1980-luvun puolivälin jälkeen marihuanaa käyttäneiden osuudet
ovat kääntyneet nuorilla Yhdysvalloissa laskuun. Marihuanan
käytön supistumista kuvaa se, että kun vuonna 1978 marihuanaa
joskus kokeilleista 18 % oli sen päivittäisiä käyttäjiä, vuonna
1990 vastaavaa osuus oli enää 5 %. Muutaman vuoden viiveellä
tästä ovat myös huumeisiin liittyvät hoitotilastot kääntyneet
vuodesta 1990 alkaen laskuun. Myös kokaiiniin liittyvät
kuolemantapaukset vähentyivät viidesosalla vuodesta 1989 vuoteen
1990. (Kandel 1991.)
Yhdysvaltain jälkeen kannabiksen käyttö on ollut tutkimusten
perusteella yleisintä Kanadassa, Englannissa, Tanskassa,
Hollannissa ja Espanjassa. Näissä kaikissa maissa yli 20 %
väestöstä on joskus käyttänyt kannabista. Tanskassa 15 % alle
25-vuotiaista on käyttänyt hasista viimeisen vuoden aikana
(Schmidt 1991b). Amsterdamissa viidesosa 16-39 -vuotiaista on
käyttänyt kannabista viimeisen vuoden aikana. Jatkuvaa käyttöä
"kannabismaiden" ihmisistä on harrastanut noin 5 %. Suomessa
joskus elämässään kannabista käyttäneiden osuus on jäänyt
vajaaseen viiteen prosenttiin. Aktiivisiin kannabismaihin
verrattuna kannabiksen käyttö on ollut Suomessa noin kymmenen
kertaa harvinaisempaa.
Kokaiinin käyttö on ollut yleisintä Yhdysvalloissa, jossa se on
ollut kovista huumeista suosituin. Keski-Euroopassa ovat opiaatit
olleet selvästi kokaiinia suositumpia ja Pohjoismaissa kärjessä
on ollut amfetamiini (stimulantti). Viime vuosina on kokaiini
hieman vahvistanut Länsi-Euroopassa markkinoitaan heroiinin
kustannuksella.
(kuvio 20, kuvio 21)
Yhdysvalloissa 18-25 -vuotiaiden ikäryhmästä noin 20 % on
käyttänyt kokaiinia vuoden 1977 jälkeen. Yleisintä kokaiinin
käyttö oli vuosina 1979-1985, jonka jälkeen se on supistunut.
Viimeisen kuukauden aikana kokaiinia on nuoremmissa ikäryhmissä
käyttänyt enää pari prosenttia. Hollannissa kokaiinin käyttö on
ollut 5-6 kertaa harvinaisempaa kuin Yhdysvalloissa, vaikka se
onkin ollut yleisempää kuin muualla Euroopassa.
Suomessa taas kokaiinin käyttö on ollut hyvin harvinaista. Koko
väestöstä sitä on kokeillut 0,2 %. Keväällä 1992 tutkituista yli
kuudestasadasta 17-18 -vuotiaasta helsinkiläisnuoresta kukaan ei
ollut koskaan kokeillut kokaiinia. Vähän yli tuhannen 15-vuotiaan
joukosta löytyi kaksi kokaiinin kokeilijaa (0,2 %).
Myös stimulanttien käyttö on Yhdysvalloissa ollut yleisempää kuin
Euroopassa, vaikka Pohjoismaissa ja Englannissa onkin perinteitä
amfetamiinin käytössä. Nuoremmissa ikäryhmissä viimeisen
kuukauden aikana stimulantteja on käyttänyt alle 26-vuotiaista
noin 2 %. Hollannissa stimulanttien käyttö on hieman tätä
harvinaisempaa ja keskittyy 16-29 -vuotiaille. Suomessa tässä
aineistossa amfetamiini ei kohonnut kokaiinia suositummaksi,
vaikka se paljon kokaiinia useammin esiintyykin ongelmakäyttöä
mittaavissa tilastoissa.
Yhdysvalloissa on merkillepantavaa myös hallusinogeenien (LSD,
PCP), imppauksen ja lääkkeiden päihdekäytön yleisyys.
Hallusinogeenejä on joskus käyttänyt 7,6 %, impannut 5,1 % ja
lääkkeiden päihdekäyttöä 11,9 %. Alle 25-vuotiaista imppausta on
kokeillut 10 %. Tämä osuus on säilynyt näin korkeana viimeiset 15
vuotta. Vuonna 1990 high school opiskelijoista peräti 18 %
ilmoitti joskus impanneensa (Kandel 1991). Viimeisen vuoden
aikana pillereiden päihdekäyttöä oli ollut 4,3 prosentilla ja
hallusinogeeneja tai imppausta noin prosentilla. Injektiokäyttöä
oli ollut miehistä 2,3 prosentilla ja naisista 1 prosentilla.
Hollannissa imppaus on ollut melko harvinaista. Hallusinogeenejä
on joskus kokeillut 4,1 %, mutta viimeisen vuoden aikana se on
ollut hyvin harvinaista. Rauhoittavien lääkkeiden käyttö on ollut
yleistä (vuoden aikana kymmenesosa), mutta lääkkeiden
päihdekäyttöä ei ole erikseen tutkittu. Opiaatit ovat olleet
Amsterdamissa hieman kokaiinia suositumpia, sillä niitä on joskus
elämässään kokeillut 7,3 % ja viimeisen vuoden aikana 1,9 %.
Amsterdamissa huumetilanteen kehitystä on tutkittu
seuranta-asetelmassa vuosina 1987 ja 1990 (Sandwijk ym. 1991).
Tutkimuksen perusteella sekä huumeiden että päihteiden käyttö on
tänä aikana hieman vähentynyt Amsterdamissa. Suurin osa huumeiden
käytöstä on ollut melko lyhytaikaista myös Amsterdamissa, sillä
alle 25 kertaa huumetta on käyttänyt 53 %kannabiksen käyttäjistä,
65 % amfetamiinin käyttäjistä sekä 75 % kokaiinin käyttäjistä.
Kanadassa vuonna 1989 tehdyssä tutkimuksessa (National
Alcohol…1990) 23,2 % ihmisistä oli joskus käyttänyt kannabista
ja käyttöään yhä jatkavia oli 6,5 %. Kokaiinia tai crackia oli
käyttänyt 3,5 % ja käyttöään jatkoi 1,4 %. 4,1 % kanadalaisista
oli käyttänyt LSD:tä, heroiinia tai amfetamiinia joskus elämänsä
aikana. Viimeisen vuoden aikana tällaista käyttöä oli ollut 0,4
prosentilla.
Euroopassa muualla kuin Hollannissa tehdyissä tutkimuksissa oli
vuonna 1990 tanskalaisista 22 % kokeillut jotain huumetta. Tämä
kokeilu on ollut useimmin hasiksen käyttöä. Amfetamiinia oli
kokeillut 3 %, heroiinia 1 % ja kokaiinia 1 %. Viimeisen viikon
aikana kannabista oli käyttänyt 2 %. Tyypillisin huumeiden käytön
aloitusikä oli ollut 14 vuotta. Kannabiksen käytön aloittaminen
vaihteli välillä 12-25 vuotta ja kovien käyttö välillä 18-30
vuotta. (Schmidt 1991b.)
Itävallassa vuonna 1987 tehdyssä tutkimuksessa 14,6 %
15-40-vuotiaista oli joskus käyttänyt kannabista. Englannissa
vastaava luku oli vuonna 1976 32 %. Norjassa taas kannabista on
vuoden 1988 tietojen mukaan käyttänyt 16,7 %, opiaatteja 0,9 %,
LSD:tä 0,5 % sekä injektiokäyttöä 0,7 %. (Albrecht ja Kalmthout
1989.) Viimeisen vuoden aikana on Norjan koko väestöstä käyttänyt
kannabista vuodelta 1985 peräisin olevien tietojen perusteella
1,8 % (Hauge ja Irgens-Jensen 1989).
Espanjassa vuoden 1985 tietojen perusteella kannabista oli
käyttänyt 21,3 %, amfetamiinia 11,3 %, kokaiinia 3,7 %, heroiinia
1,8 % ja LSD:tä 2,6 %. Jatkuvaa kannabiksen käyttöä oli 6,1
prosentilla ja jatkuvaa amfetamiinin käyttöä 1,9 prosentilla.
(Albrecht ja Kalmthout 1989.)
Saksassa jotain huumetta on kokeillut vuoden 1991 tietojen
perusteella (12-39 -vuotiaat) 19,7 % miehistä ja 12,8 % naisista.
Yli 24-vuotiaista 18,6 % on käyttänyt kannabista, LSD:tä ja
amfetamiinia 2,5 % sekä opiaatteja 1,2 %. Vuoden aikana jotain
huumetta on käyttänyt 4,8 %, tästä 3,9 % hasista.
(Repräsentativerhebung 1990.) Nämä käyttöluvut ovat siten
tuntuvasti Suomea korkeampia.
5. HUUMEIDEN KÄYTTÄJIEN VALIKOITUMINEN JA KÄYTÖN
VAIKUTUKSET
5.1 Millaiset ihmiset huumeita käyttävät?
Huumeita on joskus elämänsä aikana ainakin kokeillut 7 % miehistä
ja 4 % naisista. Raportin tämän luvun tarkoituksena on selvittää
miten nämä huumeiden kokeilijat ja käyttäjät ovat valikoituneet
ja onko tästä käytöstä ollut joitain seurauksia heidän muulle
elämälleen. Vertailut tehdään huumeita ainakin joskus elämässään
kokeilleiden tai käyttäneiden ihmisten ja tutkimuksen muiden
vastaajien välillä. Ikäryhmien mukaisia tarkasteluja tässä ei
juurikaan tehdä huumeiden käyttäjien suhteellisen pienen
lukumäärän (N=192) vuoksi.
Huumeita käyttäneet ihmiset eivät poikkea tutkimuksen tulosten
mukaan muista juuri lainkaan sen suhteen mihin sosiaaliryhmään he
ammattinsa puolesta myöhemmässä elämässään ovat sijoittuneet.
Huumeita käyttäneistä noin 5 prosenttiyksikköä muita harvemmat
tosin ovat työelämässä, mutta tämä ero johtuu siitä, että heistä
noin kaksi kolmasosaa on alle 35-vuotiaita (useat vielä
opiskelijoita). Sen sijaan ylempään keskiluokkaan tai yrittäjiksi
huumeita käyttäneet ovat sijoittuneet vähintään yhtä usein kuin
muut, naiset jopa muita useammin. Myös kokopäiväisiä palkansaajia
huumeita joskus elämässään käyttäneistä on yhtä suuri osa kuin
muustakin väestöstä.
Myöskään tulotasoltaan huumeita käyttäneet eivät eroa muista
paljoakaan. Pienituloisia (nettotulot alle 2500 mk/kk) heistä
ovat hieman muita useammat opintojensa vuoksi, mutta hyvätuloisia
huumeita käyttäneistä on yhtä suuri osa kuin huumeita
käyttämättömistäkin.
Eläkkeellä huumeita käyttäneistä miehistä oli 12 % ja naisista 5
%. Tutkimuksen muilla alle 55-vuotiailla vastaavat luvut olivat 8
% ja 7 %. Huumeita käyttäneet eivät ole tämän perusteella
joutuneet myöskään muita aikaisemmin eläkkeelle.
Taulukko 11. Huumeita joskus elämässään käyttäneiden ja muiden
tutkimukseen osallistuneiden vertailua elämäntilanteen ja
elämäntavan suhteen
Huumeita käyttäneet Muut tutkitut
-------------------------------------------------------------
Opiskelija 16 % 8 %
Naimisissa, asuen yhdessä 29 % 52 %
Uskonto ei lainkaan tärkeä 36 % 13 %
Vähintään kolme parisuhdetta
elämänsä aikana 16 % 3 %
Viikossa tavallisesti 5 - 7
iltaa kotona 42 % 58 %
Käy ravintolassa vähintään
kerran pari kuukaudessa 65 % 23 %
-------------------------------------------------------------
(N) (192) (3319)
Huumeita käyttäneet ovat viettäneet viimeisen viiden vuoden
aikana selvästi muita liikkuvampaa elämää, sillä heistä vain
kolmasosa on asunut tämän ajan yhdessä asunnossa ja neljäsosa
vähintään neljässä asunnossa. Muilla ihmisillä vastaavat osuudet
ovat kaksi kolmasosaa ja 5 %. Huumeita käyttäneet ihmiset
viettävät muutoinkin hieman liikkuvampaa elämää, sillä he eivät
tavallisesti ole niin paljon iltojaan kotona kuin muut ihmiset.
Huumeita käyttäneet asuvat hieman muita useammin sellaisessa
asunnossa, jossa on myös lapsia.
Siviilisäädyltään huumeita käyttäneet ovat kaksi kertaa muita
useammin naimattomia ja lähes kaksi kertaa muita harvemmin
naimisissa. Tämä ero johtuu paljolti ikäeroista. Huumeita
käyttäneistä 29 % on naimisissa ja 22 % avoliitossa. 20 % asuu
yksin asunnossaan. Parisuhteessa elävien huumeita käyttäneiden
henkilöiden puolisot ovat kokopäiväisinä palkansaajina yhtä usein
kuin muidenkin puolisot ja myöskään työttömyyttä heillä ei ole
muita useammin. Lapsia kumppaninsa kanssa huumeita käyttäneillä
on hieman muita harvemmin.
Arvomaailmaltaan huumeita käyttäneet poikkeavat muista ainakin
uskonnollisuuden suhteen. Huumeita käyttäneistä uskontoa tärkeänä
pitää 20 %, kun vastaava luku samanikäisillä on 30 % ja kaikilla
vastaajilla 38 %. Erityisen merkillepantavaa on se, että huumeita
käyttäneet naiset eivät pidä uskontoa tärkeämpänä kuin vastaavat
miehet, vaikka muun väestön joukossa naiset ovat kaikissa
ikäryhmissä miehiä selvästi uskonnollisempia. Huumeiden käyttö on
ollut näille naisille yksi tapa irtautua naisten perinteisestä
arvomaailmasta.
Noin kolmasosa aikuisista on sellaisia, jotka eivät ole koskaan
asuneet parisuhteessa jonkun kumppaninsa kanssa, tässä eivät
huumeiden käyttäjät poikkea muista. Huumeiden käyttäjät ovat
kuitenkin useammin kuin muut solmineet useampia
yhteisasumiseenjohtaneita parisuhteita. Kolmasosalla huumeiden
käyttäjistä on ollut useampi kuin yksi tällainen suhde. Muista
ihmisistä useampia pysyviä suhteita on solminut reilu
kymmenesosa.
Ystäviä huumeita käyttäneillä on ollut suunnilleen yhtä paljon
kuin muilla ihmisillä keskimäärin. Ravintoloissa he sen sijaan
viettävät aikaansa paljon muita useammin. Tämä on tärkeä syy
miksi he viettävät vähemmän aikaansa iltaisin kotona.
Ajanviettäminen ravintoloissa johtuu sekä tällaisen elämän
arvostamisesta että parisuhteeseen sitoutumattomuudesta.
Avioliiton solmimisen jälkeen ihmisten ravintoloissa käynnit
yleensä selvästi vähenevät.
Taulukko 12. Huumeita joskus elämässään käyttäneiden ja muiden
tutkimukseen osallistuneiden vertailua päihteiden käytön suhteen
Huumeita käyttäneet Muut tutkitut
-------------------------------------------------------------
Tupakoinut joskus 93 % 60 %
Tupakoinut joskus säännöllisesti 74 % 43 %
Tupakoi nykyisin säännöllisesti 46 % 22 %
Käyttänyt alkoholia 99 % 90 %
Käyttänyt alkoholijuomia sään-
nöllisesti 83 % 41 %
Juonut itsensä humalaan 92 % 65 %
Juonut itsensä humalaan alle
17-vuotiaana 76 % 28 %
Töistä poissaoloja vuoden aikana
alkoholin käytön vuoksi 14 % 1 %
Hoidon tarvetta vuoden aikana
alkoholin käytön vuoksi 6 % 0,5 %
Läheisten ystävien kanssa
alkoholia melko usein 62 % 24 %
Tuttavien joukossa joku, joka
käyttänyt huumeita vuoden aikana 50 % 8 %
-------------------------------------------------------------
(N) (192) (3319)
Huumeita joskus elämässään kokeilleet tai käyttäneet eivät eroa
muista ihmisistä päihdeasioissa vain huumeiden osalta, vaan he
ovat yleensä muutoinkin muita aktiivisempia päihteiden käyttäjiä.
Huumeita käyttäneet ovat olleet huomattavasti muita aktiivisempia
tupakoitsijoita sekä juoneet itsensä paljon muita useammin ja
nuorempina humalaan. Juomisesta on koitunut huumeita käyttäneille
muita useammin sekä terveydellisiä ongelmia että ongelmia
työpaikalla.
Ainakin joskus tupakoineilla ihmisillä huumeiden käyttö on ollut
noin yhdeksän kertaa yleisempää kuin tupakoimattomilla.
Tupakoimattomista ihmisistä vajaa prosentti on kokeillut jotain
huumetta.
Suurella osalla ihmisistä alkoholin käyttömotivaatio tulee sen
sosiaalisesta luonteesta. Niinpä huumeitakin käyttäneet ihmiset
seurustelevat selvästi muita useammin ihmisten kanssa, joiden
kanssa heillä on yhdessä tapana käyttää alkoholia. Huumeita
käyttäneet ihmiset tuntevat tämän lisäksi melko usein jonkun
ihmisen, joka on viimeisen vuoden aikana käyttänyt huumeita.
Kontakti huumemarkkinoihin on siten monissa tapauksissa vielä
olemassa vaikka oma käyttö useimmiten onkin jo loppunut.
Taulukko 13. Huumeita joskus elämässään käyttäneiden ja muiden
tutkimukseen osallistuneiden vertailua terveydentilan suhteen
Huumeita käyttäneet Muut tutkitut
-------------------------------------------------------------
Psykosomaattisia oireita paljon 50 % 32 %
Terveydentila huono omasta
mielestä 8 % 5 %
Sairastanut sydäninfarktin 0,5 % 3 %
Kohtalaisesti haittaava lääkärin
toteama sairaus 9 % 12 %
Mielenterveyttä hoidettu vuoden
aikana 11 % 3 %
Sairauden hoitoon säännöllisesti
jotain lääkettä 16 % 24 %
Lääkäri määrännyt rauhoittavia
lääkkeitä vuoden aikana 9 % 5 %
Uni- tai rauhoittavaa lääkettä
vuoden aikana 20 % 11 %
Uni- tai rauhoittavaa lääkettä
neljän viikon aikana 10 % 7 %
Joskus lääkkeitä ei-lääkinnäl-
liseen tarkoitukseen 21 % 2 %
Vuoden aikana lääkkeitä ei-
lääkinnälliseen tarkoitukseen 5 % 1 %
-------------------------------------------------------------
(N) (192) (3319)
Huumeita joskus käyttäneiden terveydentila ei oleellisesti
poikkea muista ihmisistä. Varsinaista sairastamista tai sairauden
hoitoon tarkoitettua lääkitystä huumeita käyttäneillä ihmisillä
ei ole ollut muita enempää. Myöskään oma arvio terveydentilasta
ei poikkea muista ihmisistä.
Psykosomaattisia oireita ja hoitoja psyykkisten tai henkisten
vaikeuksien vuoksi viimeisen vuoden aikana huumeita käyttäneillä
sen sijaan on ollut muita useammin. Onko tällä yhteyttä
aikaisempaan huumeiden käyttöön, nykyiseen muita runsaampaan
alkoholin käyttöön vai onko huumeiden käyttö ollut yksi
yrityslöytää lievitystä mielenterveyden ongelmille jää näiden
tulosten perusteella selvittämättä.
Osaselitys on ainakin päihteiden sekakäyttö. Yhtä paljon
psykosomaattisia oireita kuin huumeita joskus elämässään
käyttäneillä on myös humalaan itsensä ainakin kerran viikossa
juovilla ihmisillä. Heidän joukossaan on paljon sekakäyttäjiä ja
huumeita joskus käyttäneitä.
Uni- tai rauhoittavia lääkkeitä huumeita käyttäneet ovat
käyttäneet viimeisen vuoden aikana muita useammin. Vielä selvempi
ero on lääkkeiden ei-lääkinnällisen käytön osalta, jota huumeita
joskus käyttäneet ovat harrastaneet selvästi muita useammin.
Tosin vain viidesosa huumeita käyttäneistä myöntää tällaista
joskus tehneensä. Suuri osa kannabista kokeilleista ei siten ole
kokeillut lääkkeiden sekakäyttöä alkoholin kanssa.
Huumeiden käytön yhteydessä puhutaan paljon huumeiden ja
rikollisuuden välisistä kiinnekohdista. Perustaltaan tämä yhteys
on tietenkin väistämätön jo sen vuoksi, että kaikki huumeisiin
liittyvä toiminta sen käyttö mukaanluettuna on rikollista.
Jokainen huumeiden kokeilija ja käyttäjä on tätä kautta
rikollinen. He myös joutuvat yleensä hankkimaan aineensa
rikollisilta. Mutta mikä on huumeiden käytön ja rikollisuuden muu
suhde?
Taulukko 14. Huumeita joskus elämässään käyttäneiden ja muiden
tutkimukseen osallistuneiden vertailua rikollisuuden suhteen.
Niiden ihmisten osuus, jotka on joskus pidätetty tai syytetty
epäiltynä seuraavista rikoksista
Huumeita käyttäneet Muut tutkitut
-------------------------------------------------------------
Varkaus, näpistys 17 % 3 %
Vahingonteko 12 % 2 %
Pahoinpitely 10 % 1,5 %
Petos 8 % 0 %
Liikennejuopumus 16 % 3 %
Moottoriajoneuvon anastus 2 % 0 %
-------------------------------------------------------------
(N) (192) (3319)
Yksinkertaisen vertailun perusteella huumeita joskus kokeilleiden
ja muiden ihmisten välinen ero on tässä aineistossa selvä:
huumeita joskus elämässään käyttäneet kertovat muita useammin,
että heidät on joskus pidätetty tai syytetty epäiltynä jostakin
rikoksesta. Tämä ero on havaittavissa myös viimeisenvuoden
ajalta, vaikka rikossyytteen onkin saanut tällöin vain noin 3 %
huumeita käyttäneistä. Reilu kymmenesosa huumeita käyttäneistä on
ollut joskus epäiltynä tai syytettynä varkaudesta,
vahingonteosta, pahoinpitelystä tai liikennejuopumuksesta.
Näitä tuloksia tulkittaessa täytyy muistaa se, että huumeita
joskus elämässään käyttäneiden joukkoon kuuluu paljon alkoholia
sittemmin runsaasti käyttäviä henkilöitä, joiden elämälle
muutaman kerran huumekokeiluista tuskin on ollut ihmeenpää
vaikutusta. Pikemminkin tämä kertoo huumeiden käyttäjien
valikoitumisesta. Huumeita käyttävät jonkin verran muita useammin
ihmiset, joilla on taipumusta rikollisuuteen. Suurella
enemmistöllä huumeiden käyttäjistä ei kuitenkaan ole tässä
suhteessa ollut mitään tekemistä rikollisuuden kanssa.
Huumeita joskus elämässään käyttäneistä on viimeisen vuoden
aikana viittä prosenttia syytetty varkaudesta tai pahoinpitelystä
ja kahta prosenttia vahingonteosta, moottoriajoneuvon
anastuksesta tai petoksesta. Liikennejuopumuksesta on syytetty
seitsemää prosenttia ja pahoinpitelystä viittä prosenttia.
Kovia huumeita ainakin joskus kokeilleista tai käyttäneistä
(N=20) varkauden vuoksi on joskus pidätetty tai syytetty 30 %,
vahingonteon vuoksi 20 %, pahoinpitelyyn ja petoksen vuoksi 10 %,
liikennejuopumuksen vuoksi 25 % ja moottoriajoneuvon anastuksen
vuoksi 10 %. Rikoksiin syyllistyminen on siten kasautunut
paljolti kovien huumeiden käyttäjille.
Ihmisistä, jotka ovat joskus elämässään olleet syytettynä
varkaudesta ja jotka ovat myös joskus kokeilleet tai käyttäneet
huumeita, 10 % kertoo huumeiden käyttönsä pakottaneet heidät
hankkimaan rahaa laittomin keinoin. Useimmat varkaudet ovat
tapahtuneet siten muista kuin huumeiden hankintaan liittyvistä
syistä.
Huumeita kertoi joskus myyneensä 0,2 % tutkimuksen vastaajista ja
3 % huumeita joskus elämässään kokeilleista tai käyttäneistä
henkilöistä. Alle 35-vuotiailla vastaavat luvut olivat 0,4 % ja 4
%. Vain harvat huumeita käyttäneistä ovat siten osallistuneet
niiden markkinointiin.
Huumeiden kokeilunsa tai käyttönsä kertoi tulleen poliisin
tietoon vain 2 % huumeita joskus kokeilleista. Heidän osuutensa
koko väestöstä on 0,1 %. Puolet heistä oli saanut siitä tuomion,
eli prosentti huumeita kokeilleista.
Tutkimuksen vastaajat poikkeavat rikosten osalta melko suuresti
HYKS:n huumevieroitusyksikössä hoidetuista potilaista (Meretniemi
1992). Näistä potilaista rikoksesta on tuomittu 57 % ja
ehdottoman vankeustuomion on kärsinyt 43 %.
5.2 Huumeiden käytön seuraukset
Useimmille huumeita kokeille tai käyttäneille ihmisille niistä ei
ollut heidän oman arvionsa mukaan aiheutunut sen kummemmin
positiivisia kuin negatiivisia seurauksia. Kolmasosan mielestä
huumeet olivat antaneet uuden näkökulman asioihin. Noin
kymmenesosa oli saanut huumeista suurta tyydytystä tai tullut
niiden vuoksi aikaisempaa masentuneemmaksi. Sekä sosiaalisessa
että psyykkisessä mielessä huumeista oli ollut joillekin etua,
joillekin haittaa. Joillakin huumeiden käyttö oli heikentänyt
työhaluja ja kahdella prosentilla johtanut rikoksiin (sen lisäksi
että huumeiden käyttö on jo sinänsä rikos).
Huumeiden käytöstä oli aiheutunut niitä ainakin joskus
kokeilleille seuraavia asioita:
kokeneiden osuus:
lisännyt masennusta 8 %
antanut uuden näkökulman asioihin 34 %
heikentänyt työhaluja 5 %
auttanut saamaan ystäviä 7 %
aiheuttanut riitoja perheen
tai ystävien kanssa 7 %
tuottanut suurta tyydytystä 13 %
johtanut eristäytymiseen muista 6 %
ratkaissut psyykkisiä ongelmia 6 %
pakottanut hankkimaan rahaa
laittomin keinoin 2 %
Kovia huumeita ainakin joskus kokeilleilla ja käyttäneillä käytön
vaikutukset ovat olleet tätä suurempia. Kovia käyttäneistä omasta
mielestä tämä käyttö on lisännyt masennusta 24 prosentille,
antanut uuden näkökulman asioihin 65 prosentille, heikentänyt
työhaluja 18 prosentilla, auttanut saamaan ystäviä 35
prosentilla, tuottanut suurta tyydytystä 35 prosentille, johtanut
eristäytymiseen muista 24 prosentille ja auttanut ratkaisemaan
psyykkisiä ongelmia 24 prosentille. Laittomin keinoin rahaa
hankkimaan huumeiden käytön kertoo pakottaneen 18 prosentin kovia
joskus käyttäneiden. Kovia käyttäneillä ovat siten korostuneet
sekä käytön positiiviset että kielteiset puolet.
Huumeita joskus käyttäneistä ja psyykkisten tai henkisten
vaikeuksien vuoksi viimeisen vuoden aikana hoidetuista ihmisistä
viidesosa on sitä mieltä, että aineiden käyttö on auttanut heitä
ratkaisemaan psyykkisiä ongelmiaan.
Huumeiden itse arvioidut vaikutukset omaan elämään korostuvat
luonnollisesti myös ihmisillä, joilla huumeiden käyttö on ollut
säännöllisempää (jatkunut pidempään tai ainakin 10 käyttökertaa).
Heistä 25 % on sitä mieltä, että huumeiden käyttö on lisännyt
heidän masennustaan, 65 prosentin mielestä käyttö on antanut
uuden näkökulman asioille ja työhaluja se on heikentänyt noin 30
prosentilla. Suurta tyydytystä käytöstään on kokenut joka toinen.
Psyykkisiä ongelmia näistä käyttäjistä käytön katsoo ratkaisseen
noin 30 %.
Kun ihmisiä pyydettiin arvioimaan kuinka arvokkaana he yleensä
pitivät nyt aikaisempia huumeiden kokeiluun tai käyttöön
liittyviä kokemuksiaan, antoi neljäsosa huumeita kokeilleista
huumekokemuksilleen tuntuvan tai hyvin suuren arvon. Puolet
kokeilijoista tai käyttäjistä ei antanut kokemuksilleen mitään
tai vähän arvoa. Loput antoivat huumekokemuksilleen jonkin verran
arvoa. Tässä suhteessa eri ikäisten miesten ja naisten
huumekokemuksissa ei ollut erityisempiä eroja. Kokemusten
arvokkuuden arvioinnilla ei ollut yhteyttä siihen oliko käytöstä
aiheutunut terveydellisiä ongelmia vaiko ei. Kokemusten arvokkuus
tuntuu siten liittyvän enemmänkin käytön positiivisiin kuin
kielteisiin vaikutuksiin.
Yhdysvalloissa on tehty laajoja tutkimuksia huumeiden käytön
mahdollisista vaikutuksista muuhun elämään (National
household…1991, Kandel 1991). Kun tupakoitsijoita, alkoholin
käyttäjiä, marihuanan käyttäjiä sekä kokaiinin käyttäjiä
onverrattu toisiinsa erilaisten heidän elämäänsä liittyvien
ongelmien suhteen, eivät havaitu erot ole olleet kovin suuria.
Kokaiinin käyttäjillä ongelmia on ollut hieman useammin kuin
muiden päihteiden käyttäjillä. He ovat tunteneet itsensä jonkin
verran muita useammin hermostuneiksi, masentuneiksi tai
ärtyisiksi, eivätkä he olleet yhtä luottavaisia kuin muut
kykyynsä ratkaista ongelmiaan. Marihuanan käyttäjät eivät sen
sijaan poikenneet paljoakaan tupakoitsijoista tai alkoholin
käyttäjistä. Heillä oli jopa kuusi kertaa harvemmin
terveysongelmia kuin tupakoitsijoilla. Sen sijaan he kokivat
hieman muita useammin vaikeaksi ajatella asioita selkeästi.
Vuonna 1990 tehdyn tutkimuksen (Kandel 1991) mukaan vähintään
muutaman viikon kokaiinia päivittäin käyttäneistä ihmisistä
neljäsosa kertoi tuntevansa riippuvuutta aineesta ja 28
prosentilla oli sosiaalisia ongelmia. Tätä harvemmin kokaiinia
käyttäneillä vastaavat osuudet olivat 2 % ja 4 %. Eri päihteitä
vertailtaessa riippuvuusoireet olivat kuitenkin ylivoimaisesti
suurimmat tupakan suhteen, josta riippuvaisia sitä polttaneista
oli 66 %. Vastaavat osuudet olivat 6 % alkoholilla ja kokaiinilla
sekä 9 % marihuanalla.
Tässä tutkimuksessa huumeiden kokeilusta tai käytöstä oli joskus
aiheutunut jotain terveydellisiä ongelmia 0,3 prosentille
tutkimuksen vastaajista, alle 35-vuotiaista 0,5 prosentille.
Huumeita joskus kokeilleista terveydellisiä ongelmia tästä
käytöstään oli kokenut 5 %.
Näistä ongelmista kolmasosa liittyi lääkkeiden päihdekäyttöön,
vajaa puolet kannabiksen käyttöön ja loput tapaukset koviin
huumeisiin (amfetamiini ja heroiini).
(kuvio 22)
Kovia huumeita joskus kokeilleista tai käyttäneistä
terveydellisiä ongelmia tämän käyttönsä vuoksi kertoo kokeneensa
10 %. Viimeisen vuoden aikana kovia käyttäneistä yhdellä
henkilöllä oli ollut terveydellisiä ongelmia. Myös
suonensisäisesti huumeita käyttäneistä neljästä henkilöstä vain
yhdellä oli aiheutunut tästä käytöstä terveysongelmia.
Säännöllisempää huumeiden käyttöä harrastaneista 24 % kertoo
saaneensa käytöstään terveydellisiä ongelmia. Nämä ihmiset olivat
aloittaneet säännöllisemmän käytön yleensä 18-20 -vuotiaana.
Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa ensimmäisistä
huumekokeiluista (kokaiinilla) ensimmäisiin käytöstä koettuihin
terveydellisiin ongelmiin on vienyt aikaa keskimäärin 4-5 vuotta
(Kandel 1991). Tähän on tosin liittynyt se, että säännöllisemmät
kokaiinin käyttäjät ovat valikoituneet usein koulusta pudonneista
ja työttömistä, joilla muutoinkin on muita useammin
terveydellisiä ongelmia.
Puolet terveysongelmista on ajoittunut kolmen viimeisen vuoden
ajalle ja loput ovat sitä vanhempia tapauksia. Vanhin huumeisiin
liittyvä terveysongelma on vuodelta 1945. Huumeiden käyttöön
liittyvien terveysongelmien harvinaisuutta keski-ikäisissä ja
sitä vanhemmissa ikäryhmissä voi selittää se, että nämä ihmiset
ovat unohtaneet aikaisemmat oireensa. Osa oireita kokeneista on
voinut myös kuolla tavallista nuorempana.
Puolet terveydellisiä ongelmia huumeiden käyttönsä vuoksi
kokeneista ihmisistä oli hakeutunut joko kerran tai useammin
hoitoon (mielenterveys ja fyysinen terveys) näiden ongelmiensa
vuoksi (0,15 % kaikista vastanneista). Hoitoon oli hakeutunut 2,7
% kaikista huumeiden käyttöä joskus kokeilleista ihmisistä.
5.3 Huumeongelmaan ajautuminen
Huumeiden säännöllinen käyttö ja varsinkin niiden ongelmakäyttö
on yleisempää vasta yli 20-vuotiaiden nuorten aikuisten parissa.
Tämä käyttö vähenee ja useimmiten myös loppuu tyypillisesti noin
30-35 -vuotiaana. Elämän muut asiat, kuten perhe ja työ,
ohittavat tärkeydessään huumeiden käytön. Monet kyllästyvät
siihen kaksoiselämään, johon huumeiden käyttö sen laittoman
luonteen vuoksi väistämättä johtaa.
Huumeiden käytön lopettamiseen ei muutamien tutkimusten
perustella vaikuta paljoakaan se osallistuuko käyttäjä johonkin
hoitoon tai vieroitukseen vai onko hän kokonaan näiden
palveluiden ulkopuolella. Jotkut tarvitsevat sosiaali- tai
terveydenhuollon tukea huumeiden käytöstä irtautuakseen, mutta
useimmille käyttäjille se onnistuu omin voimin.
Markku Heinonen (1989) on haastatellut sekä tavallisia huumeiden
käyttäjiä että huumeiden ongelmakäyttäjiä. Hänen tutkimansa
"normaalit" huumeiden käyttäjät pitivät itseään terveinä vailla
minkäänlaista avuntarvetta. Vankila oli ollut heidän ainoa
"hoitopaikkansa". Hoitopaikat nähtiin yleensä ottaen
tarpeettomina ja niiden hoitotuloksiin suhtauduttiin joko oman
tuttavapiirin kokemusten tai yleisten käsitysten perusteella
epäilevästi.
Heinosen (1989) haastattelemat ongelmakäyttäjät olivat
keskimäärin noin 30-vuotiaita. Suuri osa heistä ei ollut kokenut
lapsuudenkodissaan perusturvallisuutta. He olivat usein
olosuhteiden pakosta ajautuneet "kadulle" ja löytäneet sieltä
uuden ystäväpiirin. Aluksi uusi ympäristö tarjosi positiivisia
kokemuksia ja alkoholin sekä muiden huumeiden käyttö oli kivaa.
Huumeiden käyttö johti usein useampaan tuttavapiirin tietoiseen
vaihtamiseen tietyin välein. Ystäväpiiri koostui lopulta
useimmiten pelkistä huumeiden käyttäjistä. "Urakehityksen" myötä
tämäkin ystäväpiiri katosi vähitellen ja enemmistö
haastatelluista ongelmakäyttäjistä kertoi loppuvaiheessa olleensa
täysin yksin aineen käyttönsä kanssa.
Osa ongelmakäyttäjistä kykenee Heinosen mukaan rahoittamaan
elämänsä vankan taloudellisen taustansa avulla. Osa taas pystyy
aika ajoin tekemään keikkaluonteista työtä. Suuri osa joutuu
kuitenkin ongelmakäytön edetessä ja huumekontrollin sulkiessa
heidät yhteiskunnan ulkopuolelle turvautumaan siihen, että he
hankkivat rahat oman käyttönsä ylläpitämiseen joko huumeita
myymällä, välittämällä tai salakuljettamalla tai sitten
omaisuusrikoksia tekemällä. Asioidessaan sosiaalivirastossa
päihdeongelmainen yrittää salata ongelmansa. Asiakas on
sisäistetty tuntemaan itsensä huonoksi, sellaiseksi henkilöksi,
jolla ei ole oikeutta saada apua. Viranomaisten kohtelu koetaan
nöyryyttävänä ja huumeiden käyttäjien mielestä virkailijat
jakavat rahoja kuin ne olisivat heidän omiaan. He tuntuvat
pitävän kaikkia avunhakijoita pummeina, käyttäytyvät
epäasiallisesti, osoittavat ääretöntä ylemmyydentunnetta, antavat
vain pieniä muruja kerrallaan, eivätkä he anna mitään, jos
asiakas on päihtynyt. (Heinonen 1989.)
Huumeiden käyttäjien elämä muuttuu käytön jatkuessa usein
nopeasti psyykkisesti erittäin raskaaksi. Heidän on oltava
jatkuvasti varuillaan. Pelko ja ahdistus muuttuvat jokapäiväisik
si. Vainoharhat painavat päälle ja poliisin "läsnäolo" tuntuu
kaikkialla. Lisäksi he saavat pelätä koko ajan, etteivät kaverit
käytä hyväksi, vedä välistä tai myy huonoa ainetta.
Rikolliseksi leimautumisen vuoksi on ylitetty raja, jonka
seurauksena ollaan niin sanotusti yhteiskunnan ulkopuolella. On
omaksuttu rikollisen rooli. Tämä rooli on seurausta syrjäytymi
sestä erityisesti työmarkkinoilta. Työstä syrjäytyminen vie
elämältä pohjan: usein asunnon, sitten ihmissuhteet. Tilalle
astuu rikollisuus. Oikeudenkäyntien kielteisenä seurauksena
Heinosen haastattelemat ongelmakäyttäjät näkivät pääsääntöisesti
sen, että se panee alulle kasautuvan syrjäytymisprosessin, joka
edetessään sulkee heidät ulos normaaliyhteiskunnan kaikilta
sektoreilta: tavallisten ihmisten joukosta, työelämästä ja
asuntomarkkinoilta. Keskeisimmiksi epäkohdiksi nousivat
leimautuminen huumerikolli seksi, korvaukset valtiolle huumeen
arvona ja vankeusrangaistukset. Vankilasta vapautuvalla nuorella
on useimmiten entistä vahvempi poikkeava identiteetti. Heidän
ystäväpiirinsä koostuu entistä useammin rikollisista ja alan
viimeisimmät menetelmät on opittu.
6. SUOMALAISTEN HUUMEMIELIPITEET
Suomalaisten asenteita huumausaineasioista ei ole tiettävästi
aikaisemmin tutkittu systemaattisesti. Keväällä 1992 tehdyssä
valtakunnallisessa huumekyselyssä oli nyt 17 kysymystä, joilla
selvitettiin suomalaisten asenteita, mielipiteitä ja uskomuksia
huumeista ja huumeiden käyttäjistä. Osassa kysymyksistä
selvitettiin myös missä kulkee ihmisten mielestä laillisuuden ja
laittomuuden raja. Vastaajat saivat esittää näkemyksiään mistä
asioista heidän mielestään tulisi rangaista huumeiden käsittelyn
ja käytön yhteydessä. Yksityiskohtaiset asennekysymykset löytyvät
liitteenä olevasta kyselylomakkeesta.
6.1 Käsityksiä ja mielipiteitä huumeista
Ihmisten käsityksiä ja mielipiteitä huumeista selvitettiin
kysymällä
- Voiko huumeita käyttää sellaisella tavalla, että siitä ei
aiheudu terveydellisiä ongelmia,
- Pääseekö huumeista ensikokeilun jälkeen eroon,
- Onko Suomessa helppo ostaa huumeita,
- Onko huumeongelma Suomessa lisääntymässä vai vähenemässä,
- Aiheutuuko yhteiskunnalle enemmän ongelmia alkoholista vai
huumeista ja
- Aiheuttaako alkoholin vai hasiksen käyttö käyttäjässään
enemmän väkivaltaisuutta.
Hasista lukuunottamatta ei kysymyksissä määritelty mitä aineita
huumeisiin tarkoitettiin kuuluvaksi. Tulkinta siitä mitkä aineet
ovat huumetta jäi siten vastaajille itselleen. Ihmisten asenteet
huumeisiin vaihtelivat varmasti ainakin jossain määrin sen mukaan
mitä aineita he pitivät huumeina.
Taulukko 15. Kannanotot väittämiin huumeiden ominaisuuksista ja
saatavuudesta sukupuolen ja ikäryhmän mukaan
Mies Nainen
Väittämä 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
------------------------------------------------------------
Väittämä 1
- samaa mieltä 15 7 2 8 3 2
- vaikea sanoa 21 19 24 12 18 25
- eri mieltä 64 74 74 80 79 73
Väittämä 2.
- samaa mieltä 27 30 31 39 37 37
- vaikea sanoa 35 39 50 30 40 51
- eri mieltä 38 31 19 31 33 12
Väittämä 3.
- samaa mieltä 26 23 13 29 21 18
- vaikea sanoa 64 70 77 65 74 79
- eri mieltä 10 7 10 6 5 3
------------------------------------------------------------
(N) (560) (629) (416) (585) (752) (440)
Väittämä 1. Huumeita voi käyttää myös sellaisella kohtuullisella
tavalla, josta käytöstä ei aiheudu terveydellisiä ongelmia.
Väittämä 2. Jos huumeita kokeilee edes kerran, niistä ei enää
pääse eroon.
Väittämä 3. Suomessa on helppo ostaa huumeita.
Suurimmalla osalla ihmisistä on huumeista hyvin kielteinen kuva.
Vain 8 % miehistä ja 4 % naisista on sitä mieltä, että huumeita
voi käyttää myös sellaisella kohtuullisella tavalla, josta
käytöstä ei aiheudu terveydellisiä ongelmia. Alle 35-vuotiaista
tätä mieltä ovat miehistä ja naisista kaksi kertaa tätä useammat.
Epävarmoja asiasta on noin 20 %.
Tulokset viittaavat siihen, että nuorempien ikäryhmien
suhtautuminen huumeisiin on muuttunut aikaisempaa vähemmän
kielteiseksi. Monella tämän asenteen taustalla voivat olla omat
kokeilut, joiden perusteella on havaittu, että huumeiden kokeilu
ei useimmissa tapauksissa näytä johtavan erityisiin
terveydellisiin ongelmiin.
Miehistä 30 % ja naisista 38 % uskoo, että jos huumeita kokeilee
edes kerran, niistä ei enää pääse eroon. Tämän lisäksi monet ovat
asiasta epävarmoja, sillä 40 % vastanneista ei osaa ottaa asiaan
kantaa. Erilaisilla huhuilla ja väitteillä kerralla koukkuun
jäämisestä on siten ollut suuri vaikutus ihmisten mielikuvissaan
huumeisiin liittämiin käsityksiin. Edellä esitetyt
riippuvuus-tarkastelut eivät ole antaneet tälle käsitykselle
mitään tukea. Tällaisilla epärealistisilla mielikuvilla on
varmasti ollut merkittävä vaikutus myös huumeiden käyttäjiin ja
huumeiden rangaistavuuteen kohdistuviin asenteisiin.
Helppona huumeiden ostamista Suomessa pitää 21 % miehistä ja 23 %
naisista. Nuoremmissa ikäryhmissä tätä mieltä ovat keskimääräistä
useammat. Useimmat ihmiset ovat epävarmoja siitä voiko huumeita
ostaa helposti. Tämä viittaa siihen, että asiasta välitetään
ristiriitaista tietoa.
Ihmisistä, joille itselleen ei ole tarjottu huumeita, huumeiden
ostamista pitää helppona 18 % ja vastaavasti niistä ihmisistä,
joille joskus on tarjottu jotain huumetta, huumeiden ostamista
pitää helppona 44 %. Oman kokemuksen merkitys tälle mielipiteelle
on siten merkittävä.
Taulukko 16. Kannanotot kysymyksiin huumeongelman muutoksista ja
alkoholin ja huumeiden suhteellisista ongelmista sukupuolen ja
ikäryhmän mukaan
Mies Nainen
Kysymys 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
-------------------------------------------------------------
Kysymys 1
- vähenemässä 1 1 1 1 0 1
- ennallaan 10 6 10 6 5 5
- lisääntymässä 89 93 89 93 95 94
Kysymys 2.
- alkoholista enem. 69 65 50 56 47 37
- yhtä paljon 17 22 32 30 35 47
- huumeista enem. 14 13 18 14 18 16
Kysymys 3.
- alkoholi enem. 36 26 17 30 16 14
- yhtä paljon 43 50 58 51 62 65
- huumeet enem. 21 24 25 19 22 21
------------------------------------------------------------
(N) (560) (629) (416) (585) (752) (440)
Kysymys 1. Onko huumeongelma Suomessa tällä hetkellä mielestänne
lisääntymässä vai vähenemässä?
Kysymys 2. Kummasta aiheutuu mielestänne yhteiskunnalle enemmän
ongelmia Suomessa, alkoholista vai huumeista?
Kysymys 3. Kumpi mielestänne aiheuttaa käyttäjässään enemmän
väkivaltaisuutta, alkoholin vai hasiksen käyttö?
Kysyttäessä mielipidettä huumeongelman muuttumisesta tällä
hetkellä (kevät 1992) oli vain vajaa kymmenesosa ihmisistä sitä
mieltä, että huumeongelma oli säilynyt Suomessa ennallaan tai
vähentynyt. Useimmat olivat siten sitä mieltä, että huumeongelma
oli lisääntymässä. Koska mielikuvat tästä muutoksesta ovat
pääosin peräisin joukkotiedotuksesta, kertoo tämä suuri enemmistö
siitä, että huumeita julkisuudessa käsiteltäessä on välitetty
melko systemaattisesti kuvaa pahenevasta suomalaisesta
huumeongelmasta.
Vain 63 % miehistä ja 47 % naisista on sitä mieltä, että
alkoholista aiheutuu yhteiskunnalle enemmän ongelmia kuin
huumeista. Vain siksi, että tämänkin raportin seuraavassa luvussa
ilmenee selvästi, että alkoholista aiheutuvat haitat ovat
Suomessa noin sata kertaa suuremmat kuin mitä huumeiden käytöstä
aiheutuu. Näin selvistä luvuista huolimatta suuri osa (15 %)
kansasta arvelee huumeiden olevan alkoholia suurempi
yhteiskunnallinen ongelma. Epävarmoja asiasta on lisäksi noin
kolmasosa. Tämäkin epärealistinen käsitys selittynee julkisen
huumekeskustelun osin harhaisista tiedoista ja vääristä
painotuksista. Nuoremmissa ikäryhmissä käsitykset näyttävät
realistisemmilta.
Käsitykset siitä kumpi aiheuttaa käyttäjässään enemmän
väkivaltaisuutta, alkoholin vai hasiksen käyttö, jakautuvat
suhteellisen tasaisesti. Puolet ihmisistä ei osaa ottaa tähän
kantaa ja lopuista yhtä monet kannattavat joko alkoholia tai
hasista. Nuoremmissa ikäryhmissä alkoholin kannatus hieman
kasvaa. Tässäkin tapauksessa nuorilla on muita parempaa tietoa,
sillä useissa tutkimuksissa on todettu (mm. Mott 1975, Lindberg
ja Ramström 1977), että hasiksen käytön ja väkivaltaisuuden
välillä ei ole todettu mitään yhteyttä.
Huumeita joskus kokeilleiden tai käyttäneiden ihmisten käsitykset
huumeista ovat kokemusperäisempiä ja siinä mielessä erityisen
kiinnostavia. Kokemuksen merkityksen näkee siitä, että vain 4 % huumeita kokeilleista allekirjoittaa näkemyksen jonka mukaan
huumeista ei pääse eroon niitä kerran kokeiltuaan. 45 % heistä on
sitä mieltä, että huumeita voi käyttää myös sellaisella
kohtuullisella tavalla, josta ei aiheudu terveydellisiä ongelmia.
Tämän käsityksen kanssa eri mieltä on 38 % huumeita joskus
elämässään käyttäneistä.
73 % huumeita joskus elämässään käyttäneistä on sitä mieltä, että
alkoholi aiheuttaa enemmän väkivaltaisuutta kuin hasis. 77 %
heistä yhtyy näkemykseen, jonka mukaan alkoholista aiheutuu
yhteiskunnalle enemmän ongelmia Suomessa kuin huumeista. 48
prosentin mielestä Suomessa on helppo ostaa huumeita. Eri mieltä
tästä asiasta on vain 10 % huumeita joskus käyttäneistä. Eli kun
aineita on joskus onnistuttu hankkimaan, ei niiden hankkimista
pidetään myöhemminkään mahdottomana.
6.2 Mielipiteitä huumeiden käyttäjistä
Ihmisten käsityksiä ja mielipiteitä huumeiden käyttäjistä
selvitettiin kysymällä
- Voisiko vastaaja hyväksyä ystäväkseen henkilön, joka käyttää
huumeita,
- Onko kaikki huumeiden käyttäjät pakotettava hoitoon,
- Kumpi on ihmiselle huonompi kohtalo, tulla narkomaaniksi vai
alkoholistiksi,
- Onko huumeiden käyttäjä enemmän rikollinen vai sairas ja
- Pelkääkö vastaaja joutuvansa väkivallan kohteeksi muiden
ihmisten huumeiden käytön vuoksi?
Tässäkään tapauksessa tutkimuslomakkeessa ei määritelty sitä mitä
huumeiden käyttäjällä tarkoitetaan. Mielikuvat siitä mistä
aineista ja kuinka säännöllisestä käytöstä on kyse, vaihtelivat
siksi varmasti paljonkin eri vastaajilla. Tällä on voinut olla
vaikutusta huumeiden käyttäjiin kohdistuviin asenteisiin.
Taulukko 17. Kannanotot väittämiin huumeiden käyttäjän
hyväksymisestä ystäväksi ja käyttäjien pakottamisesta hoitoon
sukupuolen ja ikäryhmän mukaan
Mies Nainen
Väittämä 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
------------------------------------------------------------
Väittämä 1
- samaa mieltä 37 16 6 25 11 7
- vaikea sanoa 31 32 33 33 38 30
- eri mieltä 32 52 61 42 51 63
Väittämä 2.
- samaa mieltä 49 65 68 50 66 74
- vaikea sanoa 17 17 23 17 19 20
- eri mieltä 34 18 9 33 15 6
------------------------------------------------------------
(N) (560) (629) (416) (585) (752) (440)
Väittämä 1. Voisin hyväksyä ystäväkseni henkilön, joka käyttää
huumeita.
Väittämä 2. Kaikki huumeiden käyttäjät on pakotettava hoitoon.
Huumeiden käyttäjän hyväksyisi ystäväkseen 17 % miehistä ja 14 %
naisista. Kolmasosa ihmisistä ei osannut ottaa tähän asiaan
kantaa. Noin puolet ihmisistä ei hyväksyisi ystäväkseen huumeiden
käyttäjää. Nuoremmat ikäryhmät poikkesivat hyväksyvyydessään
selkeästi vanhemmista ihmisistä.
Huumeiden käyttäjä hyväksytään ystäväksi sitä
todennäköisemminmitä useammin ihmiset ovat tulleet tekemisiin
käyttäjien kanssa omassa tuttavapiirissään. Yhden huumeiden
käyttäjän tuttavapiirissään tietävistä ihmisistä käyttäjän
hyväksyisi ystäväkseen 31 % ja useamman käyttäjän tietävistä 56
%. Tällaista ystävyyssuhdetta vastustavat puolestaan 40 % ja 25
%.
Huumeiden käyttäjien pakkohoidosta enemmistöllä oli selkeä kanta,
sitä kannatti 61 % miehistä ja 63 % naisista. Vastustajia oli 21
%. Näihin käsityksiin pakkohoidon tarpeellisuudesta ovat varmasti
suuresti vaikuttaneet ihmisten epärealistiset käsitykset
huumeiden ominaisuuksista, joita on käsitelty edellä. Koska
riippuvuuden on usein uskottu aiheutuvan jo kertakokeilusta ja
käytön on uskottu lähes aina johtavan terveydellisin ongelmiin,
on pakkohoito ymmärrettävästi nähty tarkoituksenmukaiseksi
toimeksi huumeongelmaa hoidettaessa.
Asenteet huumeiden käyttäjiin ovat osaksi sidoksissa siihen miten
ihmiset suhtautuvat huumeiden rangaistavuuteen. Tästä on
esimerkkinä se, että ihmisistä, joiden mielestä heroiinin
käytöstä vieroitusoireiden lievittämiseen tulisi rangaista, 69 %
haluaisi pakottaa huumeiden käyttäjät hoitoon, kun taas tämän
rankaisemista vastustavista pakkohoitoa kannattaa 49 %.
Taulukko 18. Kannanotot kysymyksiin narkomaanin ja alkoholistin
kohtalosta, huumeiden käyttäjästä rikollisena vai sairaana ja
pelosta joutua huumeiden käyttäjien väkivallan kohteeksi
sukupuolen ja ikäryhmän mukaan
Mies Nainen
Kysymys 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
-------------------------------------------------------------
Kysymys 1
- narkom. ikävämpi 48 42 39 43 36 27
- yhtä ikäviä 51 57 60 56 63 72
- alkohol. ikävämpi 1 1 1 1 1 1
Kysymys 2.
- enem. rikollinen 25 26 27 21 23 23
- ei kumpaakaan 14 7 8 10 9 8
- enem. sairas 61 67 65 69 68 69
Kysymys 3.
- ei 55 47 47 42 34 42
- kyllä 16 23 20 24 24 20
- vaikea sanoa 29 30 33 34 42 38
------------------------------------------------------------
(N) (560) (629) (416) (585) (752) (440)
Kysymys 1. Kumpi on ihmiselle huonompi kohtalo, tulla
narkomaaniksi vai alkoholistiksi?
Kysymys 2. Onko huumeiden käyttäjä mielestänne enemmän rikollinen
vai sairas?
Kysymys 3. Pelkäättekö joutuvanne väkivallan kohteeksi muiden
ihmisten huumeiden käytön vuoksi?
Miehistä 44 % ja naisista 36 % pitää narkomaniaa ihmiselle
huonommaksi kohtaloksi kuin alkoholismia. Muut ihmiset pitävät
yleensä molempia asioita ihmiselle yhtä ikävänä kohtalona. Nuoret
pitävät muita useammin narkomaniaa alkoholismia ikävämpänä
kohtalona.
Enemmistön mielestä huumeiden käyttäjä on enemmän sairas kuin
rikollinen, tätä mieltä on 64 % miehistä ja 69 % naisista.
Rikollisena huumeiden käyttäjää pitää 26 % miehistä ja 22 %
naisista. Joka kymmenes ihminen on sitä mieltä, että huumeiden
käyttäjä ei ole kumpaakaan, ei rikollinen eikä sairas.
Miehistä 20 % ja naisista 23 % kertoo pelänneensä väkivallan
kohteeksi muiden ihmisten huumeiden käytön vuoksi. 44 % ihmisistä
kertoo, että heille ei ole tullut tällainen ajatus mieleen.
Huumeita joskus kokeilleiden tai käyttäneiden ihmisten
suhtautuminen huumeiden käyttäjiin on selvästi muuta väestöä
hyväksyvämpää, mutta ei kuitenkaan varauksetonta. 57 % heistä
voisi nyt hyväksyä ystäväkseen henkilön, joka käyttää huumeita.
Tätä ajatusta vastustaa 23 % huumeita käyttäneistä. Nämä ihmiset
haluavat siis nyttemmin pysyä lähes kokonaan erossa huumeita
käyttävistä ihmisistä.
Huumeiden käyttäjien pakkohoitoa kannatta vain 21 % ja vastustaa
60 % huumeita joskus käyttäneistä. 40 % heistä pitää narkomaniaa
alkoholismia ikävämpänä kohtalona, loput pitävät näitä yhtä
ikävinä asioina. Huumeita käyttäneistä 30 % ei pidä käyttäjiä
sairaina eikä rikollisina. Rikollisena käyttäjää pitää 7 %
loppujen pitäessä käyttäjää sairaana.
6.3 Mielipiteitä huumeiden rangaistavuudesta
Ihmisten käsityksiä ja mielipiteitä huumeiden käytön
rangaistavuudesta selvitettiin kysymällä
- Pitäisikö ihmisten saada vapaasti päättää mitä aineita tai
huumeita he itse haluavat käyttää,
- Pitäisikö huumeet tehdä samalla tavalla laillisiksi aineiksi
kuin alkoholi,
- Pitäisikö huumeiden käyttäjille varata mahdollisuus korvata
halutessaan huume-rikoksesta annettava rangaistus hoitoon
sitoutumisella ja
- Pitäisikö huumeiden käyttäjien huumerikoksista annettavien
tuomioiden yhteydessä korvata jo käyttämänsä huumeen arvo
valtiolle.
Lisäksi heiltä kysyttiin mistä huumeisiin liittyvistä teoista
ihmisiä tulisi rangaista ja minkälainen rangaistus tulisi antaa
pelkästä huumeiden käytöstä.
Myöskään rangaistavuuden osalta ei lomakkeessa määritelty mitä
huumeita huumeilla tarkoitetaan tai minkälaisesta huumeiden
käytöstä on silloin kyse, kun puhutaan huumeiden käyttäjästä.
Ainoastaan kysyttäessä erilaisten tekojen rangaistavuutta
määriteltiin mitä aineita kulloinkin tarkoitettiin.
Taulukko 19. Kannanotot väittämiin huumeiden vapaasta käytöstä,
laillisuudesta ja rangaistuksen sisällöistä sukupuolen ja
ikäryhmän mukaan
Mies Nainen
Väittämä 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
------------------------------------------------------------
Väittämä 1
- samaa mieltä 12 7 3 10 4 3
- vaikea sanoa 10 8 16 13 10 17
- eri mieltä 68 85 81 77 86 80
Väittämä 2.
- samaa mieltä 6 4 3 4 2 4
- vaikea sanoa 5 4 7 4 3 8
- eri mieltä 89 92 90 92 95 88
Väittämä 3.
- samaa mieltä 73 72 68 73 74 69
- vaikea sanoa 13 15 23 14 18 24
- eri mieltä 16 13 9 13 8 7
Väittämä 4.
- samaa mieltä 20 33 42 18 30 47
- vaikea sanoa 30 28 39 43 43 38
- eri mieltä 50 39 19 39 27 15
------------------------------------------------------------
(N) (560) (629) (416) (585) (752) (440)
Väittämä 1. Ihmisten pitäisi saada vapaasti päättää mitä aineita
tai huumeita he itse haluavat käyttää.
Väittämä 2. Huumeet pitäisi tehdä samalla tavalla laillisiksi
aineiksi kuin alkoholi.
Väittämä 3. Huumeiden käyttäjille pitäisi varata mahdollisuus
korvata halutessaan huumerikoksesta annettava rangaistus hoitoon
sitoutumisella.
Väittämä 4. Huumeiden käyttäjien pitäisi huumerikoksista
annettavien tuomioiden yhteydessä korvata jo käyttämänsä huumeen
arvo valtiolle.
Huumeiden rangaistavuudelle löytyi hyvin laaja kannatus, sillä
vain 8 % miehistä ja 6 % naisista oli sitä mieltä, että ihmisten
pitää saada vapaasti päättää mitä aineita tai huumeita he
haluavat käyttää. Nuoret olivat tätä mieltä muita useammin.
Ajatusta vastusti 81 % ja ehdottomasti sitä vastusti 68 %
kysymykseen vastanneista ihmisistä.
Vielä äskeistä harvemmat olivat sitä mieltä, että huumeet pitäisi
tehdä samalla tavalla laillisiksi aineiksi kuin alkoholi.
Ajatusta kannatti vain 4 % ja sitä vastusti 92 %. Loput 4 % oli
kannastaan epävarma. Huumeiden pitämiselle lainsäädännössä
rangaistavina aineina on siten vankka kannatus. Lain
soveltamisesta käytäntöön on sen sijaan vaihtelevia näkemyksiä.
Vielä vuonna 1992 voimassa olevassa vuoden 1972 huumausainelaissa
ei ole varattu mahdollisuutta rangaistuksen korvaamiseen hoitoon
sitoutumisella kuten muualla Euroopassa on ollut käytäntönä.
Tällaista mahdollisuutta kannattaa 71 % miehistä ja 72 %
naisista. Ajatusta vastustaa vain 11 % ihmisistä. Tämä kanta
sopii hyvin yhteen sen kanssa, että huumeiden käyttäjää pidetään
enemmän sairaana kuin rikollisena. Häntä tulee siksi pikemminkin
hoitaa kuin rangaista huumeiden käytöstään.
Ajatusta, jonka mukaan huumeiden käyttäjien pitäisi
huumerikoksista annettavien tuomioiden yhteydessä korvata jo
käyttämänsä huumeen arvo valtiolle, kannattaa vain 31 % sekä
miehistä että naisista. Vain siksi, että vielä voimassa olevan
lain mukaan näin on menetelty. Erityisten vähän tällainen ajatus
saa kannatusta nuorten keskuudessa. Käytetyn huumeen arvon
tuomitseminen menetetyksi valtiolle on vastoin väestön
oikeustajua. Käytännössä tämä menettely onkin estänyt monien
huumeiden käyttäjien paluun tuomion jälkeen työelämään ja
kuntoutumisen normaaliin elämään. Valtaiset korvaukset ovat
vieneet elämältä pohjan pois.
Taulukko 20. Niiden ihmisten osuus sukupuolen ja ikäryhmän
mukaan, joiden mielestä seuraavista teoista tulisi antaa
rangaistus
Mies Nainen
Teko 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
-------------------------------------------------------------
hasiksen polttaminen 71 72 82 71 75 84
alkoholin ja lääk-
keiden sekakäyttö 43 42 55 40 49 67
lääkkeiden ostaminen
katukaupasta 82 72 81 80 79 85
alkoholin ostaminen
katukaupasta 44 51 66 58 67 84
kannabis-kasvien
kasvattaminen 85 90 93 88 93 97
huumaavaa ainetta
sisältävien sienten
poimiminen 37 44 57 47 59 73
heroiinin käyttämi-
nen vieroitusoirei-
den lievittämiseen 62 65 70 65 71 79
kokaiinin lähettä-
minen postitse 95 97 97 97 98 97
-------------------------------------------------------------
(N) (554) (602) (367) (574) (713) (364)
Ihmisille esitettiin kahdeksan erilaista huumeisiin, alkoholiin
ja sieniin liittyvää vaihtoehtoa, joiden rangaistavuuteen he
saattoivat ottaa kantaa. Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöä ja
huumaavaa ainetta sisältävien sienten poimimista lukuunottamatta
enemmistö ihmisistä piti lueteltuja rangaistavina asioina.
Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöä ja sienten poimintaakin
puolet ihmisistä piti rangaistavina asioina. Nykyisen
laintulkinnan mukaan alkoholin ja lääkkeiden sekakäytöstä on
ollut mahdollista nostaa syyte huumausainerikoksena. Huumaavaa
ainetta sisältävien sienten poimintaa ei sen sijaan ole yleensä
pidetty huumerikoksena, jos ei ole ollut näyttöä sienten
tarkoituksellisesta keräämisestä huumaavaan tarkoitukseen.
Rangaistusta alkoholin ostamiselle katukaupasta kannatti 52 %
miehistä ja 68 % naisista. Tiukin kanta tässä asiassa on
vanhimmissa ikäryhmissä. Enemmistön mielestä myös ostajaa tulisi
siis rangaista viinan ostamisesta esim. itäturisteilta. Tässä
väestön mielipide on siis nykyistä valvontakäytäntöä tiukempi.
Kannabis-kasvien kasvattamisesta tulisi rangaista 91 prosentin
mielestä. Tässäkin kansan mielipide on nykyisen lain soveltamista
tiukempi, sillä kannabis-kasvin kasvattamista ei ole pidetty
tuomioistuimissa rangaistavana silloin, jos sen osien käytöstä
huumaavaan tarkoitukseen ei ole olemassa näyttöä. Kasvi sinänsä
ei siten ole laiton, vaan sen käyttö laittomiin tarkoituksiin.
Kokaiinin lähettämisen postitse, eli salakuljetuksen, jättäisi
rankaisematta vain 3 % ihmisistä. Tässä ihmisten näkemykset
vastaavat tarkasti nykyistä oikeuskäytäntöä. Myös lääkkeiden
ostamiseen katukaupasta ihmiset suhtautuvat sangen tiukasti siitä
haluaisi rangaista 77 % miehistä ja 81 % naisista. 20 % jättäisi
tämän nykyisen lain mukaan rangaistavan teon vaille rankaisua.
Hasiksen polttamisen rankaisemista kannattaa 74 % miehistä ja 76
% naisista. Sitä vastustaa, eli hasiksen laillistamista
kannattaa, 25 % tutkimukseen vastanneista. Eniten ymmärrystä
hasiksen polttaminen sai osakseen nuoremmissa ikäryhmissä.
Suomalaisten mielipiteet poikkeavat tässä suhteessa suuresti
norjalaisista, joista vuonna 1989 tehdyssä tutkimuksessa 91 % oli
sitä mieltä, että kannabiksen käytön tulisi olla kiellettyä.
Tosin kieltäminen ja rankaiseminen eivät välttämättä tarkoita
samaa asiaa. Kannabista joskus käyttäneistäkin norjalaisista 65 %
oli valmis kieltämään sen. Norjalaisten poikkeuksellisen tiukasta
asenteesta kertoo sekin, että Kanadassa samana vuotena tehdyssä
tutkimuksessa 54 % oli kannabiksen kieltämisen kannalla ja 35 %
olisi halunnut sen lailliseksi. (Skretting 1991.)
Aineen käyttötarkoituksen merkitys kansan oikeustajussa tulee
näkyviin kysyttäessä onko heroiinin käyttäminen vieroitusoireiden
lievittämiseen rangaistava asia. Asiasta haluaisi rangaista 65 %
miehistä ja 71 % naisista. Rankaisemattoman käytön hyväksyy yli
30 %. Vaikka heroiini on vaikutuksiltaan aivan eri loukkaa oleva
aine kuin hasis, sen käyttöä pitävät hasiksen polttamista
harvemmat rangaistavana tekona silloin, kun sitä käytetään
vieroitusoireiden lievittämiseen. Huumeiden hoidollinen käyttö
saa ymmärrystä siten ainakin noin kolmasosalta ihmisiä. Norjassa
vuonna 1989 72 % oli sitä vastaan, että huumeista riippuvainen
ihminen saisi hankkia niitä laillisesti (Sretting 1991).
Taulukko 21. Kannanotto sukupuolen ja ikäryhmän mukaan
kysymykseen pitäisikö pelkästä huumeiden käytöstä rangaista, ja
jos kyllä, millä tavalla?
Mies Nainen
Käytöstä rankaisu 18-34 35-54 55-74 18-34 35-54 55-74
--------------------------------------------------------------
ei pitäisi rangaista 20 22 19 23 25 20
rangaistuksena sakko 44 47 54 42 45 52
rangaistuksena
vankeutta 36 31 27 35 30 28
--------------------------------------------------------------
(N) (543) (614) (389) (567) (718) (402)
Enemmistö ihmisistä, eli 80 % miehistä ja 77 % naisista, on sitä
mieltä, että pelkästä huumeiden käytöstäkin tulisi rangaista.
Käytön rankaisemista vastustaa 22 % ihmisistä. Vain 32 %
ihmisistä kuitenkin hyväksyy vankeuden rangaistukseksi huumeiden
käytöstä. Selvän enemmistön mielestä pelkkä sakko on riittävä
rangaistus huumeiden käytöstä. Ihmiset haluavat rangaistuksia
lakiin niiden ennaltaehkäisevän vaikutuksen vuoksi, mutta niistä
tai niiden soveltamisesta ei haluta kohtuuttomia suhteessa niihin
liittyviin tekoihin. Huumeiden käyttäjän katsotaan olevan enemmän
avun ja hoidon kuin rankaisun tarpeessa.
Mielipiteet huumeiden käytön rangaistavuudesta vaihtelevat melko
paljon eri puolilla Suomea. Pääkaupunkiseudulla 35 % ihmisistä ei
haluaisi lainkaan rangaista käytöstä ja 80 % kannattaa
rangaistukseksi korkeintaan sakkoa. Maaseudulla vastaavat luvut
ovat 17 % ja 64 %. Myös muissa kaupungeissa, varsinkin isommissa,
käytöstä vaaditaan selvästi maaseutua harvemmin rangaistuksia.
Kaikesta päätellen, kun huumeet omassa elinympäristössä tulevat
tutummiksi, niiden käytön rangaistavuutta ei pidetä enää
välttämättömänä.
Läänien välisessä vertailussa vähiten käytön rangaistavuutta
kannatetaan uudellamaalla, jossa 30 % on sitä mieltä, että
käytöstä ei pitäisi lainkaan rangaista ja 76 % ehdottaa
rangaistukseksi korkeintaan sakkoa. Kovimpia rangaistuksia
kannatetaan Vaasan läänissä, jossa käytön jättäisi rankaisematta
14 % ja korkeintaan sakkoa käytöstä ehdottaa 62 % ihmisistä.
Vankeusrangaistuksen kannalla on siten selvä vähemmistö ihmisistä
maan kaikissa osissa.
Ihmisten mielipiteet käytön rangaistavuudesta vaihtelevat
merkittävästi myös heidän pohjakoulutuksensa mukaan. Mitä enemmän
ihmisillä on koulutusta, sitä harvemmin he vaativat käyttäjille
rangaistusta tai sakkoa kovempia
rangaistuksia.Korkeakoulututkinnon suorittaneista 83 % on sitä
mieltä, että käytöstä tulisi rangaista korkeintaan sakolla.
Norjalaiset ovat poikkeuksellisen rankaisuhaluisia, sillä siitä
huolimatta, että huumausainerikosten rangaistusmaksimi on
Norjassa 21 vuotta (korkeampi kuin missään muussa rikoksessa), 58
% heistä pitää huumerikoksista annettavia rangaistuksia liian
lievinä ja vain 2 % liian ankarina. Tässä mielipiteessä ei ollut
tapahtunut mitään muutosta vuodesta 1968 vuoteen 1989, vaikka
samaan aikaan rangaistusmaksimia oli tuntuvasti nostettu ja
rangaistuskäytäntöä kiristetty. Tämä rankaisuhenkinen ilmapiiri
on johtanut siihen, että 1980-luvulla peräti puolet vangeista on
saanut Norjassa tuomionsa huumerikoksesta. (Skretting 1991.)
Huumeita joskus käyttäneiden ihmisten asenteet huumeista,
huumeiden käyttäjistä ja huumeiden rangaistavuudesta poikkeavat
melko paljon muun väestön vastaavista näkemyksistä. Vain selvä
vähemmistö huumeita joskus elämässään kokeilleista ja
käyttäneistä kannattaa rankaisua hasiksen polttamisesta,
alkoholin ja lääkkeiden sekakäytöstä, alkoholin ostamisesta
katukaupasta sekä huumaavaa ainetta sisältävien sienten
poimimisesta. Noin puolet olisi valmis antamaan rangaistuksen
heroiinin käyttämisestä vieroitusoireiden hoitoon,
kannabis-kasvien kasvattamisesta ja lääkkeiden ostamisesta
katukaupasta. Vain harvat entiset tai nykyiset käyttäjät
hyväksyvät kokaiinin lähettämisen postitse.
Taulukko 22. Huumeita joskus käyttäneiden ihmisten mielipiteet
eri tekojen rangaistavuudesta sukupuolen mukaan
Rangaistavaa: Mies Nainen
--------------------------------------------
hasiksen polttaminen 23 27
alkoholin ja lääk-
keiden sekakäyttö 27 31
lääkkeiden ostaminen
katukaupasta 55 59
alkoholin ostaminen
katukaupasta 23 36
kannabis-kasvien
kasvattaminen 61 52
huumaavaa ainetta
sisältävien sienten
poimiminen 22 30
heroiinin käyttämi-
nen vieroitusoirei-
den lievittämiseen 50 48
kokaiinin lähettä-
minen postitse 89 91
--------------------------------------------
(N) (109) (68)
Huumeiden laillistamista alkoholin tapaan kannattaa neljäsosa
huumeita joskus käyttäneistä. 30 % heistä on sitä mieltä, että
ihmisten pitää saada vapaasti päättää mitä aineita tai huumeita
he itse haluavat käyttää. Kysyttäessä sopivaa rangaistusta
pelkästä huumeiden käytöstä oli 56 % huumeita joskus käyttäneistä
sitä mieltä, että käytöstä ei pitäisi lainkaan rangaista. 91 %
piti sopivana rangaistuksena korkeintaan sakkoa.
Huumerikoksesta annettavan rangaistuksen korvaamista hoitoon
hakeutumisella kannattaa 84 % huumeita joskus elämässään
käyttäneistä. Sitä vastustaa vain 7 %. Sitä ei siis juurikaan
koeta kielteiseksi asiaksi. Täsmälleen yhtä harvat ovat sitä
mieltä, että huumeiden käyttäjien pitäisi huumerikoksista
annettavien tuomioiden yhteydessä korvata jo käyttämänsä huumeen
arvo valtiolle. Tällaista korvausta vastustaa 70 % huumeita
joskus elämässään käyttäneistä.
6.4 Huumemielipiteiden väliset yhteydet
Ihmisten huumeasenteista muodostuu korrelaatiotarkastelun
perusteella rypäleitä, joihin eri asenteet keskittyvät. Yhtenä
esimerkkinä näistä ovat asenteet hasiksen polttamisen
rankaisemiseen, alkoholin ja lääkkeiden sekakäytön rankaisemiseen
ja pelkän huumeiden käytön rangaistavuuteen. Ihmisten
suhtautuminen näihin asioihin on useimmiten joko/tai, joko he
jättäisivät rankaisun tai sitten he kannattavat rankaisua
kaikissa näissä tapauksissa. Suhtautuminen käytön
rangaistavuuteen ei siten vaihtele juurikaan sen mukaan mistä
aineista on kyse.
Toinen vahva yhteys on mielipide alkoholin tai lääkkeiden
ostamisen katukaupasta rangaistavuuteen. Useimmissa tapauksissa
samat ihmiset joko kannattavat tai vastustavat näitä molempia.
Alkoholia tai lääkkeitä ihmiset eivät siten paljoakaan erottele
toisistaan.
Huumeiden tekemistä laillisiksi aineiksi alkoholin kaltaisesti
kannattavat useimmiten ihmiset, joiden mielestä ihmisten tulisi
saada vapaasti päättää mitä aineita tai huumeita he itse haluavat
käyttää. Tästä joukosta löytyy usein myös ihmisiä, joiden
mielestä kannabis-kasvien kasvattamisesta ei pitäisi rangaista.
Lisäksi he eivät kannata pakkohoitoa ja arvelevat huumeita
voitavan käyttää kohtuullisesti vailla erityisiä terveysongelmia.
Huumeiden käyttäjien pakkohoitoa kannattavat ihmiset ovat usein
sitä mieltä, että jo kertakokeilusta jää koukkuun. Nämä ihmiset
eivät yleensä olisi valmiita hyväksymään ystäväkseen huumeiden
käyttäjää, he eivät usko huumeita voitavan käyttää kohtuullisella
tavalla ilman terveysongelmia ja he kannattavat hasiksen käytön
rangaistavuutta. Tämän lisäksi he vielä usein ovat sitä mieltä,
että ihmisten ei tule vapaasti päättää aineiden käytöstään,
käytöstä yleensäkin tulee rangaista ja käytetyn aineen arvo tulee
korvata valtiolle. Pakkohoito liittyy tässä siten aika kovaan
rankaisuhaluun ja epärealistiseen uskoon huumeiden voimakkaista
vaikutuksista.
Ystäväkseen huumeiden käyttäjän hyväksyisivät useimmin ihmiset,
jotka arvelevat huumeita voitavan käyttää kohtuullisella tavalla,
jotka eivät kannata pakkohoitoa, joiden mielestä pelkästä
käytöstä ei pidä rangaista ja jotka eivät pidä oikeana sitä, että
käyttäjä joutuisi korvaamaan käyttämänsä aineen valtiolle. Nämä
ihmiset eivät siis usko huumeiden voimakkaisiin vaikutuksiin
eivätkä halua yhteiskunnan puuttuvan aineiden käyttäjien elämään.
7. HUUMEIDEN ONGELMAKÄYTTÖÄ KUVAAVAT
INDIKAATTORIT
7.1 Huumeet sosiaalihuollossa
Huumeiden käyttäjistä sosiaali- ja päihdehuollossa ei pidetä
Suomessa nykyisin säännönmukaisesti mitään tilastoja. Vuoteen
1987 voimassa olleen päihdyttävien aineiden väärinkäyttö lain
(PAV) aikana tilastoitiin kunnallisissa sosiaalitoimistoissa
vuosit tain noin 100 huumetapausta ja 400 lääkeaineiden
päihdekäyttötapausta. Huumetapauksista pääosa oli kannabiksen
käyttöä. Niiden osuus oli noin 0,5 % sosiaalitoimistojen kaikista
päihdetapauksista. Niiden määrä pysyi 1970-luvun puolivälin
jälkeen suhteellisen samalla tasolla aina vuoteen 1986, jolloin
tilastointi lopetettiin. Lääketapausten lukumäärä sen sijaan
kääntyi kasvuun vuoden 1983 jälkeen.
Vuoden 1983 aikana sosiaalihallitus teki päihdehuollon toimipai
koille laajan tiedustelun huumetilanteesta. Huumetapauksia tuli
ilmi joka toisessa päihdehuollon toimintayksikössä. Huumeiden
käyttäjiä todettiin 417, joista kolmasosa kovien aineiden
käyttäjiä. Palvelujen päällekkäiskäyttö huomioiden käyttäjien
henkilöluku oli jonkin verran tätä pienempi. Huumeiden käyttäjien
osuudeksi koko päihdehuollon asiakaskunnasta tuli 1,5 %.
Vuosina 1987 ja 1991 on tehty valtakunnalliset päihdetapauslas
kennat, joissa on selvitetty myös huumeiden käyttöä sosiaali- ja
terveydenhuollon palvelujärjestelmässä. Vuonna 1987 tehdyssä
päihdetapauslaskennassa 0,2 % päihdehuollon asiakkaista
luokiteltiin pelkästään klassisten huumeiden käyttäjiksi. Lisäksi
kymmenesosalla laskennan piiriin tulleista henkilöistä oli
alkoholin käyttöön liittynyt lääkkeiden ja/tai huumeiden
päihdekäyttöä. Lääkkeiden päihdekäyttö oli neljä kertaa huumeiden
käyttöä yleisempää.
Vuoden 1991 laskennan perusteella on lääkkeiden päihdekäyttö
jonkin verran lisääntynyt (Lehto ja Nuorvala 1992). Myös ns.
klassisten huumetapausten lukumäärä on kasvanut.
Päihdeasiakkaista 3,6 % oli käyttänyt kannabista ja 2,8 % muita
huumeita. Korvikkeiden käyttö oli kolme kertaa huumeiden käyttöä
yleisempää ja liuottimien käyttö (imppaus) yhtä yleistä
kuinhuumeiden käyttö. Lääkkeiden käyttäjistä suurin osa oli 30-50
-vuotiaita, kun taas huumeiden käyttäjät olivat useimmin 20-40
-vuotiaita.
Päihdetapauslaskennan perusteella lääkkeiden päihdekäyttäjiä ja
huumeiden käyttäjiä liikkuu sosiaali- ja terveydenhuollon hyvin
erilaisissa palvelupisteissä. Lääkkeiden käyttäjiä tavataan
suunnilleen yhtä usein sosiaalitoimistoissa, A-klinikoilla,
kuntoutuslaitoksissa, palveluasumisyksiköissä ja psykiatristen
sairaaloiden vuodeosastoilla. Lääkkeiden päihdekäyttäjiä tavataan
hieman tätä suppeammin lähes kaikissa muissakin
toimintayksiköissä.
Kannabiksen käyttäjiä on useimmin tavattu
palveluasumisyksiköissä, päiväkeskuksissa, kuntoutuslaitoksissa
ja A-klinikoilla. Jonkin verran harvemmin kannabiksen käyttäjiä
on käynyt yleissairaaloiden psykiatrisilla osastoilla,
sosiaalitoimistoissa, nuorisoasemilla, katkoloissa ja
yleissairaaloiden poliklinikoilla.
Muiden huumeiden käyttäjiä on tavattu eniten yleissairaaloiden
psykiatrisilla osastoilla, asumispalveluyksiköissä,
kuntoutuslaitoksissa, A-klinikoilla, päiväkeskuksissa ja
sosiaalitoimistoissa. Tämä osoittaa sitä, että huumeiden käyttö
niveltyy useimmin osaksi päihteiden sekakäyttöä ja huumeita
käyttäneet ihmiset käyttävät siksi useimmin tavanomaisia
päihdeongelmaisille tarkoitettuja palveluja.
Päihdetapauslaskennan perusteella arvioitiin sosiaali- ja
terveydenhuollon palveluissa kohdattavan vuosittain 50.000 –
80.000 alkoholin ongelmakäyttäjä, noin 10 000 lääkkeiden
ongelmakäyttäjää, noin 5 000 korvikkeiden tai liuottimien
käyttäjää, muutamia tuhansia kannabiksen käyttäjiä sekä tuhat tai
pari tuhatta klassisten huumeiden käyttäjää. (Nuorvala ja Lehto
1992.) Näistä käyttäjistä vain osa hakee palveluita huumeiden
käyttönsä vuoksi.
Tätä tutkimusta varten sosiaali- ja terveyshallitus teki
alkusyksystä 1992 päihdehuoltoon ja huumeiden käyttöön
erikoistuneille hoitopaikoille kyselyn lääkkeitä ja huumeita
vuosina 1990-1992 käyttäneistä asiakkaista. Kyselyyn saatiin
vastaus 140 toimipaikalta eri puolilta Suomea.
Toimipaikkojenlähettämät vastaukset jaettiin niiden asiakkaiden
lääkkeiden ja huumeiden käytön perusteella neljään ryhmään:
(ryhmä 1) asiakkaat pelkästään alkoholin käyttäjiä,
(ryhmä 2) merkittävällä osalla asiakkaista lääkkeiden ja
alkoholin sekakäyttöä,
(ryhmä 3) asiakkailla jossain määrin alkoholin, lääkkeiden ja
huumeiden sekakäyttöä sekä lopuksi
(ryhmä 4) toimipaikat, joissa huumeiden käyttäjien osuus
asiakaskunnasta oli ollut merkittävä.
Edellisen jaottelun mukaisesti 87 prosentissa päihdehuollon
toimipaikoista (N=117) on ollut merkittävässä määrin asiakkaita,
jotka harrastavat alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöä. 38 %
toimipaikoista (N=51) ilmoittaa, että ainakin muutama prosentti
heidän asiakkaistaan on käyttänyt sekaisin alkoholia, lääkkeitä
ja huumeita. Merkittävässä määrin huumeita käyttäneitä
asiakkaita oli ollut 6 prosentissa (N=8) kyselyyn vastanneista
toimipaikoista.
Huumeiden sekakäyttöä lääkkeiden ja alkoholin kanssa on todettu
26 paikkakunnalla. Näissä toimipaikoissa on havaittu tällaista
sekakäyttöä keskimäärin 10 prosentilla kaikista
päihdeongelmaisista asiakkaista. Näitä asiakkaita on edellisen
vuoden aikana kokonaisasiakasmäärään suhteutettuna ollut
päihdehuollossa 1000-2000 henkilöä.
Näillä ryhmään kolme kuuluvilla paikkakunnilla huumeiden
käyttäjien hoitomahdollisuudet painottuivat yleensä
avohoitopalveluihin ja kuntoutukseen. Vieroitus- ja
laitostasoinen hoito ja vaikeimmat huumeongelmat pyrittiin
hoitamaan useimmiten muualla. Näiden hoitojen seuraavia
jatkohoitopalveluita tarjosivat sen sijaan miltei kaikki
toimipaikat.
Oheisesta Suomen kuvasta näkee summittaisesti huumeisiin
liittyvän hoidon kysynnän sijoittumisen maan eri osiin. Pienimmät
valkoiset ympyrät kartalla tarkoittavat, että yhdessä
toimipaikassa sillä paikkakunnalla on todettu huumeiden
sekakäyttöä muiden päihteiden kanssa. Silloin, kun ympyrä on
suurempi on tätä käyttöä todettu useammassa toimipaikassa samalla
paikkakunnalla. Mustat ympyrät taas kertovat kuinka huumeiden
käyttäjiä toiminnassaan merkittävästi hoitaneet toimipaikat ovat
sijoittuneet. Pääkaupunkiseudun ulkopuolellahuumeiden vuoksi
hoitoa tarvinneiden ihmisten osuus toimipaikan asiakaskunnasta
nousee harvoin merkittäväksi. Helsingissä tällaisia toimipaikkoja
on puolestaan ollut useita. Muutoinkin asiakaskunnan huumeiden
käyttö on yleisesti painottunut eteläiseen Suomeen.
(kuvio 23/Suomi)
Huumeiden sekakäyttöä lääkkeiden ja alkoholin kanssa
harrastaneilla asiakkailla ikä on vaihdellut keskimäärin 22
vuodesta 35 vuoteen. Vain harvassa tapauksessa tätä nuoremmilla
asiakkailla on ollut huumeiden käyttöä. Sairaalahoidon tarpeessa
huumeita käyttäneistä asiakkaista on arvioitu olevan keskimäärin
viidesosan. 14 paikkakunnalla sairaalahoidon tarvetta ei ole
todettu huumeiden käytöstä huolimatta lainkaan. Huumeiden
injektiokäyttöä on havaittu viimeisen vuoden aikana 17
paikkakunnalla. 13 näistä paikkakunnista on sellaisia, joissa
injektiokäyttäjiä on havaittu vain 1-5 henkilöä.
Huumeiden käytön vuoksi edellä mainitulla paikkakunnilla
hoidettujen asiakkaiden lukumäärissä ei ollut tapahtunut
erityisempää muutosta vuodesta 1991 vuoteen 1992. Helsingin
ulkopuolella näitä asiakkaita on hoidettu 124 vuonna 1992 ja
heistä keskimäärin viidesosa on ollut sairaalahoidon tarpeessa.
Tähän täytyy tosin huomauttaa, että valtakunnalliset tiedot
huumeiden takia hoidetuista ovat puutteelliset.
Eri huumeiden käytön osuuksista ryhmässä kolme tai niissä viime
vuosina tapahtuneista muutoksista ei voi esittää kovinkaan
tarkkaa tietoa toimipaikkojen puutteellisen tilastoinnin vuoksi.
Niissä toimipaikoissa, joilla oli esittää tietoja eri aineiden
käyttäjistä, useimmin mainittiin kannabiksen käyttöä. 11
paikkakunnalla tiedettiin yksittäisiä amfetamiinin käyttäjiä.
Kolmella paikkakunnalla tiedettiin yksi kokaiinin käyttäjä ja
neljällä paikkakunnalla 1-3 heroiinin käyttäjää.
Kysyttäessä minne toimipaikat (ryhmä 3) ohjaavat ne huumeiden
käytön aiheuttamista ongelmista kärsivät asiakkaat, joita ne
eivät voi itse hoitaa, käytetyimmiksi hoitopaikoiksi
osoittautuivat sairaalat ja A-klinikat. Mainintoja saivat
seuraavat hoitopaikat:
HYKS, huumevieroitusyksikkö 18
A-klinikka, katkaisuasema 12
Järvenpään sosiaalisairaala 10
Kalliola, Kisko 10
Mikkelin A-koti 8
Psykiatrinen sairaala 8
Terveyskeskus 8
Hietalinna-yhteisö 7
Muu sairaala 6
Kuntoutuslaitos 4
Vapaaksi huumeista 2
Varsinaisia huumeiden käyttäjien hoitoon erikoistuneita
hoitopaikkoja (ryhmä 4) on ollut muutamia. Näistä tärkeimpänä
Helsingissä HYKS:n huumevieroitusyksikkö, jossa annetaan
huumeiden käyttäjille sekä avohoitoa että vieroitushoitoa.
Vieroitushoitoa varten on neljä vuodepaikkaa. Hietalinna-yhteisö
on tarkoitettu nuorille käyttäjille. Tämän lisäksi hoitoa on
tarjolla Helsingin nuorisoaseman poliklinikalla ja Kettutien
A-klinikalla. Jatkohoitoa ja kuntoutusta varten on käytössä
hoitokoti. Aikaisemmin Helsingissä ja nyttemmin Espoossa toimii
myös Vapaaksi Huumeista ry:n ylläpitämä vastaanottokoti.
Helsingin ulkopuolisia hoitopaikkoja ovat Järvenpään
sosiaalisairaala, Mikkelin A-koti ja pelkästään jatkohoitoon
tarkoitettu Kalliolan klinikka Kiskossa. Kiskossa hoidetaan noin
40 asiakasta vuodessa, joista 70-80 % huumeiden käytön vuoksi.
Merkittävästi hoitoa on tarjottu myös Kymen nuorisoasemalla
Kotkassa. Vakavammissa tapauksissa on näissä toimipaikoissa
turvauduttu jatkohoitona psykiatrisiin sairaaloihin.
Näissäkin huumeiden käyttäjiin paljolti erikoistuneissa
hoitopaikoissa (ryhmä 4) pelkkiä huumeiden käyttäjiä
asiakaskunnassa on ollut vain 0-5 %. Lääkkeiden ja huumeiden
sekakäyttäjiäkin on ollut vain 3-6 % lukuun ottamatta Kiskoa,
jossa tämä osuus on ollut 25 % ja HYKS:iä, jossa se on ollut 50 %
sekä Vapaaksi Huumeista, jossa se on ollut 80 %. Alkoholin,
lääkkeiden ja huumeiden sekakäyttäjiä on ollut 14-23 % paitsi
Kiskossa 85 %, HYKS:issä 100 % ja Hietalinnassa 70 %. Tämä kertoo
siitä, että laajempaa erikoistumista huumeiden käyttäjien hoitoon
on tapahtunut vain HYKS:ssä, Hietalinnassa ja Kiskossa.
Huumeiden käyttöön liittyvien ongelmien vuoksi palveluja hakeneet
ihmiset ovat olleet tyypillisesti 20-30 vuotiaita. Myös yli
30-vuotiaita asiakkaita on ollut melko paljon, mutta ei juurikaan
yli 40-vuotiaita.
Silloin kun lääkkeet jätetään pois tarkastelusta, apua ovat
hakeneet eri aineita käyttäneistä henkilöistä useimmin
amfetamiinin käyttäjät. Opiaattien käyttäjiä on ollut noin
kolmanneksen tätä vähemmän. Amfetamiinin ja opiaattien käyttäjien
hoito on paljolti keskittynyt HYKS:n huumevieroitusyksikköön.
Kannabikseen ja imppaukseen liittyvät asiakkaat, joita on
muutamia kymmeniä vuodessa, ovat jakautuneet paljon tasaisemmin
eri hoitopaikkoihin. Kokaiinin käytön vuoksi on hoidettu vain
muutama yksittäinen henkilö vuodessa.
Helsingin yliopistollisen keskussairaalan (HYKS) huumevieroitus
yksikössä kävi sekä vuonna 1990 että vuonna 1991 201 uutta
asiakasta hakemassa apua huumeongelmaan tai lääkkeiden
väärinkäyttöön. Asiakkaiden lukumäärä on pysynyt useamman vuoden
lähes samana, eikä myöskään käytetyissä aineissa ole erityisempiä
muutoksia. Vuonna 1991 amfetamiinin käytön vuoksi oli
hoidettavana 117 ja opiaattien käytön vuoksi 79 henkilöä.
Noin 80 % HYKS:n asiakkaista haluaa jonkinlaista hoitoa ja loput
20 % haluaisi jotain lääkkeitä. Arviolta puolet asiakkaista on
ollut sairaalahoidon tarpeessa. Hoitoonhakeutumisen syynä on
usein sekoamisen pelko tai elämäntilanteeseen liittyvä yleinen
hätä. Apua hakevilla ei useinkaan ole ollut työtä tai tekemistä,
heiltä ovat puuttuneet elämän näköalat.
Hietalinna-yhteisössä oli vuonna 1990 huumeiden vuoksi
ensimmäistä kertaa missään hoidossa vuonna 1990 70 henkilöä ja
vuonna 1991 58 henkilöä. Ensikertalaisten lukumäärässä samoin
kuin huumeiden käyttäjien osuudessa asiakaskunnasta (n. 220
vuodessa) ei ole viime vuosina tapahtunut merkittävämpää
muutosta. Myös Helsingin nuorisoaseman poliklinikalla on käynyt
useampia kymmeniä huumeiden käyttäjiä. Hietalinna-yhteisössä ja
Helsingin nuorisoaseman poliklinikalla vain 1-2 prosentin
asiakkaista on arvioitu olevan sairaalahoidon tarpeessa. Näin
siitä huolimatta, että niissä on käynyt yhteensä useita kymmeniä
amfetamiinia tai opiaatteja käyttäneitä asiakkaita.
Kettutien A-klinikalla huumeiden ja lääkkeiden sekakäyttäjiä kävi
asiakkaana vuonna 1990 106 henkilöä ja vuonna 1991 57 henkilöä.
Opiaattien käyttäjiä näistä oli vuonna 1990 71 ja vuonna 1991 19
eri henkilöä. Vuonna 1990 opiaatteja käyttävien suurehko määrä
johtuu siitä, että suuri osa näistä käyttäjistä oli hakenut
ylläpitohoitoa lääkintöhallitukselta ja heidät oli ohjattu
hoitoon Kettutien A-klinikalle. Monille näistä potilaista oli
aikaisemmin antanut Temgesic ylläpitohoitoa yksityinen lääkäri,
jonka toiminnan lääkintöhallitus vuonna 1990 kielsi.
Helsingin muilla A-klinikoilla ei ole ollut hoidettavana paljoa
huumeiden käyttäjiä. Eniten huumeiden käyttäjiä on käynyt
itäisellä A-klinikalla, jossa vuonna 1990 20-30 henkilöä on
hakenut lääkitystä tai apua aineiden käytön lopettamiseen. He
eivät ole kuitenkaan olleet välittömän hoidon tarpeessa. Muilla
A-klinikoilla on hoitoa hakenut korkeintaan muutama yksittäinen
huumeiden käyttäjä, jotka on ohjattu hoitoon HYKS:iin tai
Hietalinna-yhteisöön. Liisankadulla toimivan apaaehtoisjärjestön
(Vapaaksi huumeista) vastaanottokodissa tavattiin vuonna 1990 12
ensikertalaista huumeiden käyttäjää, joista 9 on ohjattiin
muualle hoitoon. Vuonna 1991 vastaanottokodissa kirjattiin
yhteensä 112 asiakasta. Järjestö muutti kesällä 1992 Espooseen.
Huumeita käyttävät sosiaali- ja päihdehuollon asiakkaat käyttävät
sein samanaikaisesti useampia palveluita. Tämä vaikeuttaa
tarkempien arvioiden tekemistä hoitoon hakeutuneiden huumeiden
käyttäjien kokonaisluvuista Suomessa tai Helsingissä. Esim.
Helsingissä HYKS:n huumevieroitusklinikalla,
Hietalinna-yhteisössä ja Kettu tien A-klinikalla ovat käyneet
paljolti samat henkilöt. Palveluiden päällekkäiskäytöstä riippuen
huumeiden käyttönsä vuoksi hoitoa hakeneita henkilöitä on ollut
Helsingissä sekä vuonna 1990 että vuonna 1991 yhteensä 200-300
henkilöä. Näistä henkilöistä noin sadan on arvioitu olevan
sairaalahoidon tarpeessa (lähinnä HYKS:n asiakkaat).
Suonensisäisesti huumeita käyttäviä henkilöitä Helsingissä on
hoitopalveluihin arvioitu hakeutuneen viimeisen vuoden aikana
noin 200.
Muualla Suomessa huumeiden vuoksi palveluja hakeneiden lukumäärät
ovat selvästi Helsinkiä pienemmät. Tätä eroa tietystiselittää se,
että monissa tapauksissa muualta ohjataan asiakkaita Helsinkiin
hoitoon. Muualla Suomessa huumeiden käytöstä aiheutuneiden
ongelmien vuoksi viimeisen vuoden aikana hoitoon oli hakeutunut
noin 50-70 henkilöä. Suonensisäisesti huumeita käyttäneitä heistä
on ollut noin 30.
Helsingin ulkopuolella useampia kymmeniä huumeiden käyttäjiä
asiakaskunnassa on ollut Järvenpään sosiaalisairaalassa, Mikkelin
A-kodissa ja Kymen nuorisoasemalla Kotkassa. Näiden asiakkaiden
joukossa on ollut myös useita amfetamiinin käyttäjiä ja muutamia
injektiokäyttäjiä. Muilta paikkakunnilta saapuneiden vastausten
perusteella huumeiden käyttäjien osuus asiakaskunnasta ei ole
ollut niissä kovin merkittävä. On kuitenkin mahdollista, että
kaikki näitä palveluita merkittävämmässä määrin tarjoavat
toimipaikat eivät ole vastanneet tässä käytettyyn sosiaali- ja
terveyshallituksen kyselyyn.
Yleisesti ottaen huumeiden käyttäjien pääsyssä hoitoon omaan
toimintayksikköön ei ole katsottu tapahtuneen viime aikoina
paljoakaan muutoksia. Huumeiden käyttäjille tarjottu hoito on
Mikkelin A-kotia lukuun ottamatta kuitenkin painottunut vahvasti
pääkaupunkiseudulle tai sen lähistöön. Tämän seurauksena
kauempana Helsingistä olevista toimipaikoista suunnilleen joka
toisella on ollut oman ilmoituksensa mukaan lähes joka kerta
vaikeuksia huumeasiakkaidensa jatkohoidon järjestämisessä. Vain
joka neljännellä ei ole ollut tällaisia vaikeuksia. Huumeiden
käyttäjien hoitoa ei voi pitää tästä syystä tyydyttävästi
järjestettynä.
7.2 Huumeet terveydenhuollossa
Suomessa tilastoidaan sosiaali- ja terveyshallituksen toimesta
kaikki yleissairaaloissa tai mielisairaaloissa hoidettavat
potilaat. Potilaat tilastoidaan niiden diagnoosien perusteella,
jotka heidän sairauksistaan tai hoidontarpeestaan tehdään
hoitojakson aikana. Diagnoosit erotellaan päädiagnooseihin ja
kolmeen sivudiagnoosiin. Sama potilas voi siis saada enimmillään
neljä eri diagnoosia sairaudestaan tai hoidontarpeestaan.
Diagnooseista löytyy vuonna 1987 tehdyn
tautiluokituksenuudistuksen jälkeen kaksi pääryhmää, joista
sairaaloissa huumeiden käyttönsä vuoksi hoidettuja potilaita voi
hakea. Nämä diagnoosit ovat 304 (lääke- ja päihderiippuvuus) ja
305 (päihtymystilat ja tupakkariippuvuus). Diagnoosin 304
mukaiset potilastiedot on käytettävissä viimeisen kahdenkymmenen
vuoden ajalta. Huumeiden käyttäjät löytyvät näiden diagnoosien
alaryhmistä, sillä diagnoosi 304 sisältää myös lääkeaineiden
käytöstä aiheutuneen riippuvuuden (joka muodostaa diagnoosien
selvän enemmistön). Diagnoosista 305 huumetapaukset muodostavat
pienen vähemmistön, sillä siihen sisältyy myös alkoholipäihtymys.
Sekä yleis- että mielisairaaloissa on huumeriippuvuuden vuoksi
kertynyt 1980-luvulla koko maassa keskimäärin 40 hoitojaksoa
vuodessa. Helsingissä vastaavat hoitojaksot ovat olleet 10-15
vuodessa. 1980-luvun lopulla hoitokertojen määrät ovat olleet
hieman suurempia kuin 1980-luvun alussa, mutta muutokset eivät
ole suuria tai systemaattisia. Amfetamiiniin ja kannabikseen
liittyvät hoitokerrat ovat hieman lisääntyneet 1980-luvun
puolivälin jälkeen.
Taulukko 23. Diagnoosin 304 (huumeriippuvuus) mukaiset
hoitojaksot yleissairaaloissa koko Suomessa 10-64 -vuotiailla.
Aine 1981 1982 1983 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990
----------------------------------------------------------------
Opiaatit 17 26 26 18 22 26 18 14 31 22
Amfetamiini 5 5 9 5 12 5 6 10 16 3
Kokaiini - - 2 1 2 2 - - 1 1
Hallusinogeenit - 1 1 - 2 1 4 1 3 1
Kannabis - 1 2 - 7 5 9 9 14 3
Liuottimet .. .. .. .. .. .. 12 6 19 4
---------------------------------------------------------------
Yhteensä 22 33 40 24 45 39 49 40 84 34
Taulukko 24. Diagnoosin 304 (huumeriippuvuus) mukaiset
hoitojaksot mielisairaaloissa koko Suomessa 10-64 -vuotiailla.
1981 1982 1983 1984 1985 1986 1987 1988 1989 1990
----------------------------------------------------------------
Opiaatit 25 20 21 18 14 9 13 7 11 22
Amfetamiini 7 7 5 8 13 15 18 12 17 34
Kokaiini - - 2 - - 2 - 3 - 6
Hallusinogeenit 1 1 4 1 4 3 1 1 5 2
Kannabis 4 2 7 17 6 3 14 7 11 26
Liuottimet .. .. .. .. .. .. 27 14 16 17
---------------------------------------------------------------
Yhteensä 37 30 39 44 37 32 73 44 60 107
Taulukoiden luvuissa ovat mukana sekä poistoilmoitusten
päädiagnoosit että kaikki kolme sivudiagnoosia. Kaksi kolmasosaa
taulukoissa mainituista hoitokerroista on ollut sellaisia, joissa
huumeriippuvuus on ollut pääasiallisena hoidontarpeen syynä.
Kolmasosassa tapauksista se on ollut sivudiagnoosina.
Samaa henkilöä on voitu hoitaa useampia kertoja vuoden aikana,
josta syystä taulukoiden luvut ovat suurempia kuin hoidettujen
henkilöiden lukumäärät kunakin vuotena. Vuonna 1989
yleissairaaloissa hoidettiin huumeriippuvuuden vuoksi 29 henkilöä
mutta hoitokertoja oli yhteensä 84. Esim. yhtä henkilöä oli
hoidettu imppauksen vuoksi 9 kertaa vuoden 1989 aikana.
Sairaalatilastoista tehdyn laajemman analyysin perusteella on
hoidettuja ihmisiä keskimäärin kolmasosa vähemmän kuin
tilastoituja hoitojaksoja. Huumeriippuvuuden vuoksi hoidettujen
henkilöiden lukumäärissä tämä tarkoittaa sitä, että 1980-luvulla
tilastoitujen keskimääräisten 80 hoitojakson taustalta on
löytynyt vuosittain noin 50 henkilöä.
1980-luvun jälkipuoliskon hoitojaksojen lukumäärien lievää nousua
selittää osaksi vuonna 1987 uudistunut tilastointikäytäntö, joka
toi imppauksen mukaan huumeriippuvuustilastointiin. Lukuja on
kasvattanut myös vuonna 1987 avattu HYKS:n
huumevieroitusklinikka, joka on siirtänyt jonkin verran
hoitotoimenpiteitä päihdehuollosta sairaalaan. HYKS:n
valtakunnallista merkitystä kuvaa se, että vuonna 1989 sen osuus
oli diagnoosin 304 vuoksi yleissairaaloissa tehdyistä
hoitokerroista 46 %.
HYKS:n huumevieroitusyksikön asiakkaista (N=260) tehdyssä
tutkimuksessa (Meretniemi 1992) on todettu, että hoitoon
1990-luvun vaihteessa hakeutuneet potilaat ovat keskittyneet
huumeiden käyttönsä aloittamisvuoden puolesta kahteen
sukupolveen: vuosina 1967-1972 ja vuosina 1977-1982 huumeiden
käyttönsä aloittaneet. Muina vuosina käyttönsä aloittaneita on
ollut selvästi vähemmän. Huumeiden (päihteiden) käytön
aloittaminen on tapahtunut useimmilla ongelmakäyttäjillä 12-16
-vuotiaana. Kannabiksen käytön aloittamisiän keskiarvo on ollut
15,7 vuotta ja kovien huumeiden 18-19 vuotta. Yleisimmin
käytettyjä aineita ovat olleet kannabis, amfetamiini ja
bentsodiatsepiinit. Noin puolet asiakkaista on käyttänythuumeita
suonensisäisesti. Suonensisäisesti on käytetty lähes yhtä usein
amfetamiinia tai opiaatteja.
Ensimmäinen 1970-luvun vaihteessa aloittanut sukupolvi koostui
pääosin opiaatteja käyttävistä miehistä. Toisessa sukupolvessa
tyyppiaineena oli amfetamiini ja samalla naisten osuus huumeiden
käyttäjistä selvästi lisääntyi, vaikka jäikin edelleen miesten
osuutta pienemmäksi.
Pidemmällä aikavälillä on lääke- ja huumeriippuvuuden vuoksi
(diagnoosi 304) aiheutuneiden hoitojaksojen lukumäärissä
tapahtunut selvää vähenemistä. Ennen 1970-luvun puoliväliä näitä
hoitojaksoja oli mielisairaaloissa noin 500 ja yleissairaaloissa
noin 300 vuodessa. Luvut laskivat selvästi vuoden 1975 jälkeen.
Vuoden 1986 jälkeen vastaavat luvut ovat olleet mielisairaaloissa
keskimäärin vajaat 300 ja yleissairaaloissa vajaat 200.
Yleissairaaloissa hoitojaksojen vuotuiset lukumäärät ovat
säilyneet joitakin vuotuisia laskuja lukuunottamatta hyvin
samoina koko 1980-luvun ajan. Vuoden 1986 jälkeinen lasku
hoitojaksojen lukumäärissä johtuu laitossairaaloiden
erottamisesta omaksi tilastokseen tässä vaiheessa.
Mielisairaaloissa puolestaan luvut olivat alhaisimmillaan (vajaat
200) 1980-luvun alkupuolella. Vuodesta 1987 alkaen luvut ovat
pysyttäytyneet sitä korkeammalla tasolla (vajaa 300). Tämä
tasoero voi johtua uuden tautiluokituksen käyttöönotosta vuonna
1987.
Helsinkiläisten osuus on ollut 1980-luvulla 23 % yleissairaaloi
den ja 36 % mielisairaaloiden vuosittaisista hoitokerroista. Jos
näihin lukuihin lisättäisiin koko pääkaupunkiseudun osuus näkyisi
hoidon painottuminen Helsingin lähistölle vielä selvempänä.
Erityisesti laittomien huumeiden käytössä hoidontarve keskittyy
hyvin selvästi joko pääkaupunkiseudulle tai sitä ympäröivään
Uudenmaan lääniin. Opiaatti-ryhmässä on keskimääräistä enemmän
hoidontarvetta pääkaupunkiseudun ulkopuolella siksi, että tämä
riippuvuus tarkoittaa useimmiten laillisia lääkeaineita, kuten
morfiinia. Opiaatti-ryhmässä on hoidettavien keski-ikä selvästi
muita klassisten huumeiden käyttäjäryhmiä korkeampi ja muistuttaa
paljon lääkeaineiden päihdekäyttäjien ikäjakaumaa.
Päihtymystilan vuoksi (diagnoosi 305) on vuonna 1990 kertynyt
hoitokertoja 3351, yleissairaaloissa 3216 ja mielisairaaloissa
135. Näistä hoitokerroista 3168 (95 %) on liittynyt alkoholiin,
63 (2 %) tupakkariippuvuuteen, 47 rauhoittaviin lääkkeisiin (1,4
%) ja 13 (0,4 %) klassisiin huumeisiin.
Alkoholiriippuvuuden vuoksi (diagnoosi 303) tilastoitiin vuonna
1990 sairaaloissa 10229 hoitokertaa, yleissairaaloissa 7478 ja
mielisairaaloissa 2751. Kun näitä lukuja suhteuttaa lääke- ja
huumeriippuvuuden vuoksi hoidettuihin potilaisiin, lääke- ja
huumeriippuvuuden (diagnoosi 304) osuus sairaaloissa hoidetuista
päihderiippuvuustapauksista on 5,7 %. Pelkän huumeriippuvuuden
osuus päihderiippuvuus hoitokerroista on 1,3 %.
Yleissairaaloissa alkoholiriippuvuus aiheuttaa hoitokerroista
suhteellisesti suuremman osan, sillä niissä lääke- ja
huumeriippuvuuden vuoksi hoidettujen osuus oli vuonna 1990 1,7 %
ja pelkän huumeriippuvuuden vuoksi hoidettujen osuus 0,4 %.
Mielisairaaloissa taas lääkkeet ja huumeet painottuvat enemmän:
niiden osuudet olivat vuonna 1990 15,1 % ja 3,3 %.
Suomessa oli maaliskuun 1992 loppuun mennessä saanut
HIV-tartunnan yhteensä 428 henkilöä, joista 100 oli sairastunut
ja 65 kuollut aidsiin. Suonensisäisesti huumeita käyttäneitä
henkilöitä HIV-tartunnan saaneista oli vuoden 1990 loppuun
mennessä 15 henkilöä eli 3,5 % kaikista HIV-tartunnan saaneista.
Vain yksi näistä henkilöistä oli saanut HIV-tartunnan Suomessa.
Vuonna 1991 ei HIV-tartunnan saaneiden joukossa ollut yhtään
narkomaania.
7.3 Huumeiden käyttöön liittyvät kuolemantapaukset
Huumekuolemalla tarkoitetaan julkisuudessa vaihtelevasti joko
jonkin aineen käytöstä aiheutuvaa akuuttia myrkytystä tai yleensä
huumeiden käyttöä ennen kuolemantapausta. Jälkimmäisessä
tapauksessa huumeiden käyttö ei useinkaan ole henkilön välitön
kuolemansyy.
Oikeuslääketieteellinen kuolemansyytutkimus tehdään Suomessa
kaikille äkillisesti tai yllättäen kuolleille. Tällainen tutkimus
tehdään koko väestöstä noin 16 prosentille.
Nuoremmissaikäryhmissä (15-34 -vuotiaat) tutkimus tehdään noin 90
prosentille tämän ikäisinä kuolleille.
Päihteisiin liittyviä myrkytyskuolemia on viime vuosina todettu
Suomessa 800-900 vuodessa. Alkoholimyrkytyksiä näistä on ollut
vuosittain noin 450 ja lääkemyrkytyksiä 350-450. Korvikeaineet
ovat aiheuttaneet noin 30 myrkytystä vuodessa.
Lääkemyrkytyksistä valtaosa on ollut itsemurhia. Tapaturmaisia
lääkemyrkytyksiä on ollut 1980-luvulla 50-100 vuodessa. Näistä
useimmissa tapauksissa on käytetty useampaa lääkeainetta yhtä
aikaa. Alkoholimyrkytysten lukumäärä kasvoi selvästi 1980-luvun
puolivälissä ja lääkemyrkytysten lukumäärä 1980-luvun lopulla.
(Vuori ym. 1992.) Päihdeaineisiin liittyvät myrkytyskuolemat ovat
lisääntyneet 1970-luvun alkupuolen jälkeen noin 50 prosentilla.
Kuolemantapauksia oli silloin noin 300 vuodessa.
Huumeriippuvuuteen (diagnoosi 304) liittyvät myrkytyskuolemat
ovat olleet Suomessa suhteellisen harvinaisia. Tällaisia kuolemia
on ollut klassisiin huumeisiin liittyen Tilastokeskuksen mukaan
vuonna 1988 2 kappaletta, vuonna 1989 6 kappaletta ja vuonna 1990
7 kappaletta. Akuuteista myrkytyksistä yleisempiä ovat olleet ns.
imppauskuolemat, joita oli vuosina 1988-1990 yhteensä 11 (Vuori
ym. 1992).
Erkki Vuori on tutkinut viime vuosina Helsingin yliopiston
oikeuslääketieteen laitoksella systemaattisesti 15-34 -vuotiaiden
miesten kuolinsyitä ja sitä löytyykö heidän verestään jälkiä
huumeiden käytöstä ennen kuolemaa. Naiset on jätetty
kustannussyistä tutkimuksen ulkopuolelle, sillä huumelöydökset
naisten kuoleman tapausten yhteydessä ovat olleet äärimmäisen
harvinaisia.
Taulukko 25. Uudenmaan läänin alueella kuolleiden 15-34
-vuotiaiden miesten huumausaineiden seulonnassa todetut
löydökset. Mukana myös muut kuolemansyyt kuin myrkytykset.
Löydös 1988 1989 1990
--------------------------------------------
Amfetamiini 2 - 1
Opiaatit 3 5 4
Kannabis - 2 4
Amfetamiini ja kannabis 2 2 2
Opiaatit ja kannabis - - 5
Amfetamiini ja opiaatit - 1 1
--------------------------------------------
Yhteensä 7 10 16
(Lähde: Vuori ym. (1992))
Uudellamaalla on 15-34 -vuotiaina kuolleilla miehillä todettu
1980-luvun lopulla keskimäärin 10 sellaista kuolemantapausta,
joissa verestä on löydetty merkkejä jonkin huumeeksi luettavan
aineen käytöstä ennen kuolemaa. Näissä luvuissa on todettu
lisääntymistä. Osaksi tämä voi johtua siitä, että
seulontamenetelmät ovat olleet aikaisempaa herkemmät.
Yli puolet näistä kuolemista on ollut sellaisia, joissa on
todettu opiaattien käyttöä. Useimmissa tapauksissa on ollut kyse
morfiinista (seuraavana kodeiini) ja kuolemansyyksi on luokiteltu
lääkeainemyrkytys. Kolmasosa kuolleista on käyttänyt laittomilla
markkinoilla selvästi suosituinta huumetta: amfetamiinia. Joka
toiselta on löydetty merkkejä myös kannabiksen käytöstä. Tämä
käyttö ei johda myrkytyksiin.
Morfiinin melko laaja esiintyminen näissä löydöksissä viittaa
siihen, että henkilöt, joiden verestä on löytynyt
kuolemanhetkellä jälkiä huumeiden käytöstä, ovat paljolti eri
henkilöitä kuin huumeiden käyttönsä vuoksi hoitoa hakevat
ihmiset. Näin siitä päätellen, että vain noin kymmenesosa HYKS:n
huumevieroitukseen hakeutuneista potilaista on kertonut joskus
käyttäneensä morfiinia (Meretniemi 1992).
Vuonna 1991 helsinkiläisistä 15-34 -vuotiaana kuolleista miehistä
viidellätoista oli veressään merkkejä huumeiden käytöstä ennen
kuolemaa. 8 heistä oli käyttänyt ennen kuolemaansa opiaatteja
(lääkkeitä kuten morfiinia), 5 amfetamiinia ja 3 kannabista.
Useimpien kuolemansyyksi oli merkitty lääkeainemyrkytys. Loput
olivat itsemurhia tai onnettomuuksia. Helsinkiläisten osuuden
koko Suomen huumelöydöksistä myrkytyskuolemissa on arvioitu
olevan eri vuosina 60-70 %. (Vuori 1992.)
7.4 Huumausainerikokset
Huumausainerikokset ovat julkisuudessa käytetyimpiä tietolähteitä
huumeongelmaa ja sen muutoksia kuvattaessa. Käytäntö on
ilmeisesti syntynyt siksi, että huumeiden käytössäja kaupassa
toisaalta on kyse laittomasta toiminnasta ja toisaalta poliisi on
hyvin halukkaasti tiedottanut huumerikoksista julkisuuteen.
Huumerikokset poikkeavat tässä luvussa käsitellyistä muista
indikaattoreista siinä, että ne eivät välttämättä kuvaa huumeiden
ongelmakäyttöä. Tosin huumeiden ongelmakäytöllä on
huumerikoksissa huomattava painoarvo. Näin siitä syystä, että
poliisin huumekontrolli kohdistuu huomattavasti tavallista
useammin sosiaalisesti huono-osaisiin ja kovien huumeiden
käyttäjiin. Tämä on käynyt ilmi huumerikoksista tehtyjen
tilastotarkastelujen sekä käyttäjistä tehtyjen haastattelujen
perusteella (Kontula 1986, Hakkarainen 1987b, Heinonen 1989). Jo
poliisin kontrollin kohteeksi joutuminen aiheuttaa näille
ihmisille lisäongelmia. Lisäksi osalla näistä ihmisistä myös
huumeiden käyttö on voinut luisua hallinnasta.
Huumerikosten tutkinnassa tulee ilmi myös huumeiden kokeilu- ja
satunnaiskäyttöä sekä käyttönsä hallitsevia käyttäjiä. Heidän
huumeiden käyttönsä ei yleensä kuulu huumeiden ongelmakäytön
alueelle. Heidän osuuttaan huumerikoksista ei nykytietämyksen
perusteella voida kuitenkaan kunnolla arvioida.
Huumerikostietojen käyttämisessä huumeongelman indikaattorina on
monia ongelmia: Huumerikostilastojen perusteella ei voi tehdä
suoria johtopäätöksiä huumetilanteen muutoksista, sillä niiden
luvut vaihtelevat viranomaisten aktiivisuuden, resurssien ja
sattumien mukaisesti. On vaikea arvioida kuinka suuri osa
huumeiden käyttäjistä kunakin ajankohtana tulee
kontrolliviranomaisten tietoon. Joskus julkisuudessa esitetyt
arviot ilmi tulleen rikollisuuden suhteesta piilorikollisuuteen
eivät perustu mihinkään tutkimuksiin. Toinen ongelma on se, että
huumerikoksista pidetään monenlaisia tilastoja, jotka eivät aina
ole kelvollisia kunnollisiin ajallisiin vertailuihin.
Huumerikoksista on Suomessa tilastoja poliisilta, syyttäjiltä ja
tuomioistuimista. Myös tulli pitää omia tilastojaan. Osan
tilastoista koostaa poliisi itse, kuten keskusrikospoliisi ja
paikalliset poliisit, suurimman osan Tilastokeskus. Julkisuuteen
ovat tulleet useimmin viime vuosina joko keskusrikospoliisin tai
Helsingin huumepoliisin koostamat luvut. Keskusrikospoliisi kerää
paikallisilta poliiseilta tietoa huumerikoksiinsyyllistyneiden
henkilöiden kokonaismääristä, heidän käyttämistään aineista ja
teoista (salakuljetus, myynti, käyttö ym.) sekä takavarikoista.
Näiden tietojen perusteella KRP tekee valtakunnallisen
yhteenvedon neljännesvuosittain. Tilastokeskus kerää samoja
tietoja, mutta ei tilastoi lähemmin huumerikoksiin liittyviä
aineita tai tekoja.
Eri tilastoissa on käytetty hieman erilaisia tilastoyksikköjä.
Tilastokeskuksen koostama poliisitilasto käsittelee rikoksia, ei
henkilöitä. Sama henkilö on voinut saada syytteen useammasta
rikoksesta asian oikeuskäsittelyn yhteydessä ja nämä rikokset
tilastoidaan erikseen. Joskus sama yksittäinen rikos on voitu
tilastoida eri poliisipiireissä useampaan kertaan silloin, jos
henkilö asuu muualla kuin missä tutkinta on tehty. Näiden
asioiden vuoksi poliisitilastoon kirjattujen rikosten vuotuinen
lukumäärä on ollut 2-3 kertaa suurempi kuin syytettyjen
henkilöiden lukumäärä.
Keskusrikospoliisin tilasto on aikaisempina vuosina koostettu
henkilötilastoksi eli samaa henkilöä koskevat tiedot on
neljännesvuosittain yhdistetty. Vuoden 1989 jälkeen tilastointia
on muutettu, eikä tätä kirjoitettaessa ole aivan varmaa miten
tilasto tällä hetkellä tehdään. Tuomioistuintilastosta on
puolestaan poimittu rikosjutut, joissa päärikoksena on ollut
huumerikos. Tämä tilasto on ollut melko lähellä
henkilötilastoperiaatetta. Neljäntenä tässä käytettynä tilastona
on Helsingin huumepoliisin tilasto, joka on tehty periaatteessa
henkilöpohjaiseksi.
Vaikka eri tilastot poikkeavatkin toisistaan tekotapojensa
suhteen, voi niiden perusteella arvioida ajallisia muutoksia
niiltä osin kuin tilastointikäytäntö on säilynyt samana.
Rikoksiin henkilöiden sijasta pohjautuvat tilastot ovat herkempiä
satunnaisille vaihteluille ja siinä mielessä vähemmän luotettavia
ajallisiin vertailuihin.
Ehkä vastoin julkisuudesta syntynyttä käsitystä erilaisia
tilastolähteitä huumerikollisuudesta keskenään vertaamalla
näyttää siltä, että huumerikollisuudessa ei ole tapahtunut
erityisempiä muutoksia viimeisten kymmenen vuoden aikana.
Keskimäärin noin tuhat ihmistä on saanut vuosittain syytteen
huumerikoksesta. Miesten osuus syytetyistä on ollut noin 85
%.Ulkomaalaisia syytetyistä on ollut viime vuosina 25-80 henkeä
vuodessa.
Helsingin huumepoliisissa tilanne on ollut hyvin vakiintunut koko
kymmenvuotisjaksolla. Huumerikoksesta syytettäviä henkilöitä on
ollut vuosittain noin 500 ja noin 70 % heistä on pidätetty
huumerikoksen yhteydessä. Pidätetyistä on edelleen vangittu 15 %,
keskimäärin 50 henkilöä vuodessa.
(kuvio 24)
Tuomioistuintilastojen perusteella ovat vuoteen 1988 asti
huumerikokset valtakunnallisesti hieman lisääntyneet, jonka
jälkeen vuosina 1989-1990 ne ovat selvästi vähentyneet. Vuoden
1991 tilasto ei ollut tätä kirjoitettaessa vielä käytettävissä.
Tilastojen tulkinta on hyvin selvä vuoteen 1991 asti: mitään
erityistä muutosta huumerikollisuudessa ei ole tapahtunut. Vuosi
1991 on epäselvä Keskusrikospoliisin tilastossa tällöin näkyvän
selvän nousun vuoksi. Onko tässä kyse huumerikollisuuden
lisääntymisestä vaiko tilastoinnissa tapahtuneesta muutoksesta?
Siinäkin tapauksessa, jos nousu on todellinen, voi se johtua yhtä
hyvin valvontakäytäntöjen muutoksesta kuin huumeiden käytön
lisääntymisestä. Aikaisemmin tässä raportissa esitettyjen
tietojen perusteella taas mitään merkittävämpää huumeiden käytön
muutosta ei ole vastikään tapahtunut.
Tilanteen epäselvyys johtuu siitä, että Tilastokeskuksen
poliisitilastossa ei näy mitään kasvua vuodesta 1990 vuoteen 1991
samalla kun Keskusrikospoliisin luvuissa on tuntuva lisäys.
Molempien tilastojen täytyisi kuitenkin pitää erilaisesta
tilastoyksiköstä huolimatta sisällään täsmälleen samat rikokset.
Epäselväksi jää myös se miksi Keskusrikospoliisin tilastossa on
tuntuva kasvu myös jo vuonna 1990, vaikka tuomioistuintilastossa
ei näy mitään kasvua. Koska molemmat tilastot ovat verrattavissa
henkilötilastoihin, tulisi niiden noudattaa samaa kehitystä. Onko
Keskusrikospoliisin tilastointikäytäntö siten etääntynyt
henkilötilastoperiaatteesta ja tullut tästä syystä
vertailukelvottomaksi aikaisempiin vuosiin?
Osa keskusrikospoliisin lukujen noususta 1990-1991 selittyy
sillä, että keskusrikospoliisi on perustanut vuosina 1989-1991
huumetutkintatoimistoja seitsemään uuteen kaupunkiin
pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Samalla reseptiväärennykset on
siirretty huumerikostilastoihin. Tällaisten väärennysten osuus
oli 5 % huumerikoksista vuonna 1991.
Yksi varteenotettava selitys Keskusrikospoliisin muista
tilastoista poikkeaville ja kasvaneille luvuille voisi olla se,
että poliisin tutkimista huumerikoksista merkittävästi
aikaisempaa suurempi osa päättyisi syyttäjällä, eli nämä rikokset
jäisivät syyttämättä eivätkä siksi voisi näkyä
tuomioistuintilastoissa. Tuoreimmat käytettävissä olevat
tilastoluvut syyttämättäjättämisestä ovat vuodelta 1990. Tilasto
ei osoita mitään suurta muutosta syyttämättäjättämiskäytännössä.
Tilastojen erot jäävät siten toistaiseksi selvittämättä. Siten
vasta vuoden 1991 tuomioistuintilastojen jälkeen nähdään onko
ilmi tullut huumerikollisuus todella kasvussa.
Taulukko 26. Syyttämättä jätetyt huumerikokset
syyttämättäjättämisperusteen mukaan vuosina 1986-1990.
Peruste 1986 1987 1988 1989 1990
-----------------------------------------------------
Ei rikos 6 9 3 4 5
Ei näyttöä 58 42 42 67 81
Rikos vähäpätöinen 22 12 11 19 35
Muu lainsäännös 3 1 1 - -
Tekijän nuoruus - - - 1 -
Vanhentunut 1 1 2 5 4
-----------------------------------------------------
Yhteensä 90 65 59 96 125
Lähde: Tilastokeskus
Vajaa puolet huumerikoksista on ollut pelkkää huumeiden käyttöä.
Tämä tarkoittaa sitä, ettei henkilö ole tällöin hankkinut
huumeita haltuunsa, vaan on esim. vastaanottanut toisen tarjoamaa
ainetta. Käytön ja hallussapidon yhteinen osuus on ollut noin
kaksi kolmasosaa kaikista syytteistä. Vuosilta 1990 ja 1991 tästä
ei ole vertailukelpoisia lukuja Keskusrikospoliisin muutettua
tällöin tilastointikäytäntöään. Sekä salakuljetuksen että myynnin
osuus huumerikoksista on ollut vähän yli 10 %.
Viime vuosina keskimäärin noin 60 % syytteistä on koskenut
kannabista, noin 25 % lääkeaineiden päihdekäyttöä ja noin 15 %
amfetamiinia. Muiden kovien huumeiden osuus on ollut 2-3 %
huumerikoksista. 1980-luvun jälkipuoliskolla ovat lääkeaineet ja
jonkin verran myös amfetamiini kasvattaneet osuuttaan kannabiksen
sekä muiden kovien huumeiden osuuden supistuessa. Vuonna 1991 82
% syytteen saaneista henkilöistä oli käyttänyt kannabista.
Nämä luvut kertovat siitä, että Suomen huumeongelma on hyvin
selvästi painottunut amfetamiiniin ja että heroiinille ja varsin
kaan kokaiinille ei ole löytynyt paljoakaan sijaa Suomen
huumemarkkinoilla. Tämä johtunee osaksi siitä, että amfetamiini
on selvästi kokaiinia halvempaa ja vaikutuksiltaan siihen
verrattavaa ainetta.
Huumerikoksista syytetyistä on alle 19-vuotiaita ollut
keskusrikospoliisin tietojen perusteella viime vuosina
keskimäärin noin 5 %. Vuonna 1991 osuus oli noin 10 %. Tämän
ikäisten lukumäärä on vaihdellut välillä 50-200. Tyttöjen osuus
rikossyytteistä on ollut viime vuosina vain noin viidesosa ja se
on aikaisempiin vuosiin verrattuna selvästi supistunut. Tyttöjen
lisääntynyt sekakäyttö ei siten näy rikostilastoissa. Näyttää
siten siltä, että poliisin nuoriin kohdistama huumekontrolli
kohdistuu selvästi useammin hasista polttaviin poikiin kuin
lääkkeitä (pillereitä) päihteeksi käyttäviin tai hasista
poltteleviin tyttöihin.
Suuri enemmistö nuorista saa syytteen kannabiksen käytöstä.
Vuoden 1991 kasvu nuorten lukumäärissä oli suurimmalta osin
kannabiksen käyttöön liittyviä syytteitä. Lääkkeiden
väärinkäytöstä on tehty vuosittain 10 – 50 rikossyytettä, eli
selvästi vähemmän kuin niiden käytön yleisyyden perusteella voisi
olettaa. Kovien huumeiden kokeilua ja käyttöä poliisin tietoon
on tullut nuorten parissa melko harvoin. Vuodesta 1985 vuoteen
1990 tällaisesta huumerikoksesta (amfetamiini, LSD, opiaatit) on
saanut vuosittain syytteen 2 – 9 alle 19-vuotiasta henkilöä koko
Suomessa. Vuonna 1991 syytteitä oli 34. Selvä enemmistö näistä
syytteistä on liittynyt amfetamiinin käyttöön.
Kovat huumeet eivät ole ainakaan aliedustettuina
poliisitilastoissa, sillä Heinosen (1989) tutkimuksessa vain
selvä vähemmistö käyttönsä hallitsevista henkilöistä (usein
hasiksen käyttäjiä) oli joutunut poliisin kanssa tekemisiin, kun
taas ongelmakäyttäjistä poliisin kanssa tekemisiin oli joutunut
lähes jokainen.
Poliisikontrolli kohdistuu ensisijaisesti kaikkein heikoimmista
sosiaalisista lähtökohdista tuleviin nuoriin. Pelkästään jo
asunnottomuus pakottaa heidät kadulle, näkyville, missä heidän
toimintaansa on helpompi kontrolloida.
Eurooppalaisessa vertailussa Helsingissä ja Suomessa tehtävät
huumetakavarikot ovat pieniä. Interpolin tilastojen perusteella
Suomessa tehdyt takavarikot ovat olleet väestöön suhteutettuna
joinakin 1980-luvun vuosina jopa Länsi- Euroopan pienimmät
(Kontula 1986).
Huumeiden salakuljetuksesta on saanut syytteen vuosittain noin
150 henkilöä. Suurin osa syytetyistä on pyrkinyt salakuljettamaan
huumeita (yleensä hasista) omaan käyttöönsä. Kannabiksen
takavarikot ovat 1980-luvun lopulla lisääntyneet. Suurimmat
kannabiksen takavarikot ovat olleet kauttakulkuun tarkoitettuja
huume-eriä. Kannabista on takavarikoitu vuosina 1989-1991 noin
sata kiloa vuodessa. Amfetamiinia on takavarikoitu noin kaksi
kiloa vuodessa. Vuosina 1989 ja 1991 takavarikoidut kokaiinierät
ovat joutuneet Suomeen ilmeisesti vahingossa.
Taulukko 27. Poliisin ja tullin takavarikoimat huumeet kiloina
1986 1987 1988 1989 1990 1991
------------------------------------------------------------
kannabis 10,300 24,700 23,500 164,300 71,200 107,605
amfetamiini 1,145 1,200 2,100 1,060 1,383 5,320
heroiini 0,007 0,047 0,159 0,198 0,026 0,664
kokaiini 0,035 - 0,049 10,782 0,035 38,142
------------------------------------------------------------
(Lähde: Keskusrikospoliisi)
Noin joka kymmenes huumerikos johtaa Suomessa ehdottomaan
vankeustuomioon. Näissä rikoksissa on tavallisesti kyse Suomessa
suurena pidettyjen huume-erien salakuljetuksesta, käsittelystä
tai myynnistä. Suurena määränä Suomessa on pidetty 500-1000 gr
hasista, 50-100 gr amfetamiinia ja 10-20 gr heroiinia.
Taulukko 28. Huumausainerikoksen vuoksi vangittujen henkilöiden
kokonaismäärä Suomen vankiloissa. Vankien lukumäärä kunakin
vuotena 1.10.
----------------------------
1986 94 1989 82
1987 75 1990 98
1988 70 1991 84
----------------------------
(Lähde: Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto)
Huumerikoksista tuomittujen osuus Suomen kokonaisvankiluvusta
(noin 3000) on 3,4 %. Vuoden 1991 aikana vankeusrangaistuksensa
aloitti huumerikoksen vuoksi 79 henkilöä. Rikoksen uusiminen on
huumerikoksissa tyypillistä, sillä vankeuteen tuomituista vain
kolmasosa on ensikertalaisia. Vankeuteen tuomituista kolme
neljäsosaa on ollut 25-39 – vuotiaita.
Vankiloissa tehtyjen tutkimusten perusteella on vangeista 11
prosentilla ollut aikaisemmin vähintään kuukausittaista huumeiden
(kannabis, pillerit, imppaus) käyttöä. Miesvangeista 9
prosentilla on merkintä aikaisemmasta huumausainerikoksesta ja 6
% arvioidaan narkomaaneiksi. Alkoholisteja vangeista on
vastaavien arviointien mukaan 45 %.
Vuoden 1989 loppuun mennessä Suomen vankiloissa oli tehty noin
2700 HIV-testausta. Näissä on todettu neljä HIV-tartuntaa. Erään
selvityksen mukaan testiin osallistuneista vangeista 20 % on
joskus käyttänyt huumeita suonensisäisesti.
Liikennejuopumuksesta poliisiratsioiden yhteydessä epäiltyjen
verinäytteitä tutkittaessa on kansanterveyslaitoksella selvitetty
kuljettajien lääkkeiden tai huumeiden käyttöä. Vuonna 1989
todettiin 145 autoilijan käyttäneen jotain huumetta ja noin 700
oli käyttänyt yliannoksen jotain lääkettä. Vuonna 1991 merkkejä
huumeiden käytöstä havaittiin kansanterveyslaitoksen julkisuuteen
antaman ennakkotiedon mukaan 260 henkilön verinäytteestä.
Käytettyjä huumeita ovat olleet useimmiten kannabis, amfetamiini
ja opiaattijohdannaiset lääkeaineet. Lääkkeistä yleisimpiä ovat
olleet uni- ja rauhoittavat lääkkeet sekä kipulääke Temgesic.
Neljännes näistä tapauksista on todettu jonkin
liikennerikkomuksen yhteydessä.
8. EUROOPAN HUUMETILANNE
Huumausainepolitiikka vaihtelee huomattavasti Euroopan eri
maissa. Hollanti on kaikkein vapaamielisin, sillä siellä ei
kannabiksen myyminen ja käyttö on käytännössä täysin vapaata ja
myöskään koviin huumeisiin ei paljoakaan puututa. Myös Espanjassa
huumeiden hallussapito ja käyttö on käytännössä laillista.
Italiassa ja Tanskassa kannabiksen hallussapitoon ja käyttöön ei
myöskään puututa. Saksassa, Englannissa, Ranskassa ja Sveitsissä
sen sijaan huumemarkkinoihin puututaan aktiivisemmin. Näiden
erilaisten poliitikkojen vaikutuksesta huumeiden käyttöön ei
toistaiseksi ole ollut kunnollista tietoa. (Reuband 1991.)
Euroopan neuvoston Pompidou-ryhmän alaisuudessa on toiminut jo
lähes kymmenen vuotta eurooppalaisten huumetutkijoiden
asiantuntijaryhmä (Multi-city study of drug misuse). Ryhmän
tavoitteena on kehittää huumetilanteen mittaamiseen käytettävien
indikaattoreiden laatua, käyttökelpoisuutta ja
vertailukelpoisuutta eri maissa. Työn painopiste on ollut
huumeiden ongelmakäytön seuraamisessa. Tutkijoista muodostuu
yhteisö, joka seuraa ja tulkitsee huumeiden käytössä Euroopassa
tapahtuvia muutoksia. Työ painottuu suurien kaupunkien välisiin
vertailuihin siksi, että näiden tietoja ja kehitystä voidaan
kokonaisia valtioita helpommin tulkita sekä myös tehdä niissä
erilaisia pilottitutkimuksia.
Tutkimusten avulla on voitu kehittää uusia indikaattoreita sekä
parantaa niiden sisältämien tietojen luotettavuutta ja tulkintaa.
Vuonna 1987 valmistui ensimmäinen laajempi yhteenvetoraportti
seitsemästä eurooppalaisessa kaupungissa (Amsterdam, Dublin,
Hampuri, Lontoo, Pariisi, Rooma ja Tukholma) (Multi-city
study…1987). Suomi liittyi tämän asiantuntijaryhmän työhön
vuonna 1991.
Pompidou-ryhmän tutkijat ovat juuri koonneet tuoreet tiedot
huumetilanteesta kahdestoista kaupungista, joiden joukossa on
myös Helsinki (Hartnoll 1992). Muut uudet kaupungit vuoden 1987
raporttiin verrattuna ovat Barcelona, Kööpenhamina, Lissabon ja
Oslo. Monilta osin kerätyt tiedot ovat valtakunnallisia. Raportti
julkaistaan syksyllä 1992 Strasbourgissa. Jatkossa ryhmän on
tarkoitus julkaista vuosittain suppea yhteenveto Euroopan
huumetilanteessa tapahtuvista muutoksista. Tähän lukuun on
kerätty ennakkotietoja eri indikaattoreista nyt valmistumassa
olevasta laajemmasta raportista. Euroopassa tehdyistä
kyselytutkimuksista on tehty yhteenvetoa jo raportin
aikaisemmissa luvuissa.
8.1 Huumeiden käyttäjät terveydenhuollossa
Hoidon tarvetta, ja erityisesti ensimmäisen hoidon tarvetta, on
pidetty tärkeänä huumeiden ongelmakäytön indikaattorina. Kun tätä
tietoa suhteutetaan palveluiden tarjontaan ja hoitopolitiikkaan,
tarjoaa se suoran indikaattorin palveluiden käytöstä ja epäsuoran
indikaattorin huumeiden ongelmakäytön muutoksista.
Pilottitutkimukseen tämän indikaattorin laadun ja vertailtavuuden
parantamiseen on osallistunut 11 kaupunkia. Tämän tutkimuksen
saavutukset eivät ole vielä paljoakaan vaikuttaneet seuraavassa
taulukossa esitettäviin hoidettujen lukumääriin eri kaupungeissa.
Lukumäärien tarkastelut on rajattu tässä vuosiin 1988-1990.
Taulukko 29. Huumeiden käytön vuoksi hoidettujen henkilöiden
lukumäärät eri Euroopan kaupungeissa vuosina 1988 – 1990.
1988 1989 1990
--------------------------------------------------
Amsterdam
- ensimmäistä kertaa 1506 1049 -
- kaikki hoidetut 5952 5018 4805
Barcelona
- ensimmäistä kertaa 1623 1479 2304
Kööpenhamina
- ensimmäistä kertaa 270 315 -
- kaikki hoidetut 970 1080 -
Dublin
- ensimmäistä kertaa 265 237 272
Hampuri
- ensimmäistä kertaa 1538 - -
- kaikki hoidetut 1735 - -
Lissabon
- ensimmäistä kertaa - 2080 2041
- kaikki hoidetut 3581 4501 4844
Lontoo
- ensimmäistä kertaa 1911 2164 2120
- kaikki hoidetut 4658 5689 5782
Oslo
- ensimmäistä kertaa 127 116 -
- kaikki hoidetut 519 546 410
Rooma
- ensimmäistä kertaa 1847 - -
- kaikki hoidetut 2452 3672 3240
Ranska
- kaikki hoidetut - 28262 -
Espanja
- kaikki hoidetut 16481 18823 20272
--------------------------------------------------
Hoitojärjestelmien eroista johtuen ei hoidettujen lukumäärien
vertailuja eri kaupunkien välillä voi juurikaan tehdä.
Muutoksista kussakin kaupungissa ne jotain kertovat. Huumeiden
ongelmakäytön lisäksi vuosittaiset muutokset kertovat myös
markkinamuutoksista. Ainepulan aikana hoitoon hakeutumisen on
todettu joissakin käyttäjäryhmissä lisääntyvän. Lisäksi on
muistettava, että joissakin eurooppalaisissa tutkimuksissa on
todettu ensikäytöstä kuluvan keskimäärin 7 vuotta ensimmäisen
avun hakemiseen. Muutos hoidettavien luvuissa saattaa siten
kertoa huumeiden käytössä useita vuosia aiemmin tapahtuneista
muutoksista.
Joissakin kaupungeissa on tilastoitu vain metadoni-hoidossa
olevia narkomaaneja. Hoitotilastoissa yleensäkin painottuvat
monissa maissa heroiinin käyttäjät. Oslon tiedot ovat yhdeltä
huumeklinikalta. Helsingin tai Suomen hoitotilastoja tähän on
vaikea verrata, koska Suomessa hoidettavat ovat sekakäyttäjiä ja
vain suhteellisen harvoin heroiinin käyttäjiä.
Väkilukuun suhteutettuna ensimmäistä kertaa hoidettuja on ollut
eniten Amsterdamissa, Barcelonassa ja Lissabonissa. Varsinkin
Amsterdamissa tähän ovat vaikuttaneet huomattavasti muista
maista, varsinkin Saksasta, siirtyneet huumeiden käyttäjät.
Suhteellisesti vähiten hoitoja on annettu Lontoossa ja
Dublinissa.
Hampurissa, Lontoossa ja Roomassa hoidettujen lukumäärissä on
ollut jatkuvaa kasvua 1980-luvun puolivälin jälkeen. Viitteitä
kasvusta on todettu myös Pariisissa ja Lissabonissa. Laskua
lukumäärissä on todettu samaan aikaan Amsterdamissa ja
Dublinissa. Kööpenhaminassa, Oslossa ja Tukholmassa tilanne on
ollut suhteellisen vakiintunut.
Ensimmäistä kertaa hoitoon hakeutuvilla (first treatment demand)
Hampurissa ja Lissabonissa on ollut selvä lisäys. Amsterdamissa,
Dublinissa (poikkeuksena vuosi 1990) ja Oslossa suuntaus on ollut
laskeva. Kööpenhaminassa, Lontoossa ja Roomassa tilanne on ollut
lähes muuttumaton.
Pidemmässä perspektiivissä useissa kaupungeissa (mm. Amsterdam,
Dublin ja Lontoo) oli kasvua hoidontarpeessa 1970-luvun lopulla
ja 1980-luvun alussa. Amsterdamissa rekisteröitiin vuonna 1985
6657 opiaattien käyttäjää ja Lontoossa vuonna 1984 5637
opiaattien käyttäjää. Tämä kehitys näytti pätevän myös Pariisissa
ja Roomassa. Barcelonassa kasvu tapahtui hieman myöhemmin
(1982-1985) ja Hampurissa ja Lissabonissa vasta 1980-luvun
jälkipuoliskolla. Kööpenhaminassa ja Tukholmassa tilanne on ollut
sangen vakiintunut ja Oslossa on ollut tasaista vähenemistä
1970-luvun lopun jälkeen. Kööpenhaminassa on vuonna 1992
metadoni-hoidossa 2064 huumeiden käyttäjää.
Kunnollisia tilastoja huumeiden käytöstä aiheutuvasta
hoidontarpeesta sairaaloissa (ICD 304, 305 ja 292) on
käytettävissä vain muutamissa Euroopan maissa. Mielisairaaloissa
huumeriippuvuus on yleensä tilastoitu päädiagnoosin mukaan.
Yleissairaaloissa on taas usein tilastoitu hoitotapaukset, joissa
huumeisiin liittyvä diagnoosi on toissijainen jollekin
orgaaniselle sairaudelle.
Kööpenhaminassa selvästi suurin osa hoitopäivistä on keskittynyt
mielisairaaloihin, joissa niitä on ollut noin 20 000 päivää
vuodessa. Nämä lukemat ovat hieman laskeneet 1980-luvun aikana.
Yleissairaaloissa hoitopäiviä on ollut vuosittain noin 5000.
Tukholmassa hoidettavia on ollut vuosittain yleis- ja
mielisairaaloissa yhteensä noin 1300.
1980-luvun alkupuolelta olevien tilastojen perusteella hoidettiin
Amsterdamin sairaaloissa tällöin noin 800, Dublinissa noin 400 ja
Lontoossa noin 1300 henkilöä vuodessa huumeongelmiensa vuoksi.
Vuonna 1989 Amsterdamissa hoidettiin sairaaloissa 320 potilasta
huumeriippuvuuden vuoksi. Espanjassa oli vuonna 1989 lähinnä
opiaatteihin liittyen 15114 hoitokertaa,joista 39 % liittyi
orgaanisiin sairauksiin, 29 % vieroitusoireisiin ja 7 %
yliannostukseen.
8.2 Huumekuolemat
Huumeongelman ikävimmästä seurauksesta kertovat huumeisiin
liittyvät kuolemansyytilastot ja -tutkimukset. Pompidou-ryhmän
huumeasiantuntijat ovat aikaisemmassa raportissaan (Multi-city
study…1987) varoittaneet tekemästä huumeisiin liittyvien
kuolemantapausten lukumääristä suoria johtopäätöksiä huumeiden
väärinkäytöstä tai huumeriippuvuudesta. Huumeiden ongelmakäytön
laajuuden lisäksi monet muutkin asiat vaikuttavat
kuolemantapausten lukumääriin. Näitä tekijöitä ovat mm. vaihtelu
huumeiden puhtaudessa, erilaisten aineiden sekakäyttö, kontrollin
muutokset, muutokset riskiryhmän rakenteessa (mm. ikääntyminen)
sekä viime aikoina myös HIV-tartunnat.
Huumeisiin liittyvistä kuolemantapauksista voidaan muodostaa
kaksi indikaattoria: tietyllä kriteerillä määriteltyjen
kuolemantapausten lukumäärät sekä kuolleisuus tietyssä
riskiväestössä, kuten vuotuiset kuolemanluvut opiaattien
injektiokäyttäjillä. Näistä muodostuvia tilastolukuja ei voi
verrata suoraan eri maissa keskenään, sillä määritelmät ja
tilastointitavat vaihtelevat eri maissa monin tavoin. Varsinkin
se milloin huumeiden käytön katsotaan liittyvän
merkityksellisellä tavalla kuolemantapaukseen on hyvin
epämääräinen ja subjektiivinen asia. Monissa kaupungeissa
johtopäätöksiä vaikeuttavat myös muualta tulleet huumeiden
käyttäjät.
Taulukko 30. Huumeisiin liittyvät kuolemantapaukset Euroopan eri
kaupungeissa vuosina 1988 – 1990
1988 1989 1990
--------------------------------------------------
Amsterdam
- myrkytyskuolemat 40 42 39
Espanja/6 kaupunkia 337 455 455
Barcelona
- myrkytyskuolemat 98 167 133
Tanska 135 123 115
Kööpenhamina
- huumeisiin liittyvät 72 75 70
Länsi-Saksa 670 991 1491
Hampuri
- huumeisiin liittyvät 75 88 136
Lissabon
- myrkytyskuolemat - - 72
Englanti 228 245 -
Lontoo
- huumeisiin liittyvät 105 104 126
Norja 63 64 75
Oslo
- huumeisiin liittyvät 30 24 43
Ranska 236 318 350
Pariisi
- huumeisiin liittyvät 125 150 170
Italia 809 972 1168
Rooma
- huumeisiin liittyvät 94 109 124
Tukholma
- pääsyynä huumeet 48 47 34
--------------------------------------------------
Huumeisiin liittyvät kuolemantapaukset eivät yleensä kerro mitään
uusista huumeiden käyttäjistä, vaan vanhoista ja usein monessa
suhteessa kurjistuneista käyttäjistä. Huumekuolemat voivat siksi
lisääntyä, vaikka huumeiden käyttö samaan aikaan muutoin
vähenisi.
Väkilukuun suhteutettuna eniten huumekuolemia on kirjattu
Tanskassa, Saksassa, Italiassa ja Norjassa. Englanti sen sijaan
on ollut melko alhaisen kuolleisuuden maa. Norja kiinnittää tässä
huomiota siksi, että se on suhteellisesti korkean kuolleisuuden
maa huolimatta poikkeuksellisen tiukasta huumepolitiikastaan.
Amsterdamin luvut taas jäävät melko alhaisiksi vapaamielisestä
huumepolitiikasta huolimatta. Suomessa kuolleisuus on sekä
absoluuttisesti että suhteellisesti poikkeuksellisen vähäistä.
Lisäksi heroiinin liittyviä kuolemantapauksia, jotka muualla
Euroopassa ovat yleisimpiä, meillä ei esiinny juuri lainkaan.
Amsterdamissa, Kööpenhaminassa, Lontoon keskustassa ja
Tukholmassa huumeisiin liittyvät kuolemat ovat joitakin
heilahteluja lukuun ottamatta pysyneet melko vakiona 1980-luvun
aikana. Barcelonassa, Hampurissa, Oslossa, Pariisissa ja Roomassa
kuolemantapaukset ovat lisääntyneet, erityisesti vuosien 1986 ja
1987 jälkeen. Kuolemantapaukset ovat tyypillisesti liittyneet
opiaattien käyttöön.
Valtakunnallisten lukujen perusteella huumeisiin liittyvä
kuolleisuus on kasvanut Saksassa, Espanjassa, Italiassa ja
lievemmässä määrin Ranskassa, Norjassa, Englannissa ja
Portugalissa. Englannissa luvuissa mukana on melko paljon
imppauskuolemia. Tanskassa huumekuolemissa ei ole tapahtunut
muutosta.
Kuolemantapausten lisääntymiselle on todettu useampia selityksiä.
Joissakin kaupungeissa kuolemat lisääntyvät narkomaanikohorttien
ikääntyessä ja kroonisten sairauksien siksi lisääntyessä. Usein
taustalla on huumeiden käyttäjien tilapäinen tai pysyvämpi
kurjistuminen. On myös väitetty, että kuolemat lisääntyvät
HIV-positiivisten huumeiden käyttäjien tekemien
yliannostusitsemurhien vuoksi. Osa kuolemien lisääntymisestä
johtuu varmasti myös huumeiden ongelmakäytön leviämisestä entistä
laajempaan käyttäjäryhmään.
8.3 Huumausainerikollisuus
Vaikeita ovat kaupunkien tai valtioiden väliset vertailut myös
huumausainerikollisuudessa. Huumausainerikokset ja niiden vuoksi
tehdyt pidätykset liittyvät yhtä hyvin huumepolitiikkaan,
valvontakäytäntöihin ja kontrollin resursseihin kuin laittomien
huumemarkkinoiden muutoksiin. Rikoslukuja ei siksi pidä tulkita
ilman tietoja valvonnan muutoksista.
Rikoksissa ja pidätyksissä on suuria eroja eri maissa johtuen
myös huomattavista eroista lainsäädännössä ja
valvontakäytännössä. Merkillepantavaa on mm., että Italian ja
Espanjan rikosluvut sisältävät pääosin tietoja vain
salakuljetuksesta. Muissa kaupungeissa taas suuri osa rikoksista
liittyy huumeiden hallussapitoon tai käyttöön. Joissakin
kaupungeissa tilastoidaan rikoksia, joissakin pidätyksiä tai
syytteitä. Näistä syistä luvuista voi tehdä pääasiassa
johtopäätöksiä vain alueellisista trendeistä.
Eurooppalaisen lainsäädännön eroista esimerkkeinä voi
mainita,että monissa maissa (Tanska, Italia, Hollanti, Espanja ja
Englanti) tehdään erotteluja pehmeisiin (kannabis) ja koviin
huumeisiin. Pehmeät huumeet jätetään joko kokonaan rankaisematta
tai niillä on lievempi rangaistusasteikko. Käyttö ja hallussapito
omaa käyttöä varten voi olla sallittua samoin kuin
pienimuotoisempi kaupankäynti. Vaikka pehmeitä huumeita ei
lainsäädännössä erotettaisikaan, voidaan niiden käyttö jättää
rankaisematta (Saksa, Belgia, Luxemburg)). Portugali jättää alle
21-vuotiaat huumeiden käyttäjät rankaisematta. Englannissa ja
Italiassa kolmannen ryhmän muodostavat vielä lääkeaineet, joille
on laadittu kaikkein lievimmät asteikot.
Jos huumeiden käytöstä on laissa rangaistus, on
rangaistusasteikko hyvin lievä, eikä sitä sovelleta käytäntöön
(Ranska, Sveitsi, Kreikka, Itävalta, Ruotsi). Ranskassa
huumekauppiaisiinkin sovelletaan selvästi lievempää
rangaistusasteikkoa silloin, kun he ovat itsekin käyttäjiä.
Hollannissa taas kovienkin huumeiden osalta rangaistusasteikot
ovat melko lievät ja kaupankäyntikin tietyissä rajoissa
sallitaan.
Monissa maissa alle kahden vuoden vankeustuomion voi korvata
sitoutumisella hoitoon (Saksa, Espanja, Englanti, Italia, Ranska
ja Itävalta). Mahdollisuus rangaistuksen korvaamisella hoidolla
on varattu jossakin muodossa kaikkien länsimaiden lainsäädäntöön
(Leroy 1991, Study and…1991). Rangaistus voidaan muuttaa
hoidoksi maakohtaisesti vaihdellen joko jo ennen
oikeuskäsittelyä, oikeuskäsittelyn aikana tai vielä rangaistuksen
täytäntöönpanon jälkeen.
Suurien ainemäärien salakuljetuksen tai huomattavaa taloudellista
voittoa tavoittelevaan organisoituneeseen ammattirikollisuuteen
sovelletaan huomattavasti ankarampia rangaistusasteikkoja.
Useissa maissa maksimirangaistus voi olla näissä tapauksissa 20
vuotta. Tätä asteikkoa sovelletaan hyvin harvoin käyttöön.
Taulukko 31. Huumausainerikollisuus Euroopan eri kaupungeissa
vuosina 1988 – 1990
1988 1989 1990
-----------------------------------------------------
Amsterdam
- pidätetyt 1486 943 -
Espanja
- pidätetyt 27911 27407 24812
Kööpenhamina
- rikokset 5480 6355 7015
Hampuri
- syytetyt 3881 4231 4851
Dublin
- syytetyt 1081 1073 1530
Lissabon
- pidätetyt - 913 1580
Lontoo
- pidätetyt 15313 18783 19761
Oslo
- syytetyt 5294 6538 -
Pariisi
- pidätetyt 5155 5365 -
Rooma
- syytetyt 5800 5400 3800
Tukholma
- tuomitut 2041 2744 3230
-----------------------------------------------------
Erot rikosluvuissa johtuvat yhdeltä tärkeältä osaltaan siitä mitä
aineita ja millaista käyttöä tai kaupankäyntiä kussakin maassa
pidetään kontrollin kannalta tärkeinä. Kovien aineiden osalta
erot kertovat jonkin verran myös eri aineiden
suosituimmuuseroista kussakin maassa. Kaikista kaupungeista ei
ole tietoa pidätyksistä niihin liittyvien aineiden mukaisesti.
Amsterdamissa noin 85 % pidätyksistä liittyy koviin huumeisiin
(yli puolet opiaatteihin), Barcelonassa yli puolet, Hampurissa
70-80 %, Lissabonissa 70 %, Roomassa 75-80 % ja Pariisissa lähes
puolet. Lontoossa ja Dublinissa puolestaan kannabisrikokset
muodostavat selvän enemmistön (75-85 %). Alhaisin kannabiksen
osuus rikoksista on ollut Hampurissa ja Amsterdamissa, molemmissa
noin 15 %.
Nämä luvut puhuvat selvää kieltään siitä, että Euroopassa
rikoskontrolli on Englantia ja Irlantia lukuunottamatta selvästi
painotettu koviin aineisiin ja varsinkin opiaatteihin. Suomi
sijoittuu tässä vertailussa Englannin seuraan. Suomessa
rikoskontrollia on suunnattu poikkeuksellisen innokkaasti
kannabikseen sekä ilmeisen tietoisena valintana että sen vuoksi
että poliisin työkenttä supistuisi melko vaatimattomaksi, jos se
kohdentuisi vain koviin aineisiin (lähinnä amfetamiiniin). Jos
valvontakäytäntö olisi Suomessa eurooppalaisen linjan mukainen,
supistuisi lähes tuhannen henkilön vuotuinen rikollisuus
korkeintaan muutamaksi kymmeneksi henkilöksi.
Lääkeainekontrollin osalta Suomi sijoittuu Euroopassa osaksi
Norjan kanssa aivan omaan kastiinsa: missään muissa maissa
lääkeaineiden osuus pidätyksistä ei ole maininnan arvoinen.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että vain Suomen ja Norjan
viranomaiset pitävät lääkeaineiden päihdekäyttöä huumerikoksena.
Kaikissa tapauksissa pidätykset eivät johda erityisiin
toimenpiteisiin. Niinpä Amsterdamissa vain noin kolmasosa
pidätyksistä johtaa syytteisiin. Suuri osa pidätetyistä ohjataan
sen sijasta lääketieteelliseen hoitoon. Toimenpiteistä luovutaan
myös puutteellisen näytön vuoksi. Monissa maissa näytöksi riittää
vain se, että henkilöltä saadaan takavarikoitua huumeita.
Suomessa näytöksi on riittänyt pelkkä toisen henkilön kertomus.
Suhteessa väkilukuun ovat valvontaviranomaiset olleet
aktiivisimpia Kööpenhaminassa (voi johtua tilastointitavasta),
Oslossa ja Tukholmassa. Pohjoismaat ovat siten poikkeuksellisen
vahvasti turvautuneet kontrolliin huumeasioissa. Ruotsissa
poliisi on kasvattanut rikoslukuja keskittymällä pidätyksissään
selvästi aikaisempaa enemmän hallussapitoon, eli katutasolle.
Suhteessa vähiten on pidätyksiä tehty Lissabonissa ja Pariisissa.
Dublinissa, Hampurissa, Lissabonissa, Pariisissa ja Roomassa
opiaattien osuus kannabikseen liittymättömistä pidätyksistä on
ollut kolme neljäsosaa ja Amsterdamissa ja Barcelonassa kaksi
kolmasosaa. Lontoossa, Tukholmassa ja Oslossa vastaavat luvut
jäävät neljäsosaan ja Helsingissä kymmenesosaan.
Amfetamiini on tärkeä Tukholmassa (kolme neljäsosaa ei-kannabis
pidätyksistä), Oslossa, Helsingissä ja jossain määrin myös
Lontoossa. Kokaiini pidätyksillä on merkittävämpi osuus
ei-kannabistapauksista Amsterdamissa (kolmasosa) ja hieman
suppeampana Espanjassa, Lissabonissa, Lontoossa ja Roomassa (noin
viidesosa). Vain Oslossa ja Helsingissä lääkkeet muodostavat
merkittävän osan ei-kannabispidätyksistä.
Amsterdamissa, Dublinissa, Lontoossa ja Pariisissa opiaatteihin
liittyvät pidätykset ovat vähentyneet vuoden 1985 piikin jälkeen.
Hampurissa näiden lukujen kasvu on ollut huomattavaa.
Lissabonissa on myös tuore selvä kasvu heroiini-pidätyksissä.
Espanjassa, Oslossa ja Roomassa on kasvua vuoden 1985 jälkeen,
mutta Roomassa luvut ovat vähentyneet taas vuoden 1988 jälkeen.
Kokaiini-pidätykset ovat pysyneet ennallaan tai vähentyneet
Amsterdamissa, Dublinissa ja Roomassa. Lievää kasvua on
Pariisissa ja Portugalissa. Selvää lisäystä kokaiini-pidätyksissä
on Hampurissa, Espanjassa ja Lontoossa.
Kannabiksen osalta muutokset ovat olleet vähäisiä Pariisissa,
Espanjassa ja Lissabonissa. Amsterdamissa ja Hampurissa
kannabis-pidätykset ovat vähentyneet. Dublinissa, Lontoossa ja
Roomassa puolestaan kannabis-pidätykset ovat kaksinkertaistuneet
vuoden 1985 jälkeen. Tämä kertoo valvonnan uudesta
kohdentamisesta.
Amsterdamissa ja Pariisissa ovat rikosluvut säilyneet Helsingin
lisäksi vakiona tai vähentyneet 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Hampurissa, Kööpenhaminassa ja Lissabonissa on rikosluvuissa sen
sijaan voimakas kasvu. Lontoossa, Oslossa ja Tukholmassa
(kohdennus katutasolle) on todettu tasainen kasvu, kun taas
Roomassa ja Espanjassa trendit ovat kääntyneet laskuun.
Dublinissa luvut ovat olleet hyvin tasaisia ennen nopeaa kasvua
vuonna 1990.
Huumerikoksiin syyllistyneiden lukumääristä vankiloissa sekä
huumeiden käyttäjien lukumääristä vankiloissa on tilastoja
muutamista maista. Kumpaakaan tietolähdettä ei voi käyttää
huumeiden ongelmakäytön trendien kuvaamiseen. Ne paremminkin
kuvaavat huumeiden käyttäjiin kohdistuvaa kontrollipolitiikkaa ja
tuomitsemiskäytäntöä. Osaltaan ne myös kertovat ongelmakäyttäjien
tarvitsemista palveluista ja niiden tarpeessa tapahtuvista
muutoksista.
Huumerikoksesta tuomittujen vankien osuus kaikista vangeista on
ollut 1980-luvun lopulla Hampurissa noin 20 %, Irlannissa 4 % ja
Lontoossa sekä Helsingissä 3 %. Lontoossa suurin osa tuomioista
liittyi kannabikseen, Hampurissa opiaatteihin. Vankeja on ollut
Hampurissa noin 200, Lontoossa noin 600 ja Roomassa noin 2000.
Roomassa vankeutta voi saada vain huumekaupasta.
Huumeiden käyttäjien osuus kaikista vangeista vaihtelee
Euroopassa Helsingin 6 prosentista Tukholman 50 prosenttiin.
Amsterdamissa, Roomassa ja Kööpenhaminassa osuus on ollut noin 30
%. Muista kaupungeista tietoja ei ole käytettävissä. Amsterdamin
vankiloissa olevista huumeiden käyttäjistä suurin osa on
metadoni-hoidossa.
8.4 Huumeiden takavarikot
Huumetakavarikkojen yhteydessä tilastoidaan usein sekä
takavarikoitujen aineiden määrät että takavarikkojen lukumäärät.
Huumetakavarikkojen määristä ei voida vetää suosia johtopäätöksiä
huumeiden tarjonnasta, vaan ne kuvaavat myös
kontrolliviranomaisten resursseja, tehokkuutta ja onnekkuutta.
Yksittäinen suuri takavarikko voi vääristää koko vuoden tilastot.
Takavarikkojen kilomäärien lisäksi pitäisi siksi tietää myös
niiden lukumäärä. Aina ei myöskään ole mahdollista erotella
kauttakulkuun tarkoitettuja huumeita paikallisille markkinoille
tarkoitetuista aineista. Ei siis voida väittää, että takavarikot
ilmentäisivät todellisia muutoksia huumeiden tarjonnassa.
Yhdistämällä takavarikkojen kehitystä aineiden hintakehitykseen,
voidaan huumemarkkinoiden tarjonnasta tehdä johtopäätöksiä. Jos
hinnat takavarikon jälkeen nousevat, on tarjonta ilmeisesti sen
ansiosta vähentynyt. Jos taas hinnat laskevat, on tarjonta
takavarikoista huolimatta luultavasti lisääntynyt.
Taulukko 32. Huumeiden takavarikot kiloina Euroopan eri
kaupungeissa vuonna 1990
Kannabis Heroiini Kokaiini Amfetamiini
-------------------------------------------------------------
Amsterdam 4201 52 205 -
Espanja 71900 826 5382 -
Kööpenhamina - 32 48 11
Irlanti 132 1 1 0,3
Saksa 13640 846 2473 -
Hampuri 1915 67 6 0
Suomi 71 0 0 1,4
Helsinki 25 0 0 0,4
Portugali 9606 36 360 0
Englanti 31358 610 605 275
Norja 231 3 1 25
Ranska 53485 405 1845 -
Italia 7893 901 801 -
Rooma 814 136 271 -
Ruotsi 177 7 5 62
Tukholma 88 4 4 26
Huumeiden takavarikot ovat voineet koostua suuresta lukumäärästä
pieniä takavarikkoja. Muutaman kymmenen kilon takavarikko voi
koostua 2000-4000 erillisestä pienestä takavarikosta.
Suhteessa väkilukuun on kannabista takavarikoitu vuonna 1990
eniten Espanjassa, Ranskassa ja Portugalissa. Heroiinin
takavarikot ovat olleet suurimmat Espanjassa, Italiassa ja
Saksassa sekä kokaiinin Espanjassa, Saksassa ja Portugalissa.
Amfetamiinia on takavarikoitu eniten Ruotsissa, Norjassa ja
Englannissa. Amfetamiinia lukuunottamatta takavarikot ovat
jääneet pienimmiksi Pohjoismaissa (myös Suomessa) ja Irlannissa.
Espanjassa, Saksassa, Italiassa ja Englannissa
heroiinitakavarikkojen kilomäärät ovat kasvaneet vuoden 1985
jälkeen ja ylittävät 600 kiloa kaikissa näissä maissa. Irlannissa
ja Suomessa takavarikot ovat olleet pieniä. Ranskassa,
Portugalissa, Ruotsissa ja Kööpenhaminassa heroiinin takavarikot
ovat jonkin verran kasvaneet. Amsterdamin takavarikot ovat
jatkuvasti pienentyneet.
Kokaiinin osalta takavarikot ovat olleet merkittäviä Espanjassa,
Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Italiassa ja Hollannissa. Myös
Portugalissa takavarikot ovat merkittäviä, vaikka ne vähenivätkin
vuonna 1990. Pohjoismaissa ja Irlannissa kokaiinitakavarikot ovat
olleet melko vähäisiä. Amfetamiinin takavarikot taas keskittyvät
Englantiin ja Pohjoismaihin, mutta ovat määrällisesti selvästi
kokaiinitakavarikkoja pienemmät.
Kannabiksen takavarikoissa on suuria vaihteluita. Suurimmat
takavarikot tehdään Espanjassa, Englannissa ja Ranskassa.
Pohjoismaissa ja Irlannissa takavarikot taas ovat melko vähäisiä.
Useimmissa maissa takavarikot ovat viime vuosina jonkin verran
lisääntyneet. Irlannissa, Norjassa ja Ruotsissa kannabiksen
takavarikot ovat kuitenkin viime vuosina vähentyneet.
Osana huumemarkkinoiden arviointia Euroopasta on kerätty tietoja
myös huumausaineiden hinta- ja laatusuhteista (aineiden puhtaus).
Silloin, jos takavarikot kasvavat selvästi ja samalla aineiden
hinta katukaupassa vähenee ja puhtaus säilyy ennallaan tai
paranee, on syytä olettaa, että tarjonta markkinoilla on
lisääntymässä. Jos sen sijaan takavarikkojen kasvu liittyy
hintojen nousuun ja puhtauden vähenemiseen, on perusteita
olettaa, että takavarikot ovat vähentäneet tarjontaa
markkinoilla. Tällä hetkellä tällaiset analyysit eivät ole kovin
hyvin tehtävissä, sillä useimmista kaupungeista on käytettävissä
tietoja vain huumeiden hinnoista.
Heroiinin osalta selvästi muita kalliimmat ovat hinnat
Pohjoismaissa ja Irlannissa (erityisesti Helsingissä), halvimmat
taas Amsterdamissa, Hampurissa ja Lissabonissa ja hieman
kalliimmat Lontoossa ja Pariisissa. Heroiinin hinta on ollut
1980-luvun jälkipuoliskolla joko stabiili tai hieman halventunut
Euroopassa. Heroiinin puhtaus on ollut keskimäärin noin 40 %.
Kokaiinin hinnat ovat halvimmat Amsterdamissa ja Lissabonissa,
seuraavina ovat Barcelona, Hampuri, Lontoo ja Pariisi. Kalleinta
on kokaiini Pohjoismaissa ja Irlannissa (erityisesti Suomessa).
Kokaiinin hinta on ollut keskimäärin jonkin verran laskussa
Euroopassa viimeisten vuosien aikana. Kokaiinin puhtaus on ollut
normaalisti noin 60 %.
Suomessa on selvästi Euroopan kalleimmat huumeet. Ne ovat
vähintään kolme kertaa kalliimpia kuin seuraavaksi kalleimmissa
maissa. Suurimmat erot Suomen hinnoilla on Amsterdamiin, jossa
heroiini on noin 20 kertaa halvempaa ja Lissaboniin, jossa
kannabis on 20 kertaa halvempaa ja kokaiini 10 kertaa halvempaa
kuin Suomessa. Pohjoismaihin verrattuna Suomen hintataso on noin
3-4 kertainen. Suurimmat hinnanvaihtelut Euroopassa on
heroiinilla. Kannabiksen hinnassa vaihtelut ovat Suomea
lukuunottamatta sen sijaan paljon pienempiä.
9. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET
Suomessa huumeista käytävälle keskustelulle on ollut viime
vuosina ominaista, että sirpaletiedon perusteella tehdään
johtopäätöksiä huumeiden käytön tai huumeongelman muutoksista.
Usein on näkynyt artikkeleita tai uutisia, joissa on puhuttu
huumeiden käytön tai huumerikollisuuden suorastaan
räjähdysmäisestä lisääntymisestä. Kun näistä jutuista on
yrittänyt selvittää minkälaisten tietojen perusteella näin
esitetään, tietolähde on yleensä jäänyt täysin epäselväksi tai
jutun väittämät ovat perustuneet jonkin yksittäisen ihmisen
käsityksiin. On siksi suuri tarve systemaattisempaan ja parempiin
tietolähteisiin perustuvaan tiedotukseen huumeista.
Yksittäisten ihmisten käsitys huumeista rakentuu sekä
mahdolliseen omaan kokemukseen, että välittömän ympäristön ja
joukkotiedotuksen luomien mielikuvien varaan. Niinpä yksittäiset
huumeiden käyttäjätkin saattavat katsella maailmaa vain huumeita
käyttävien ystäviensä muodostaman yhteisön näkökulmasta. Heille
syntyy helposti harha, että huumeita käyttävät lähes kaikki tai
että käyttö aina vain lisääntyy. Tässä suhteessa eivät huumeiden
käyttäjät ole sen parempia asiantuntijoita huumeiden käytön
kokonaistilanteesta kuin muutkaan ihmiset. Sama tilanne on myös
työssään huumeiden käyttöä päivittäin kohtaavilla viranomaisilla.
Mitä enemmän he työssään huumeisiin keskittyvät, sitä enemmän
huumeiden käyttöä yhteiskunnassa tuntuu olevan. Kokonaisuutta on
tällöin vaikea tarkastella ulkopuolisen silmin. Huumeiden käytön
yleisyyttä selvitettäessä kunnollinen kuva asiasta saadaan vain
käyttämällä useampia rinnakkaisia tietolähteitä, mittareita ja
indikaattoreita. Lisäksi on muistettava, että huumeisiin liittyy
sekä kokeilua, satunnaista käyttöä, hallittua käyttöä että
ongelmakäyttöä. Näiden eri käytön tasojen selvittäminen
edellyttää erilaisten tietolähteiden käyttöä. Huumeiden
ongelmakäyttöä ja satunnaiskäyttöä ei voi siksi tutkia
kunnollisesti millään yksittäisellä menetelmällä.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut antaa tutkimustietojen
ja tilastojen avulla mahdollisimman monipuolinen kuva sekä
huumeiden satunnaisesta käytöstä että ongelmakäytöstä
Suomessa.Näitä tietoja on suhteutettu Euroopan huumetilanteeseen.
Tutkimuksen pääaineistona on ollut maaliskuussa 1992 tehty
satunnaisotokseen perustuva valtakunnallinen postikysely 18-74
-vuotiaalle väestölle. Tutkimuksen nimenä on Elämäntapa, päihteet
ja huumeet. Vastaavaa tutkimusta ei ole Suomessa aikaisemmin
tehty. Tähän kyselyyn saatiin yhteensä 3458 vastausta ja
vastausprosentiksi tuli 70,7 %.
Toinen tuore tutkimuksessa käytetty kyselyaineisto on ollut 13-17
-vuotiaiden nuorten huumekokeiluja Helsingissä, Uudellamaalla,
Valkeakoskella ja Pohjanmaalla kartoittava seurantatutkimus
vuosilta 1986, 1988 ja 1992. Tähän tutkimukseen on saatu samoista
kouluista noin 3000 vastausta kullakin kerralla. Näiden kyselyjen
lisäksi on huumeiden ongelmakäytöstä koottu uusimmat tiedot
samojen indikaattoreiden perusteella, joita Euroopan neuvoston
huumeasiantuntijat käyttävät Euroopan huumetilannetta
seuratessaan. Huumeiden käytön Suomessa aiheuttaman hoidontarpeen
selvittämiseksi on tehty alkusyksystä 1992 kysely
huumeongelmaisten hoitoon erikoistuneille toimipaikoille sekä
päihdehuollon toimipaikoille. Tutkimuksessa on myös mukana
tuoreimmat tiedot Euroopan huumetilanteesta ja huumevalvonnasta.
Huume-käsitettä käytetään julkisuudessa kovin vaihtelevin tavoin.
Tässä tutkimuksessa klassisten huumeiden (kuten kannabis,
amfetamiini, opiaatit) lisäksi huumeiksi on luettu päihdekäyttöön
soveltuvia lääkeaineita sekä imppaukseen käytettyjä teknisiä
liuottimia. Huumeella ei tässä niinkään tarkoiteta tiettyjä
aineita kuin erilaisten aineiden käyttöä huume- tai
päihdetarkoituksiin. Monet tässä käsiteltävät aineet ovat samalla
laillisia lääkkeitä. Kun tässä tutkimuksessa puhutaan
pillereistä, tarkoitetaan sillä lääkkeiden päihde- ja
huumekäyttöä.
Huumeiden käytön yleisyyttä voidaan arvioida vain laajojen
kyselytutkimusten avulla. Poliisilta tai sosiaali- ja
terveydenhuollosta koottavat tiedot huumeiden käytöstä
painottuvat huumeiden ongelmakäyttöön eivätkä anna kuvaa muusta
huumeiden käytöstä. Kyselytutkimusten heikkoutena on tietenkin
se, että kaikkia ihmisiä ei niidenkään avulla voida tavoittaa.
Erityisen vaikeaa on saada tietoja syrjäytyneiltä, joilla
kaikilla ei ole edes asuntoa. Vähintäänkin osa
huumeidenkyttäjistä kuuluu tähän ryhmään. Osasta heistä saadaan
kuitenkin tietoja sosiaali- ja terveydenhuollosta. Vaikka kaikkia
potentiaalisia huumeiden käyttäjiä ei kyselylläkään tavoiteta, on
se silti ainoa menetelmä, jonka avulla voidaan kohtuullisella
tarkkuudella arvioida huumeiden käytön yleisyyttä ja sen
vaihtelua eri väestöryhmissä.
9.1 Nuorten huumeiden käyttö
Ennen tätä tutkimusta huumeiden käytön yleisyyttä mittaavat
tutkimukset ovat kohdistuneet Suomessa vain nuorisoon. Viime
vuosina tehtyjen nuorisotutkimusten perusteella on nuorten
tietämys huumeista omassa tuttavapiirissään 1980-luvun
alkupuoleen verrattuna varhaistunut (Ahlström ym. 1991).
1970-luvun alkupuoliskon tasolle nuorten tietämys huumeista
tuttavapiirissään ei ole kuitenkaan kohonnut. 1990-luvun alussa
myös huumeiden tarjonta on ollut 1970-lukua vähäisempää ja se on
kohdentunut keskimäärin muutamaa vuotta vanhemmille kuin
parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Kouluissa ilmi tulevat huumetapaukset ovat useimmin olleet
pillereiden sekakäyttöä ja imppausta (Heikkinen ja Kontula 1992).
Kouluterveydenhoitajien kokemusten mukaan huumeiden säännöllinen
käyttö on ollut useimmin imppausta ja juuri imppaukseen on
liittynyt myös useimmin hoidon tarvetta synnyttävää
ongelmakäyttöä (Pylkkänen ym. 1986, Tirkkonen ja Kontula 1991).
Tämän tutkimuksen yhtenä osana Helsingin yliopiston
kansanterveystieteen laitoksella on tehty nuorten huumekokeilujen
seurantaa (KISS-tutkimus) vuosina 1986, 1988 ja 1992. Aineisto ei
ole valtakunnallisesti edustava, mutta se kuvaa nuorten
huumekokeiluissa viime vuosina tapahtuneita muutoksia maan
eteläisissä ja läntisissä osissa, joissa klassisten huumeiden
käyttö on ollut aikaisempien tutkimusten perusteella
keskimääräistä yleisempää. 13-15 -vuotiaiden vastaukset on
kerätty tutkimuksen kaikilta alueilta (Helsinki, Uusimaa,
Valkeakoski ja Pohjanmaa), mutta 17-18 -vuotiaiden vastaukset
ovat vain Helsingistä.
Vuoden 1992 vastausten perusteella 13-vuotiaista viidesosatietää
tuttavapiirissään ainakin yhden huumekokeilijan. Useimmiten tämän
ikäiset ovat tietäneet pillereiden kokeilua. Huumekokeilijan
tietävistä nuorista 14 % on itse kokeillut jotain huumetta.
Huumeita kokeilleiden nuorten osuus 13-vuotiaista on noin 4 %.
Useimmiten nämä kokeilut ovat pillereiden sekakäyttöä, jota
tytöistä on harrastanut eri seuduilla 3-5 %. Kahdella kolmesta
huumeiden käyttäjästä näitä kokeiluja on ollut korkeintaan 1-2
kertaa.
Vuonna 1992 15-vuotiaista 40 % tiesi huumeiden kokeilusta
tuttavapiirissään. Useimmin on tiedetty pillereiden sekakäytöstä.
Aikaisempaa useammat nuoret ovat tienneet tuttavapiirissään
pillereiden käytöstä ja pääkaupunkiseudulla myös tietämys
kannabiksen kokeiluista on lisääntynyt. Kovien huumeiden kokeilut
ovat tuttavapiirin tietojen perusteella harvinaisia, eikä niissä
ole tapahtunut muutosta. Imppausta nuoret ovat tienneet vuonna
1992 aikaisempaa harvemmin tuttavillaan.
Yhdistämällä nuorten huumekokeilut eri aineryhmissä (pillerit,
imppaus, klassiset huumeet) toisiinsa, on 15-vuotiaista noin 10 %
kokeillut siihen ikään mennessä vuoden 1992 tietojen perusteella
jotakin näistä aineista. Kokeilijoiden osuudessa on vähäistä
nousua vuodesta 1986 vuoteen 1992. Hieman yli joka toisella
huumeiden kokeiluja on ollut vain 1-2 kertaa. Yli 10 kertaa
jotain huumetta käyttäneitä on 1,5 % 15-vuotiaista.
Käytön muutoksia tarkemmin analysoitaessa havaittiin, että
pojilla huumekokeilut ovat vuonna 1992 vähentyneet. Tytöillä sen
sijaan on selvä lisäys pillereiden kokeiluissa, joita on
käyttänyt heistä 11 %. Pääkaupunkiseudulla on myös kannabiksen
kokeilu ollut aikaisempaa yleisempää tämän ikäisillä. Sitä
kokeilleiden osuus on 15-vuotiailla 5 %. Imppaus sen sijaan on
selkeästi vähentynyt. Kovien huumeiden kokeilut ovat harvinaisia
ja ne ovat ennallaan.
Koska imppaus on ollut viime vuosina peruskoulussa opiskeleville
nuorille eniten sosiaalisia ja terveydellisiä vaikeuksia
aiheuttanut huume, on imppauksen väheneminen tässä ikäryhmässä
erittäin hyvä uutinen. Positiivista on myös se, että kovien
huumeiden kokeilu on edelleen hyvin vähäistä. Huolestuttavaa sen
sijaan on pillereiden sekakäytön selvä lisääntyminen
15-vuotiailla tytöillä. Nämä varhaiset kokeilut madaltavat
kynnystä myöhemmille alkoholiongelmille. Tämän ongelman
ennaltaehkäisyyn olisi koulujen päihde- ja huumeopetuksessa
nykyistä enemmän panostettava. Nykyinen huumeopetus sivuuttaa
valitettavan usein lääkkeiden sekakäytön ja imppauksen (Heikkinen
ja Kontula 1992).
Aikaisemmissa nuorisotutkimuksissa (Rimpelä ym. 1982) on
kiinnitetty huomiota siihen, että lapset ja nuoret oppivat jo
varhain reagoimaan lieviinkin oireisiin ja vaivoihin lääkkeillä:
"Päänsärky on aspiriinin puutetta". Vanhempien sekä
kouluterveydenhuollon henkilöstön tulisikin aikaisempaa
huomattavasti tehokkaammin neuvoa nuoria mm. päänsäryn, lievien
hengitystieinfektioiden ja kuukautiskipujen ei-lääkkeellisestä
ehkäisystä ja hoidosta.
Huumeiden kokeilut ovat nuorilla selvästi osa muiden päihteiden
sekakäytöstä. Koululaisten huumekokeilut keskittyvät tytöillä
hyvin selvästi tupakoiville ja alkoholia useammin tai humalaan
asti käyttäville. Tällaisista 15-vuotiaista tytöistä noin
kolmasosa on kokeillut pillereitä ja viidesosa kannabista.
Pojilla vastaava osuus on molemmissa tapauksissa noin
kymmenesosa.
Muihin päihteisiin verrattuna huumeet ovat nuorilla melko
harvinaisia, sillä noin puolet 15-vuotiaista on tupakoinut ja
neljäsosa tupakoi päivittäin. Tupakointi on siten suurella osalla
nuorista usein jo säännöllistä, eikä satunnaista kokeilua kuten
useimmilla huumeita käyttäneillä.
Nuorten huumeiden käytön ehkäisemiseksi kannattaa nuorten tupa
koinnin ehkäisytyötä eri tavoin tehostaa. Käsitys siitä, että
nuorilla olisi hyvät tiedot tupakan, alkoholin ja huumaavien
lääkkeiden vaikutuksista ja haitoista on osin harhainen. Näihin
kemiallisiin aineisiin liittyvä varhainen ja merkittävä addiktio
on huonosti tunnettu ja ymmärretty niin nuorten kuin heitä
opettavan tai hoitavan henkilöstön keskuudessa.
Kansainvälisesti ja myös meilläkin on riittävästi uutta tutkimus
tietoa mm. sosiaalisten taitojen opettamisen ohjelmista ja niiden
tuloksellisuudesta nuorten tupakoinnin ja päihdehaittojen eh
käisyssä. Näiden kokemusten soveltaminenkouluissa olisi
varmaankin perusteltua myös nuorten huumekäytön ehkäisemiseksi.
Useat tahot ovat kuitenkin viime aikoina esittäneet huolensa
siitä, että koulun esitetty tuntijakouudistus sekä opetussuunni
telmien perusteiden uudistamisen yhteydessä tehtävät valinnat
pikemminkin vähentäisivät kuin tukisivat terveys- ja terveys
kasvatustyötä kouluissa.
17-18 -vuotiaista nuorista on seurantatietoja vuosilta 1986, 1988
ja 1992 vain Helsingistä. Vuonna 1992 tämän ikäisistä
helsinkiläisistä kaksi kolmesta tietää huumeiden käytöstä
tuttavapiirissään. Tietämys sekä kannabiksen että pillereiden
käytöstä on lisääntynyt. Käyttäjän tuttavapiirissään tietävistä
nuorista joka viides on kokeillut/käyttänyt huumeita itse.
Kannabista on tähän ikään mennessä ainakin kokeillut vuoden 1992
tietojen perusteella 23 % pojista ja 16 % tytöistä. Pojilla
muiden huumeiden kokeilu on ollut vähäistä, mutta tytöistä vajaa
kymmenesosa on käyttänyt myös pillereitä. Merkillepantavaa on,
että kovat huumeet eivät yleisty Helsingissäkään tämän ikäisillä
peruskouluikäisiin verrattuna, eikä niiden kokeilussa ole
myöskään tapahtunut ajallisia muutoksia seurannan aikana.
Helsingin keskiasteella huumekokeilut keskittyvät 2-3 kertaa
yleisemmin ammatillisiin oppilaitoksiin kuin lukioihin. Tätä
selittää se, päivittäin tupakoivat valikoituvat suurelta osin
ammatilliseen koulutukseen. Päivittäin tupakoivista (kolmasosa
ikäluokasta) keskiasteen oppilaista noin joka toinen on vuoden
1992 tietojen mukaan kokeillut kannabista Helsingissä.
17-18 -vuotiaiden huumekokeilut ovat vuodesta 1988 vuoteen 1992
selkeästi yleistyneet Helsingissä. Pojilla lisäys on kohdentunut
kannabikseen, mutta tytöillä sekä kannabikseen että pillereihin.
Tarkoittaako tämä siis huumeiden käytön lisääntymistä?
Valtakunnalliseen aikuisten kyselyaineistoon vastanneiden
helsinkiläisten vastausten perusteella ainakin kannabiksen osalta
on kyse pikemminkin kokeilujen varhaistumisesta kuin niiden
lisääntymisestä. Kannabiksen kokeilu on siirtynyt 1980-lukuun
verrattuna pari vuotta nuorempiin ikäryhmiin Helsingissä, mutta
sen taso ei ole noussut. 18-34 -vuotiaista helsinkiläisistä on
noin 20 % kokeillut tai käyttänyt joskus kannabista. Tässä ei ole
suurempia eroja tämän ikäryhmän sisällä. Tämä viittaa siihen,
että käytön taso on säilynyt Helsingissä suunnilleen samana
1980-luvun alun jälkeen.
Tästä 1990-luvun vaihteessa Helsingissä tapahtuneesta kannabiksen
kokeilujen varhaistumisesta huolimatta eivät huumeet ole
saavuttaneet Helsingissä läheskään niin nuoria ikäryhmiä kuin
1970-luvun alussa. Tällöin huumeiden kokeilu oli 14-15
-vuotiailla yhtä yleistä kuin se oli vuonna 1992 17-18
-vuotiailla (Hemminki ym. 1971).
Koko nuorten päihteiden käytöstä huumeiden osuus on sangen
vähäinen. Alkoholia on käyttänyt viimeisen kymmenen vuoden
seurantajaksolla nuorten terveystapatutkimuksen mukaan 14-18 –
vuotiaista nuorista 70-75 %. Viikottain alkoholia käyttäviä
heistä on ollut 15-20 %. Tosi humalaan juo itsensä vähintään
kerran kuukaudessa noin 15 % samanikäisistä nuorista. (Ahlström
ym. 1989.)
13-vuotiaista noin 40 % on kokeillut tupakointia ja noin 60 %
alkoholia. Kymmenesosa tupakoi päivittäin ja käyttää alkoholia
viikottain. 15-vuotiaista on tupakoinut jo yli puolet ja
päivittäin tupakoi neljäsosa. 17-vuotiaista päivittäin tupakoivia
on lähes kolmasosa.
Kun huomioidaan, että huumekokeilut harvoin johtavat näiden
aineiden säännölliseen käyttöön, ovat ne nuorten tupakointiin ja
alkoholin käyttöön verrattuna suppea ilmiö. Vailla merkitystä ne
eivät kuitenkaan ole ja niihin on suhtauduttava vakavasti.
Säännölliseen päihdekäyttöön ajautuneille ne merkitsevät
sekakäytöstä syntyvää lisääntyvää riskiä myrkytykseen sekä
elimistö- ja hermostovaurioihin. Nuorten suurimpana ongelmana on
imppaus, joka voi johtaa yliannostuksena vakaviin seurauksiin,
jopa kuolemaan. Myös pillereiden päihdekäyttö runsaasti alkoholia
käyttävillä tytöillä vahvistaa päihderiippuvuutta ja voi johtaa
myöhemmin alkoholismiin. Näitä johtopäätöksiä tukevat
kouluterveydenhuollossa tehdyt havainnot.
Nuorten huumekokeilut eivät ole irrallinen kysymys, vaan niiden
taustalla on samoja tekijöitä kuin muissakin nuorten
päihdeongelmissa. Esim. imppauksen on todettu liittyvän
useimmiten köyhyyteen, muuhun sosiaaliseen eriarvoisuuteen ja
päihteiden vaikeaan saatavuuteen. Ne keskittyvät usein kaupunkien
vuokratalolähiöihin. Taustalla on monasti nuortenvaikeat kotiolot
ja vanhempien runsas alkoholin käyttö. Voidaan siis puhua
erilaisten ongelmien kasautumisesta. Runsas päihteiden käyttö ja
huumekokeilut ovat monille nuorille yrityksiä saada helpotusta
elämäntilanteen synnyttämään ahdistuneisuuteen. (Kontula 1989.)
Huumekokeilut ovat usein osa nuorisoryhmien alakulttuuria ja
erityisesti koulun vastaista kulttuuria. Nuoret havaitsevat, että
heidät tuomitaan koulussa epäonnistujiksi ja pyrkivät parantamaan
statustaan kaveriryhmän uhmakkaan toiminnan kautta. Ero kodin
olosuhteiden ja koulun vaatimusten ja arvojen välillä voi olla
nuorelle liian suuri. Huumekokeilut voivat olla protesti ja
pyrkimys sosiaaliseen pätemiseen, osoitus siitä, että uskaltaa
tehdä jotain ankarasti kiellettyä. Huumekokeiluista saatava
arvostus rajoittuu kuitenkin usein vain johonkin pieneen nuorten
osaryhmään, sillä enemmistö nuorista suhtautuu hyvin torjuen
kaikkiin huumeisiin (ks. Kontula 1988). Tämä vahvistaa kokeili
joiden erillisyyttä ja leimautumista erilaiseksi tai jopa
poikkeavaksi. (Tirkkonen ja Kontula 1991.)
Koska nuorten huumeiden käyttö painottuu peruskoulun jälkeen
paljolti hasikseen, kertovat ajalliset vaihtelut huumeiden
kokeilun ja käytön yleisyydessä paljolti hasiksen suosiossa
tapahtuneista muutoksista. Hasiksesta tuli nuorten suosima huume
ensi kertaa 1960-luvun jälkipuoliskolla ja sen suosio oli
suurimmillaan 1970-luvun alussa. Hasis oli tällöin oleellinen osa
nuorisokulttuurista. Hasiksen käytön nuorisopainotteisuutta kuvaa
hyvin se, että vuonna 1971 huumerikoksista noin puolet (588
henkilöä) oli alle 18-vuotiaita. Syytettyjen keski-ikä oli
tällöin 18,5 vuotta. Tämän jälkeen nuorten kiinnostus hasikseen
väheni nopeasti sillä seurauksella, että rikostilastoissa syytet
tyjen keski-ikä nousi 1970-luvun lopulla 25 ikävuoteen.
1990-luvun alussa alle 19-vuotiaiden osuus huumerikoksista on
ollut noin 8 %.
Huumeiden kokeilujen varhaistuminen helsinkiläisnuorilla poikkeaa
tuloksista, joita on käytettävissä Euroopasta ja
Pohjois-Amerikasta, joissa viime vuosina useimmiten on havaittu
huumeiden kokeilun ja käytön supistumista nuorten parissa.
Kannabiksen käytön taso on kuitenkin Helsingissäkin noin kaksi
kertaa alhaisempi kuin samanikäisillä Tanskassa ja Espanjassa
sekä noin neljä kertaa harvinaisempaa kuin
Yhdysvalloissa.Ilahduttavaa on imppauksen alhainen taso
verrattuna Pohjois-Amerikkaan, Englantiin ja Norjaan, joissa jopa
10-20 % nuorista on impannut. Imppaus liittyy leimallisesti
köyhyyteen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Yhdysvalloissa jopa
kokaiinia käyttäneiden osuudet nuorilla ylittävät vielä
kannabiksen yleisyyden Suomessa siitäkin huolimatta, että
kokaiinin käyttö on ollut siellä viime vuosina vähenemässä.
9.2 Huumeiden käyttö ja mielipiteet huumeista aikuisilla
Tutkimuksessa Elämäntapa, päihteet ja huumeet kysyttiin
päihteiden ja huumeiden käytön lisäksi tietoja myös lääkkeiden
käytöstä. Tulosten perusteella 18-74 -vuotiaista suomalaisista
jonkin sairauden hoitoon käyttää säännöllisesti lääkettä 22 %
miehistä ja 27 % naisista. Lääkkeiden käyttö lisääntyy iän myötä
siten, että yli 55-vuotiaista niitä käyttää jo puolet. Useimmin
mainitaan käytetyn kipua lievittäviä lääkkeitä. Uni- tai
rauhoittavia lääkkeitä käyttää noin kymmenesosa ihmisistä
säännöllisesti. Näiden lääkkeiden helppo saatavuus houkuttelee
myös niiden päihdekäyttöön.
Sekakäyttöä (lääkkeet ja alkoholi) kertoo harrastaneensa
viimeisen vuoden aikana 4 % tutkimuksen kaikista vastaajista.
Ei-lääkinnällisesti lääkkeitä myöntää joskus elämänsä aikana
käyttäneensä kuitenkin vain 3 %. Todellinen ei-lääkinnällinen
käyttö saattaa olla tähän verrattuna ainakin nelinkertainen sen
perusteella, että vain neljäsosa sekakäyttöä vuoden aikana
harrastaneista ilmoittaa joskus käyttäneensä lääkkeitä
ei-lääkinnälliseen tarkoitukseen. Useimmin lääkkeiden
ei-lääkinnällisen käytön myöntävät muita nuorempana tupakoineet
tai nuorena ensi humalansa hankkineet. Heistä noin kymmenesosa
mainitsee käyttäneensä lääkkeitä ei-lääkinnällisiin
tarkoituksiin.
Sekakäyttäjiä on eniten kaikkein nuorimmissa sekä vanhimmissa
ikäryhmissä. Yleisimmin sekakäyttöön on käytetty kipulääkkeitä.
Sekakäyttöä kertoo harrastaneensa 10-15 % erilaisia rauhoittavia
lääkkeitä lääkäriltään viimeisen vuoden aikana saaneista
ihmisistä. Nuorilla aikuistumisen mukanaan tuomat muutokset
vähentävät sekakäyttöä, vanhimmilla taas kasvava lääkkeiden
käyttö lisää houkutusta myös niiden sekakäyttöön. Lääkkeiden
käyttö voidaan myös jakaa 1. lääketieteellisesti perus teltuun
käyttöön, 2. tapakäyttöön sekä 3. väärinkäyttöön. Väärin käytön
lisäksi erityisen huolestuttava ilmiö on ns. tapakäyttö. Tällä
tarkoitetaan vuosia jatkuvaa, ei aina terapeuttista tasoa
saavuttavaa lääkitystä, jonka alkuperäiset lääketieteelliset
perusteet ovat usein poistuneet. Lääke "jää päälle" ja
lääkereseptejä uusitaan automaattisesti ilman syvällisempää
harkintaa siitä, onko alkuperäiset tarpeet vielä olemassa. Näin
syntyy ns. low dose dependence.
Ongelmalliseksi lääkkeiden tapakäytön tekee myös se, että se on
hyväksyttyä käyttöä: sekä potilas että lääkäri ajattelevat, että
kaikki on kunnossa. Vastaavanlaista ajattelua liittyy myös uusiin
psykofarmakoihin. Niiden helposti ajatellaan olevan harmittomia
ja vaarattomia.
Tapakäyttöön liittyvää väestön ja potilaiden neuvontaa sekä lääkä
reiden lääkemääräyskäy täntöön liittyvää keskustelua ja
koulutusta tarvittaisiinkin kipeästi. Tämä olisi senkin vuoksi
tärkeää, että tulevaisuudessa kiihtyvä kilpailu potilaista voi
johtaa lisääntyvästi "potilaiden miellyttämiseen" ja
"lääkemoraalin" heikkenemiseen. Myös tutkimusta tarvitaan lisää.
Lähivuosina olisi erityisen tarpeellista selvittää mm.
PKV-lääkkeiden käyttäjien elämän- ja lääkekäyttöuraa.
Tutkimukseen kerättyjen tietojen mukaan lääkäreitä rangaistaan
erittäin harvoin ja useimmiten lievästi lääkkeiden määräämiseen
liittyvistä väärinmenettelyistä. Kun tätäkin tutkimusta tehtäessä
kävi kuitenkin ilmi, että yksittäinen lääkäri saattaa tänä päi
vänä neljän kuukauden aikana määrätä 7000 kappaletta ja yhdellä
käyntikerralla 700 kappaletta PKV-lääkkeitä yhdelle henkilölle ja
perustella sitä kliinisillä syillä, joutuu vakavasti kysymään
valvonnan tiukentamisen tarpeesta.
Huumeita on tarjottu ilmaiseksi kymmenesosalle suomalaisista.
Yhtä monelle niitä on tarjottu myös ostettavaksi. Tarjonnassa ei
ole tapahtunut muutoksia 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Tarjontaan on voitu laskea mukaan myös tarjonta ulkomailla, sillä
jotain huumetta joskus kokeilleista kolmasosalla ensikokeilu on
tapahtunut ulkomailla.
Tarjonnan kohteeksi valikoidutaan paljolti muiden päihdetapojen
perusteella. Alle 15-vuotiaana itsensä ensi kertaa humalaan
juoneista ihmisistä 40 prosentille on joskus tarjottu huumeita.
Huumeita joskus käyttäneistä 80 prosentille on tarjottu huumeita
ilmaiseksi ja vain 9 prosentille huumeita niitä käyttäneistä on
tarjottu pelkästään ostettavaksi. Kolmasosa ihmisistä, joille
huumeita on tarjottu, on niitä itse kokeillut. Useimmissa
tapauksissa huumeiden tarjonta ei siten johda niiden käyttöön,
mutta monien mielestä silti kuitenkin valitettavan usein.
Kymmenesosa ihmisistä tietää tuttaviensa joukossa jonkun, joka on
viimeisen vuoden aikana kokeillut tai käyttänyt huumeita. Alle
35-vuotiailla tämä osuus on viidesosa. Humalaan kerran viikossa
itsensä juovista huumeiden käyttäjän on tiennyt 27 %. Tämä kertoo
siitä, että huumeet ovat usein osa päihteiden sekakäytöstä.
Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita kokeilemaan
huumeita tilaisuuden tällaiseen kokeiluun saadessaan, vain 2 %
ilmoitti olevansa kokeiluun valmis. Epävarma asiasta oli 13 %.
Humalaan itsensä usein juovista 12 % oli kokeiluun halukas ja
aikaisemmin jo huumeita kokeilleista tai käyttäneistä 20 %.
Jossain vaiheessa elämäänsä jotain huumausainetta (kannabis,
lääkkeet päihteeksi, impattavat liuottimet, muut klassiset
huumeet) oli kokeillut tai käyttänyt 5,9 % tutkimuksen kaikista
vastaajista, 7 % miehistä ja 4 % naisista. Alueellisesti
korkeimmat luvut oli Helsingissä, jossa 16 % miehistä ja 9 %
naisista kertoi käyttäneensä huumeita. Ikäryhmistä huumeita
käyttäneitä oli eniten alle 35-vuotiaista – 11 %.
Huumeiden ensikokeilut on tehty useimmin 16-20 vuoden iässä.
Useissa tapauksissa on perusteita puhua pelkistä kokeiluista,
sillä vain 11 % huumeita joskus kokeilleista ihmisistä mainitsee
käyttäneensä niitä ainakin muutaman kerran kuukaudessa vähintään
puolen vuoden ajan. Muilla käyttö on jäänyt tätä
lyhytaikaisemmaksi tai satunnaisemmaksi.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä näissä huumeiden kokeiluissa on
ollut kyse kannabiksen käytöstä. Kannabista kokeilleiden
suomalaisten osuus on 4,8 %, miehillä 6 % ja naisilla 4 %. Alle
35-vuotiaista kannabista on kokeillut miehistä 12 % ja naisista 8
%. Joka toisella nämä kokeilut ovat jääneet yhteen tai kahteen
kertaan. Yli 10 kertaa kannabista on käyttänyt 17 % sitä joskus
kokeilleista. Heidän väestöosuutensa on 0,8 %.
Kovista huumeista on kokemusta vain 0,6 prosentilla. Näissä
kokeiluissa on ollut yhtä usein kyse joko opiaateista,
amfetamiinista, LSD:stä tai kokaiinista. Huumerikoksiin
verrattuna amfetamiinin osuus jää yllättävän alhaiseksi. Tämä
kertonee jotain vastaajien valikoitumisesta. Neljäsosa jotain
kovaa huumetta kokeilleista ihmisistä on käyttänyt niitä yli 10
kertaa. Suonensisäisesti huumeita kertoo käyttäneensä 0,1 %
tutkimuksen vastaajista.
Imppausta ilmoittaa kokeilleensa kaikista vastaajista myös 0,6 %,
alle 35-vuotiaista miehistä 2,3 %. Huumaavia sieniä kertoo
poimineensa 0,2 %.
Joskus huumetta kokeilleista on jotain huumetta käyttänyt
viimeisen vuoden aikana 23 %. Jotain huumetta vuoden aikana
käyttäneiden osuus on ollut 1,2 %, miehillä 1,6 % ja naisilla 0,8
%. Korkeimmat osuudet ovat 18-34 -vuotiailla, joista 4 % miehistä
ja 2 % naisista on käyttänyt jotain huumetta. Lähes aina käytetty
aine on ollut kannabista. Kovista aineista on esiintynyt vain
kertakokeilua.
Vuoden aikana jotain huumetta käyttäneistä kolmasosa on käyttänyt
niitä myös viimeisen 4 viikon aikana. Tämän käytön osuus on 0,4 %
kaikista vastaajista, alle 35-vuotiailla se on 1 %. Tämä käyttö
on ollut poikkeuksetta kannabista.
Huumeiden käytön yhteydessä puhutaan hyvin paljon niihin
syntyvästä riippuvuudesta, "koukkuun jäämisestä", sekä
porttiteoriasta, jonka mukaan kevyemmät aineet toimivat porttina
koviin aineisiin. Tämän tutkimusaineiston perusteella päihteet ja
huumeet näyttävät synnyttävän erilaisia riippuvuuksia ja osalle
käyttäjistä ne toimivat jonkinlaisina portteina toisiinsa.
Varsinkin huumeiden käytössä nämä riippuvuudet ovat kuitenkin
pikemminkin harvinaisia kuin yleisiä ja portti koviin aineisiin
aukeaa paljon harvemmin kuin yleisesti luullaan.
Kovimmin ihmiset näyttävät jäävän eri päihteistä "koukkuun"
tupakkaan, jota joskus kokeilleista peräti 75 % ryhtyy
säännölliseksi tupakoitsijaksi. Näistä päivittäisistä
tupakoitsijoista vain harvat lopettavat ennen kuin useamman
vuosikymmenen polttamisen jälkeen, jos sittenkään. Tupakan
massiivisesta merkityksestä puhuu sekin, että alle 19 vuoden
iässä kolmasosa kaikista ihmisistä on aloittanut päivittäisen
tupakoinnin.
Alkoholiin jäävät "koukkuun" lähes yhtä useat kuin tupakkaakin.
Noin 75 % on juonut itsensä humalaan ja säännöllisesti (jokaisena
kuukautena) alkoholia on ryhtynyt käyttämään 55 % sitä joskus
maistaneista. Alkoholin käytön aloittamisikä on sukupolvesta
toiseen rajusti varhaistunut. Alle 19-vuotiaana säännöllisen
alkoholin käytön on aloittanut 51 % alle 35-vuotiaista. Yli
55-vuotiailla vastaava osuus on vain 11 %. Tämän muutoksen
seurauksena ovat muidenkin päihteiden ja huumeiden kokeiluiät
alentuneet.
Säännöllisesti tupakoivista tai alkoholia käyttävistä ihmisistä
on noin 10 % kokeillut kannabista. Kannabis tulee kuvaan yleensä
vasta useampia vuosia muiden päihteiden säännöllisen käytön
aloittamisen jälkeen. "Koukkuun" jääminen on huomattavasti
harvinaisempaa kuin tupakassa ja alkoholissa, sillä 11 %
kannabista kokeilleista on jatkanut käyttöään yli puolen vuoden
ajan. Vain 8 % huumeita joskus kokeilleista on käyttänyt niitä
viimeisen kuukauden aikana. Lisäksi vain kymmenesosa kannabista
käyttäneistä on joskus kokeillut kovia huumeita. Tästä "portista"
ovat siten kulkeneet vain harvat ihmiset.
Säännöllisesti kovia huumeita käyttäneitä ei ollut tässä
aineistossa riittävästi tarkempia analyysejä varten, mutta
Hampurissa tehdyssä tutkimuksessa muutamia vuosia
opiaattikoukussakin olevista ihmisistä joka toisen on todettu
lopettaneen opiaattien käyttönsä. Lopettaneiden osuus on ollut
siten säännöllisesti heroiiniakin käyttävillä huomattavasti
suurempi kuin tupakoitsijoilla.
Alkoholin ja tupakan keskinäiseen suhteeseen porttiteoria hyvin
soveltuu, sillä jos ihminen ryhtyy käyttämään jompaa kumpaa
säännöllisesti, päätyy hän useimmissa tapauksissa myös toisen
päihteen käyttäjäksi. Harvat tästä ryhmästä enää päätyvät
kannabiksen käyttäjiksi ja yhtä harvat jatkavat kannabiksesta
kovempiin aineisiin. Huumeisiin syntynyt riippuvuus vaikuttaa
tupakkaan ja alkoholiin verraten huomattavan vähäiseltä
senperusteella, että kovin harvat niitä kokeilleista yhä jatkavat
niiden käyttöä. Kovien aineiden kokeilijoista kukaan ei ollut
jatkanut käyttöään viimeisen kuukauden aikana. Tämä sillä
varauksella, että he ovat vastanneet kyselyyn rehellisesti.
Kansainvälisissä vertailuissa huumeiden käytön taso on Suomessa
alhainen. Yhdysvalloissa kannabista on käyttänyt vuonna 1990
kolmasosa ja viimeisen vuoden aikana sitä on käyttänyt 10 %.
Kokaiinia on ainakin kokeillut 11 %, hallusinogeenejä on
käyttänyt 8 % ja impattavia aineita on kokeillut 5 %. 18-25
-vuotiaiden ikäryhmästä kannabista on käyttänyt yli 50 %. Samasta
ikäryhmästä kokaiinia on kokeillut peräti 20 % ja imppausta myös
peräti 10 %. Viimeisen vuoden aikana heistä on käyttänyt
kannabista 25 % ja kokaiinia 8 %. Nämä käyttäjien osuudet ovat
kohti 1980-luvun loppua pienentyneet.
Euroopan huumeiden käyttö on selvästi alhaisemmalla tasolla,
mutta yleisempää kuin Suomessa. Jopa Hollannissa huumeiden käyttö
on 5-6 kertaa harvinaisempaa kuin Yhdysvalloissa. Kanadassa,
Englannissa, Espanjassa ja Tanskassa yli 20 % koko väestöstä on
käyttänyt kannabista.
Huumeiden käytön vaikutuksista ihmisten sen hetkiseen tai
myöhempään elämään on esitetty kovin kirjavia käsityksiä.
Mahdollisten vaikutusten selvittämiseksi tässä tutkimuksessa
verrattiin huumeita ainakin joskus käyttäneitä ihmisiä
sosiaalisen tilanteen, elämäntavan ja terveyden osalta niihin,
jotka eivät ole koskaan olleet huumeiden kanssa tekemisissä.
Vertailua tosin hankaloittaa se, että huumeita käyttäneet ovat
sekakäyttäjiä, joille huumeiden kokeilut ovat usein hyvin
lyhytaikainen ja vähämerkityksellinen periodi heidän elämässään.
Varsinkin runsaalla alkoholin käytöllä on varmasti suurempi
merkitys heidän elämälleen kuin satunnaisilla huumekokeiluilla.
Huumeita joskus käyttäneet ovat sijoittuneet ammattiasemaltaan
sosiaalisesti elämässä yhtä hyvin kuin muutkin. He käyvät yhtä
usein kokopäivätyössä ja heillä on yhtä paljon tuloja kuin
muillakin suomalaisilla. Myöskään eläkkeelle he eivät ole
siirtyneet muita useammin.
Elämäntavaltaan huumeita käyttäneet poikkeavat keskimääräisesti
melko selvästi muista siinä suhteessa, että he viettävät
liikkuvampaa elämää – vaihtavat myös asuntoa useammin, käyvät
paljon useammin ravintoloissa, ovat muita harvemmin naimisissa ja
pitävät uskontoa harvemmin tärkeänä asiana. Huumeita käyttäneet
tupakoivat selvästi useammin, käyttävät paljon runsaammin
alkoholia ja aloittavat sen käytön selvästi muita nuorempana.
Myös ystäviensä kanssa he käyttävät alkoholia selvästi muita
useammin. Osa näistä elämäntapaeroista johtuu huumeita
käyttäneiden ihmisten muita alhaisemmasta keski-iästä.
Fyysiseltä terveydeltään huumeita käyttäneet eivät poikkea
muista, mutta mielenterveysoireita heillä on ollut enemmän.
Johtuvatko oireet huumeiden tai muiden päihteiden käytöstä vai
onko näitä aineita käytetty mielenterveyden itselääkintään? Tämä
jää tässä yhteydessä selvittämättä. Joka tapauksessa huumeita
käyttäneillä on mielenterveysoireita yhtä paljon kuin kerran
viikossa itsensä humalaan juovilla ihmisillä.
Rikoksesta epäiltynä pidätetyksi tai syytetyksi huumeita
käyttäneet ovat joutuneet selvästi muita ihmisiä useammin. Näitä
epäilyjä on kohdistunut 10-20 prosenttiin huumeita käyttäneistä.
Muilla ihmisillä vastaava osuus on muutamia prosentteja.
Rikoksissa näkyy kasautumista kovia huumeita kokeilleille. Tässä
yhteydessä ei ole ollut mahdollista selvittää johtuvatko huumeita
käyttäneiden korkeammat pidätysluvut siitä, että rikoskontrolli
on kohdistunut heihin huumeiden käytön vuoksi muita herkemmin.
Joka tapauksessa varkaudesta epäillyistä huumeita käyttäneistä
ihmisistä kymmenesosa myöntää huumeiden käytön pakottaneen heidät
hankkimaan rahaa laittomin keinoin.
Kysyttäessä huumeita käyttäneiltä ihmisiltä heidän arvioitaan
huumeiden käytön vaikutuksista heidän omaan elämäänsä, ei siitä
useimpien mielestä ole ollut heille mitään vaikutusta. Kolmasosa
kertoo käytön antaneen heille uuden näkökulman asioihin ja joka
kymmenes mainitsee käytön tuottaneen heille suurta tyydytystä.
Joka kymmenes myös kertoo huumeiden käytön lisänneen heidän
masennustaan. Kovia huumeita kokeilleilla nämä vaikutukset ovat
olleet kaksi kertaa tätä voimakkaammat.
Huumeita kokeilleista tai käyttäneistä vain 5 % ilmoittaa siitä
joskus aiheutuneen heille terveydellisiä ongelmia. Huumeiden
käytön terveydelliset vaikutukset ovat tämän perusteella melko
harvinaisia. Tämä selittyy käytön lyhytaikaisuudella ja
satunnaisuudella. Säännöllisesti huumeista käyttäneistä
terveysongelmia on ollut joka neljännellä. Kovia huumeita
käyttäneistä 10 prosentille on aiheutunut käytöstä
terveysongelmia.
Hoitoon huumeiden käytöstä aiheutuneiden ongelmien vuoksi on
hakeutunut 3 % huumeita käyttäneistä eli noin puolet
terveydellisiä ongelmia kokeneista. Kynnys hoitoon hakeutumiseen
on siten melko korkea. Tässä yhteydessä on myös muistutettava,
että osa huumeiden käyttäjistä ei välttämättä pysty tunnistamaan
sairauttaan, eikä osaa hakea sille apua.
Suomalaisilta kysyttiin päihteiden ja huumeiden käytön lisäksi
melko monipuolisesti heidän mielipiteitään huumeista, huumeiden
käyttäjistä ja huumeiden käytön rangaistavuudesta. Tämä on
ensimmäinen kerta kun näiden mielipiteiden kartoitusta on tässä
laajuudessa maassamme tehty. Harvoin näitä mielipiteitä on
kartoitettu muissakaan maissa.
Kolmasosa ihmisistä uskoi huumeiden kokeilijoiden jäävän
"koukkuun" ensimmäisellä kokeilukerralla. Edellä esitetyt
tulokset riippuvuuksista osoittavat tämän käsityksen useimmissa
tapauksissa virheelliseksi. Huumeita kokeilleiden käsitykset ovat
realistisempia, sillä heistä vain 4 % uskoo tähän väitteeseen.
Koko väestöstä vain 6 % pitää mahdollisena, että huumeita voi
käyttää myös sellaisella kohtuullisella tavalla, joka ei aiheuta
terveydellisiä ongelmia. Huumeita käyttäneistä ihmisistä tätä
mieltä on joka toinen. Huumeita käyttäneiden omat arviot käytön
yhteydestä terveydellisiin ongelmiin viittaavat siihen, että
ihmiset liioittelevat yleensä mielessään huumeiden vaikutuksia.
Tutkimuksen tulosten perusteella huumeiden kohtuukäyttö näyttää
yhtä mahdolliselta kuin alkoholin kohtuukäyttö.
Ihmisistä 15 % arvelee, että huumeista aiheutuu yhteiskunnalle
enemmän ongelmia kuin alkoholista. Tämä käsitys on sosiaali- ja
terveydenhuollon tietojen perusteella virheellinen, sillä
alkoholi aiheuttaa palvelujärjestelmälle noin sata kertaa
suuremman paineen kuin huumeet. Viidesosa ihmisistä pitää
huumeiden ostamista Suomessa helppona.
Yhdeksän ihmistä kymmenestä on sitä mieltä, että huumeongelma on
Suomessa lisääntymässä. Tämä käsitys saattaa kertoa lähinnä
joukkotiedotuksen tavasta käsitellä huumeita. Jo useamman vuoden
ajan joukkotiedotuksen tapaa käsitellä huumeita on leimannut
tendenssi väittää huumeongelman jatkuvasti pahenevan.
Yksittäisten tietojen perusteella tällaista voi väittääkin, mutta
yhdistelemällä eri tietolähteitä toisiinsa, huumeiden käytön
lisääntyminen ei ole enää yhtä selvä asia.
Ystäväkseen hyväksyisi huumeiden käyttäjän 15 % suomalaisista ja
puolet tätä ajatusta vastustaa. Huumeiden käyttäjien pakkohoidon
hyväksyy 60 % ihmisistä ja sitä vastaan on 20 %. Huumeita itse
kokeilleista pakkohoidon hyväksyy vain 20 %. Tässä
pakkohoitoasenne liittyy ihmisten yleisempään rankaisuhaluun sekä
uskoon huumeiden suurista vaikutuksista. Jos käsitykset huumeista
ja niiden vaikutuksista olisivat realistisempia, pakkohoidon
kannatus olisi varmasti pienempi.
Vain neljäsosa ihmisistä pitää huumeiden käyttäjiä rikollisina,
kaksi kolmesta näkee käyttäjän pikemminkin sairaana. Kymmenesosan
mielestä käyttäjät eivät ole rikollisia eivätkä sairaita. Tätä
mieltä on kolmasosa itse huumeita kokeilleista ihmisistä.
Huumeiden täydellistä laillistamista kannattavat suhteellisen
harvat ihmiset. 4 % haluaisi laillistaa ne samalla tavalla kuin
alkoholin. 7 % on sitä mieltä, että ihmisten pitää saada vapaasti
päättää mitä aineita tai huumeita he haluavat käyttää. 25 % olisi
valmis hyväksymään hasiksen laillisen käytön ja 22 % pitää
yleensä huumeiden käytön rangaistavuutta vääränä.
Pääkaupunkiseudulla tätä mieltä on 35 %. Huumeita käyttäneistä 75
% haluaisi laillistaa kannabiksen. Lääkkeiden katukaupan hyväksyy
puolestaan 20 % ihmisistä.
Huumeisiin liittyviltä asenteiltaan suomalaiset ovat
kansainvälistä keskitasoa, sillä Kanadassa kannabiksen haluaisi
laillistaa kolmasosa, mutta Norjassa sen käytön sallisi vain 9 %.
Heroiinin käytön vieroitusoireiden lievittämiseen on valmis
hyväksymään kolmasosa, eli jopa useampi kuin hyväksyy hasiksen
käytön. Silloin kun käytöllä on lievittävää tai hoidollista
merkitystä, se nähdään paremmin perusteltuna.
Enemmistö ihmisistä ei haluaisi annettavaksi rangaistusta
sekakäytöstä (lääkkeet ja alkoholi) tai huumaavia aineita
sisältävien sienten poimimisesta. Alkoholin katukauppaan ja
kannabis-kasvien kasvattamiseen suhtaudutaan selvästi vähemmän
hyväksyen.
Huumerikoksista annettavien rangaistusten korvaamista hoitoon
sitoutumisella kannattaa 71 % ihmisistä. Huumeita kokeilleista
tätä mieltä on 84 %. Tätä vastaan on kaikista vastanneista vain
11 %. Nykyinen oikeuskäytäntö, jossa tällaista mahdollisuutta ei
ole ollut, saa väestön selvän tuomion. Nykyistä käytäntöä vastaan
ihmiset ovat myös huumeiden käyttäjille oikeudessa tuomittavista
korvauksista valtiolle. Nämä hyväksyy vain 31 % kaikista ja 7 %
huumeita joskus kokeilleista. Väestön oikeustajuun ei näytä
sopivan se, että huumeen käyttäjän on korvattava ehkä useiden
vuosienkin aikana käyttämänsä huumeen arvo valtiolle. Nämä
korvaukset ovat voineet nousta käytännössä niin korkeiksi, että
ne ovat voineet estää paluun työelämään rangaistuksen kärsimisen
jälkeen.
Vuoden 1992 huumausainepoliittinen tärkeä keskustelukysymys
huumausainelain uudistamisen yhteydessä on ollut ja on se miten
rangaista huumeiden käyttäjiä vai eikö rangaista heitä lainkaan.
Huumeiden käytöstä rankaiseminen on ollut Euroopassa Suomea ja
Norjaa lukuunottamatta harvinaista. Hallituksen esityksessä
käytön maksimirangaistukseksi on esitetty aikaisempaa käytäntöä
eli kahden vuoden vankeusrangaistusta.
Suomalaisten mielipide ei näytä tukevan hallituksen esitystä.
Enemmistö tosin kannattaa käytön rangaistavuutta sinänsä, mutta
ihmiset ovat paljon useammin sakon kuin vankeuden kannalla.
Korkeintaan sakkorangaistuksen pelkästä huumeiden käytöstä
antaisi 68 % ihmisistä, pääkaupunkiseudulla tätä mieltä on 80 %.
Lievempää rangaistusta kannattavat yleensä paremmin koulutetut ja
kaupungeissa asuvat ihmiset. Huumeita kokeilleista korkeintaan
sakkoa kannattaa rangaistuksena 91 %. Onkin toivottavaa, että
tästä asiasta käytäisiin vielä syvällinen keskustelu
eduskunnassa.
9.3 Huumeiden ongelmakäyttö
Kyselytutkimuksen tulokset kertovat huumeiden käytön
yleisyydestä, sen jakautumisesta eri väestöryhmissä ja tähän
käyttöön liittyvistä kokemuksista. Huumeiden ongelmakäyttöä tällä
menetelmällä ei voida kovin hyvin arvioida. Tästä syystä on tämän
tutkimuksen yhteydessä koottu tuoreimmat tiedot huumeiden
ongelmakäytöstä eri tutkimuksista, tilastoista ja viranomaisilta.
Tässä tarkastelussa on käytetty hyväksi samoja indikaattoreita
kuin Euroopan neuvoston Pompidou-ryhmässä. Suomea koskevien
tietojen lisäksi tutkimuksessa on luotu katsaus myös tuoreimpiin
Eurooppaa koskeviin tietoihin huumeiden ongelmakäytöstä.
Sosiaalihuollossa ei Suomessa ole pidetty systemaattisia
tilastoja huumeiden käytön aiheuttamasta palveluntarpeesta.
Vuoteen 1986 asti ulottuvien tilastojen perusteella
sosiaalitoimistojen päihdetapauksista liittyi 0,5 % huumeita.
Näitä oli noin sata vuodessa. Huumetapausten lukumäärässä ei
tapahtunut erityisempää muutosta 1975-1986. Vuonna 1983
päihdehuollossa tehdyssä kartoituksessa kirjattiin noin 400
huumeiden käyttäjää. Heidän osuutensa päihdehuollon asiakkaista
oli 1,5 %.
Vuoden 1987 päihdetapauslaskennassa todettiin kymmenesosan olevan
sekakäyttäjiä. Lääkkeiden päihdekäytön laskettiin olevan noin
neljä kertaa huumeiden käyttöä yleisempää. Vuoden 1991
vastaavassa laskennassa kolmen prosentin päihteitä käyttäneistä
todettiin käyttäneen kannabista tai jotain muuta huumetta.
Impanneiden osuus oli yhtä suuri. Korvikkeiden käyttö oli ollut
kolme kertaa ja lääkkeiden päihdekäyttö viisi kertaa yleisempää
kuin huumeiden käyttö. Lääkkeiden päihdekäytössä havaittiin
lisääntymistä vuodesta 1987 vuoteen 1991. Huumeiden käyttöä
todettiin tulleen ilmi sekakäytön yhteydessä varsinkin
päihdehuollon perinteisissä palveluissa.
Tämän tutkimuksen yhteydessä tehtiin alkusyksystä 1992 tarkempi
selvitys huumeiden käyttäjien hoidosta huumeiden käyttäjiin
erikoistuneissa hoitopaikoissa ja päihdehuollon toimipaikoissa.
Kyselyyn vastasi 140 toimipaikkaa eri puolilta Suomea. Vastanneet
jaettiin neljään ryhmään sen perusteella missä määrin niiden
asiakkailla oli tullut ilmi sekakäyttöä ja huumeidenkäyttöä. 87
prosentissa päihdehuollon toimipaikoista oli ollut merkittävässä
määrin asiakkaita, jotka harrastivat alkoholin ja lääkkeiden
sekakäyttöä. 38 % toimipaikoista kertoi, että ainakin muutama
prosentti heidän asiakkaistaan oli käyttänyt sekaisin alkoholia,
lääkkeitä ja huumeita. Merkittävässä määrin huumeita käyttäneitä
asiakkaita oli ollut 6 prosentissa kyselyyn vastanneista
toimipaikoista.
Huumeiden sekakäyttöä lääkkeiden ja alkoholin kanssa oli todettu
26 paikkakunnalla. Näissä toimipaikoissa oli havaittu tällaista
sekakäyttöä keskimäärin 10 prosentilla kaikista
päihdeongelmaisista asiakkaista. Näitä asiakkaita on
kokonaisasiakasmäärään suhteutettuna ollut päihdehuollossa
1000-2000 henkilöä vuodessa. Nämä asiakkaat painottuivat vahvasti
maan eteläiseen osaan ja erityisesti pääkaupunkiseudulle.
Huumeiden injektiokäyttöä on havaittu viimeisen vuoden aikana 17
paikkakunnalla. 13 näistä paikkakunnista on sellaisia, joissa
injektiokäyttäjiä on havaittu vain 1-5 henkilöä.
Huumeiden käytön vuoksi edellä mainitulla paikkakunnilla
hoidettujen asiakkaiden lukumäärissä ei ollut tapahtunut
erityisempää muutosta vuodesta 1991 vuoteen 1992. Helsingin
ulkopuolella näitä asiakkaita on hoidettu 124 vuonna 1992 ja
heistä keskimäärin viidesosa sairaalahoidon tarpeessa.
Varsinaisia huumeiden käyttäjien hoitoon erikoistuneista
hoitopaikoista on ollut Helsingissä HYKS:n huumevieroitusyksikkö,
jossa annetaan huumeiden käyttäjille sekä avohoitoa että
vieroitushoitoa. Hietalinna-yhteisö on tarkoitettu nuorille
käyttäjille. Tämän lisäksi hoitoa on tarjolla Helsingin
nuorisoaseman poliklinikalla ja Kettutien A-klinikalla.
Jatkohoitoa ja kuntoutusta varten on käytössä hoitokoti. Espoossa
toimii myös Vapaaksi Huumeista ry:n ylläpitämä vastaanottokoti.
Helsingin ulkopuolisia hoitopaikkoja ovat Järvenpään
sosiaalisairaala, Mikkelin A-koti ja pelkästään jatkohoitoon
tarkoitettu Kalliolan klinikka Kiskossa. Kiskossa hoidetaan noin
40 asiakasta vuodessa, joista 70-80 % huumeiden käytön vuoksi.
Merkittävästi hoitoa on tarjottu myös Kymen nuorisoasemalla
Kotkassa. Vakavammissa tapauksissa on näissä toimipaikoissa
turvauduttu jatkohoitona psykiatrisiin sairaaloihin. Huumeita
käyttävät sosiaali- ja päihdehuollon asiakkaat käyttävät usein
samanaikaisesti useampia palveluita. Tämä vaikeuttaa tarkempien
arvioiden tekemistä hoitoon hakeutuneiden huumeiden käyttäjien
kokonaisluvuista. Esim. Helsingissä HYKS:n
huumevieroitusklinikalla, Hietalinna-yhteisössä ja Kettutien
A-klinikalla ovat käyneet paljolti samat henkilöt. Palveluiden
päällekkäiskäytöstä riippuen huumeiden käyttönsä vuoksi hoitoa
hakeneita henkilöitä on ollut Helsingissä sekä vuonna 1990 että
vuonna 1991 yhteensä 200-300 henkilöä. Näistä henkilöistä noin
sadan on arvioitu olevan sairaalahoidon tarpeessa (lähinnä HYKS:n
asiakkaat). Suonensisäisesti huumeita käyttäviä henkilöitä
Helsingissä on hoitopalveluihin arvioitu hakeutuneen viimeisen
vuoden aikana noin 200.
HYKS:n huumeklinikalla tehdyssä selvityksessä (Meretniemi 1992)
on havaittu kaksi sukupolvea, joista 1970-luvun vaihteessa
käyttönsä aloittaneet ovat olleet useimmin opiaatteja käyttäviä
miehiä. Seuraava suurempi palveluja hakenut sukupolvi on
aloittanut aineiden käyttönsä 1980-luvun vaihteessa ja jatkanut
sitä amfetamiinilla. Tästä sukupolvesta löytyy melko paljon myös
naisia.
Muualla Suomessa huumeiden vuoksi palveluja hakeneiden lukumäärät
ovat selvästi Helsinkiä pienemmät. Tätä eroa tietysti selittää
se, että monissa tapauksissa muualta ohjataan asiakkaita
Helsinkiin hoitoon. Muualla Suomessa huumeiden käytöstä
aiheutuneiden ongelmien vuoksi viimeisen vuoden aikana hoitoon
oli hakeutunut noin 50-70 henkilöä. Suonensisäisesti huumeita
käyttäneitä on ollut noin 30.
Helsingin ulkopuolella useampia kymmeniä huumeiden käyttäjiä
asiakaskunnassa on ollut Järvenpään sosiaalisairaalassa, Mikkelin
A-kodissa ja Kymen nuorisoasemalla Kotkassa, näiden joukossa myös
useita amfetamiinin käyttäjiä ja muutamia injektiokäyttäjiä.
Muilta paikkakunnilta saapuneiden vastausten perusteella
huumeiden käyttäjien osuus asiakaskunnasta ei ollut kovin
merkittävä. On mahdollista, että kaikki näitä palveluita
merkittävämmässä määrin tarjoavat toimipaikat eivät ole
vastanneet tässä käytettyyn sosiaali- ja terveyshallituksen
kyselyyn.
Viime aikoina on puhuttu mahdollisuudesta, että
huumeidenkäyttäjien olisi entistä vaikeampi päästä hoitoon
taloudellisen laman karsiessa kuntien tekemiä
ostopalvelusopimuksia hoitopaikkojen kanssa. Tämä voisi olla myös
syy siihen, että hoidettujen huumeiden käyttäjien lukumäärissä ei
ole todettu kasvua. Tässä kyselyssä kuitenkin suuri enemmistö
toimipaikoista ilmoitti, että huumeiden käyttäjien pääsyssä omaan
hoitoyksikköön ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Lopuista
vastaajista yhtä monet ilmoittivat hoitoon pääsyn joko
helpottuneen tai vaikeutuneen. Palvelujen tarjonnassa ei tämän
perusteella ainakaan toistaiseksi ole siten tapahtunut
erityisempiä muutoksia.
Yleis- tai mielisairaaloissa on molemmissa tilastoitu viime
vuosina keskimäärin noin 40 hoitojaksoa huumeriippuvuuden vuoksi.
Hoitojaksoja on ollut noin kolmasosa enemmän kuin hoidettuja
ihmisiä, eli hoitoa huumeriippuvuudelleen on tarvinnut noin 50
ihmistä vuodessa. Näistä ihmisistä kolmasosalla huumeriippuvuus
on ollut sivudiagnoosina, ei siis hoidon pääasiallinen syy.
1980-luvun lopulla amfetamiiniin ja kannabikseen liittyvät
hoitojaksot ovat hieman lisääntyneet. Tähän nousuun on
vaikuttanut HYKS:n huumeklinikan toiminnan aloittaminen, joka
siirsi palvelujen käyttöä sosiaalihuollosta terveydenhuoltoon.
Samaan aikaan aloitettiin liuottimiin liittyvän riippuvuuden
hoitamisen tilastointi. Liuottimet ovat olleet yhtä yleinen
hoidon syy kuin muutkin yksittäiset huumeet. Lääke- tai
huumeriippuvuuteen liittyvien hoitojaksojen kokonaismäärä oli
vuonna 1990 mielisairaaloissa noin 40 % ja yleissairaaloissa noin
30 %
alemmalla tasolla kuin 1970-luvun alkupuoliskolla. Kovien
huumeiden käytöstä aiheutunut hoidontarve on painottunut paljolti
pääkaupunkiseudulle. Opiaatteihin liittyneitä hoitojaksoja
esiintyy vanhemmissa ikäryhmissä tosin ympäri maata.
Yleissairaaloiden päihdetapauksista lääke- ja huumeriippuvuus on
ollut 6 % ja pelkkä huumeriippuvuus 1 %. Mielisairaaloissa
vastaavat osuudet ovat olleet 15 % ja 3 %.
Suomalaiset narkomaanit ovat toistaiseksi säästyneet
poikkeuksellisen hyvin HIV-tartunnoilta. Tämä tartunta on
yhteensä viidellätoista narkomaanilla. Heistä vain yksi on saanut
tartuntansa Suomessa.
Päihteiden käyttöön liittyviä tapaturmaisia myrkytyskuolemia on
ollut Suomessa 1980-luvun lopulla noin 500 vuodessa. Nämä
kuolemat ovat lisääntyneet 1980-luvulla noin 50 %.
Lääkemyrkytyksissä on todettu kasvu 1980-luvun lopulla.
huumeisiin liittyviä myrkytyskuolemia on tilastoitu 6-7 tapausta
vuodessa. Imppauksen aiheuttamia myrkytyksiä on ollut 3-4
vuodessa. Helsingin osuus valtakunnallisista myrkytyskuolemista
on ollut noin kaksi kolmasosaa. Myrkytystenkin kannalta näissä
tilastoissa on suuria ongelmia lääkkeiden ja huumeiden
luokittelun välillä. Monet huumeet ovat myös laillisia lääkkeitä.
Aiheutuuko niistä siten huume- vai lääkemyrkytys?
Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksella tehdyissä
tarkemmissa tutkimuksissa on todettu uudenmaan miehillä noin 10
sellaista kuolemaa vuodessa, joissa verestä on löytynyt jälkiä
jonkin huumeen käytöstä ennen kuolemaa. Yli puolet näistä on
ollut opiaattilöydöksiä, useimmin morfiinia. Joka toisessa on
ollut jälkiä kannabiksen käytöstä ja kolmasosassa amfetamiinin
käytöstä. Useimmilla on ollut kuolinsyynä lääkemyrkytys,
kolmasosalla itsemurha ja lopuilla erilaisia tapaturmia. Nämä
ihmiset ovat poikenneet yleisen morfiinin käyttönsä puolesta
HYKS:n huumevieroitusyksikön asiakkaista, joista vain kymmenesosa
kertoo käyttäneensä morfiinia.
Liikennejuopumuksesta epäiltyjen verinäytteet on tutkittu
vuodesta 1977 Kansanterveyslaitoksessa. Osasta näytteitä on
tarkan valinnan perusteella tutkittu myös lääkeaineet ja huumeet.
Vuonna 1989 löydettiin huumeita 145 henkilön ja vuonna 1991
julkisuudessa esitettyjen ennakkotietojen mukaan 260 henkilön
verinäytteistä. Käytettyjä huumeita ovat olleet useimmiten
kannabis, amfetamiini ja opiaattijohdannaiset lääkeaineet.
Kun aikaisempia kyselyn käytön yleisyydestä kertovia tietoja
suhteuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon hoitotilastoihin sekä
huumekuolemiin, näyttää siltä, että kannabiksella on niissä
odottamattoman pieni osuus. Vaikka kannabiksen käyttö on ollut
kymmenen kertaa muiden huumeiden käyttöä yleisempää, ei siihen
liittyviä terveydellisiä ongelmia ole esiintynyt lukumääräisesti
yhtään muita yksittäisiä huumeita enemmän. Kannabis ei aiheuta
akuutteja myrkytyksiä. Mielenterveyden ongelmille sen käyttö sen
sijaan näyttäisi altistavan. Tämän asian varmistaminen tosin
edellyttäisi kannabiksen käyttäjien mahdollisen muun
valikoitumisen tarkempaa selvittämistä, sillä Yhdysvalloissa
tehdyissä tutkimuksissa marihuanan käyttäjien ei ole todettu
tässä suhteessa poikkeavan muiden päihteiden käyttäjistä
(National household…1991).
Huumausainerikokset kertovat vain osaksi huumeiden
ongelmakäytöstä, sillä syytteeseen saattaa joutua myös
ensikertalaisia kokeilijoita ja muitakin satunnaiskäyttäjiä,
joiden elämälle huumeiden käytöllä ainakaan ennen poliisin siihen
puuttumista ei ole erityisempää tai ainakaan ratkaisevaa
merkitystä. Toisaalta ongelmakäyttäjät ovat hyvin edustettuina
rikostapauksissa, sillä haastattelututkimusten perusteella
(Hakkarainen 1987, Heinonen 1989) varsinkin kovien huumeiden
käyttäjistä suurin osa on joutunut tekemisiin poliisin kanssa.
Ehkä vastoin joukkotiedotuksen välittämiä mielikuvia
huumerikollisuudessa ei ole erilaisten tilastovertailujen
perusteella tapahtunut erityisempää muutosta viimeisen 10 vuoden
aikana. Vuoden 1991 osalta tilanne on vielä epäselvä.
Keskusrikospoliisi julkisti keväällä 1992 vuoden 1991 tilastonsa,
jossa oli merkittävä kasvu aikaisempiin vuosiin. Vastaavaa kasvua
ei ole todettu muista huumerikollisuutta samalta ajalta
kuvaavista tilastoista.
Viime vuosina vajaa tuhat henkeä on saanut tuomion
huumerikoksesta, suurin osa miehiä. Alle 19-vuotiaiden osuus
rikoksista on ollut 5-10 %. Helsingissä syytettynä on ollut noin
500 henkilöä, joista 70 % on tutkinnan yhteydessä pidätetty.
Käytön ja hallussapidon yhteinen osuus on ollut rikoksista kaksi
kolmasosaa. Huumeiden, useimmin kannabiksen, salakuljetuksesta on
syytteen saanut noin 150 henkilöä vuodessa. Kaikista syytteistä
60 % on liittynyt kannabikseen, 25 % lääkkeisiin, 15 %
amfetamiiniin ja 2-3 % muihin koviin huumeisiin. Amfetamiinin ja
lääkkeiden osuus rikoksista on viime vuosina hieman kasvanut.
Huumerikoksesta vankeuteen tuomittujen henkilöiden osuus koko
vankiluvusta on ollut viime vuosina noin 3 %. Vangeista
kymmenesosan on arvioitu olevan entisiä tai nykyisiä huumeiden
käyttäjiä. Euroopassa monissa maissa huumeiden käyttäjien osuus
vangeista on ollut 30-50 %. Norjassa peräti puolet
vangeistakärsii rangaistustaan huumerikoksen vuoksi.
Huumeiden ongelmakäytön yleisyys Suomessa on suhteellinen asia.
Jos sitä verrataan muiden päihteiden käyttöön, on se vähäistä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon tilastojen perusteella on huumeiden
käytöstä syntyvä palvelutarve ollut viime vuosina vain noin
prosentin luokkaa koko päihdeongelmasta. Vähäistä huumeiden
käyttö on myös kansainvälisten vertailujen perusteella.
Erityisesti niin sanottujen kovien huumeiden käyttö on Suomessa
huomattavan suppeaa jo muihin Pohjoismaihin verrattuna. Silloin,
kun näissä maissa puhutaan tuhansista narkomaaneista, puhutaan
Suomessa samaan aikaan vain sadoista. Suomalaisten humalahakuinen
juomatapa on kaikesta päätellen osaltaan ehkäissyt varsinkin
kovien aineiden leviämistä maahan.
Sairaalatilastojen perusteella muutamat kymmenet ihmiset ovat
hakeutuneet vuosittain sairaalahoitoon huumeriippuvuutensa
vuoksi. Hoitopaikoista kerättyjen tietojen perusteella jo
pelkästään pääkaupunkiseudulla uusia sairaalahoitoa tarvitsevia
ihmisiä on tavoitettu noin sata vuodessa. Valtakunnallisesti tämä
luku on lähes kaksinkertainen. Tämän perusteella vain osa hoitoa
tarvitsevista hakeutuu hoitoon. Yksi tärkeä syy tähän on se, että
nykyiset hoitopalvelut eivät ole riittäviä niiden tarpeeseen
verrattuna. Varsinkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella ovat
palvelut puutteellisia.
Erityisesti kiinnittää huomiota yleensä addiktiopotilaiden hoidon
huonoon järjestelyyn. Kemiallista riippuvuutta usein pyritään
hoitamaan kemiallisilla ratkaisuilla. Muun terapian soveltaminen
on vielä vähäistä. Pahasti sairaat addiktiopotilaat joutuvat
usein huonoimpiin hoitopaikkoihin ja hoidon porrastusta ei ole
järjestetty. Edelleenkin vaikeita sairaustapauk sia saatetaan
hoitaa pitkään yksityisvastaanotoilla ilman konsultaatiota
erikois sairaanhoitoon. Näinhän ei yleensä terveydenhuollossa
menetellä. Eikö pikemminkin tulisi päästä siihen, että esim.
säännölliset huumekäyttäjät saisivat keskussairaalatasoista
palvelua ja hoitoa?
Alkoholiin ja tupakkaan liittyvistä, varhaiseen addiktioon tarttu
vista mini-interventio- ja neuvontakokeiluista on saatu
rohkaisevia tuloksia. Samaa työtapaa voinee myös soveltaa
huumeongel man torjumiseen. Myös yksilö- ja
ryhmäpohjaisenhuumeiden vieroitustoiminnan toivoisi sekä
viranomais- että vapaaehtoisjärjestöjen toimintana lisääntyvän.
9.4 Huumeet Euroopassa
Kun tietoja huumeiden ongelmakäytöstä Suomessa vertaa
tilanteeseen Euroopassa, kiinnittyy ensimmäisenä huomio siihen,
että muualla hoitojärjestelmän piiriin tulevat huumeiden
käyttäjät ovat pääasiassa heroiinin käyttäjiä. Suomessa heroiini
on suhteellisen harvinaista ja sekakäyttö vallitsee. Hoidettavat
huumeiden käyttäjät vaihtelevat lukumäärältään eri maissa
tuhansista kymmeniin tuhansiin. Monissa kaupungeissa hoidon tarve
on lisääntynyt, erityisesti Hampurissa ja Lissabonissa, samalla
kun tilanne on ollut Pohjoismaissa sangen vakiintunut.
Amsterdamissa hoidontarve on vähentynyt. Ruotsissa sairaaloissa
hoidettuja huumeiden käyttäjiä on ollut noin 10 kertaa enemmän
kuin Suomessa.
Heroiinin käytöstä johtuva hoidontarve on 1980-luvun aikana
kasvanut useimmissa Euroopan kaupungeissa. 1980-luvun taitteessa
tämä kasvu havaittiin Lontoossa, Amsterdamissa, Roomassa,
Pariisissa ja Dublinissa. Barcelonassa se ajoittui vuosiin
1982-1985. Hampurissa ja Lissabonissa puolestaan vasta 1980-luvun
lopulle. Näitä muutoksia analysoitaessa on muistettava, että
eurooppalaisten tutkimusten perusteella ensikäytöstä kuluu
keskimäärin 7 vuotta hoitoonhakeutumiseen. Tällä hetkellä hoitoa
ensi kertaa hakevista huumeiden käyttönsä on siten aloittanut
huomattava osa jo 1980-luvun alussa. Heidän ikääntymisensä tuo
heidät hoidon piiriin, eikä niinkään huumeiden käytössä
tapahtuneet muutokset. Huumeiden käyttö voi vaikkapa vähetä
samalla kun ikääntyvien käyttäjien hoidontarve lisääntyy.
Samalla tavoin kuin hoidontarve myös muutokset huumeiden käyttöön
liittyvien kuolemantapausten lukumäärissä voivat selittyä
käyttäjien ikärakenteessa tapahtuneilla muutoksilla eikä niinkään
huumeiden käytön muutoksilla sinänsä. Huumekuolemat eivät kerro
niinkään uusista huumeiden käyttäjistä, kuin kurjistuneista
vanhoista käyttäjistä. Myös ainepulasta eli tarjonnan
vähenemisestä johtuva aineiden epätasainen laatu voi aiheuttaa
yllättäviä kuolemantapauksia. Huumekuolemien lukumäärien
muutoksille pystytään siksi antamaanoikea tulkinta vain
seuraamalla tarkoin muita huumemarkkinoilla tapahtuvia muutoksia.
Huumekuolemien lukumäärät vaihtelevat Euroopan eri maissa ja
kaupungeissa muutamista kymmenistä puoleentoista tuhanteen
(Saksa). Tilastoissa kiinnittää huomiota huumeiden käyttäjien
hoitoon panostaneen Englannin alhainen huumekuolemien lukumäärä
ja tiukkaa ja rankaisuhenkistä huumepolitiikkaa soveltavan Norjan
korkea huumekuolleisuus. Euroopassa huumekuolemat liittyvät
yleensä opiaattien käyttöön. Monissa maissa huumekuolemat ovat
lisääntyneet. Amsterdamissa, Kööpenhaminassa, Lontoossa ja
Tukholmassa tilanne on sen sijaan säilynyt viime vuosina
ennallaan. Yhdysvalloissa huumekuolemat ovat pitkän nousun
jälkeen kääntyneet vuodesta 1989 lähtien laskuun (Kandell 1991).
Huumausainerikosten lukumäärien vertailu eri maiden välillä
Euroopassa on lähes mahdotonta johtuen erilaisesta
lainsäädännöstä ja valvontakäytännöstä. Huumerikoksia on
tilastoitu eri maissa 1000-30000 vuodessa.
Monissa Euroopan maissa (ei Suomessa) on lainsäädännössä tehty
erottelua ns. pehmeiden ja kovien huumeiden välillä. Pehmeälle
huumeelle (kannabis) on annettu lain säädännössä erityisasema
Englannissa, Italiassa, Espanjassa, Tanskassa ja Hollannissa.
Näissä maissa kannabis jätetään rankaisematta (myös kaupankäynti)
tai sen tuomitsemiseen sovelletaan lievää asteikkoa. Saksassa,
Belgiassa ja Luxemburgissa käytäntö on sama, vaikka pehmeitä ja
kovia huumeita ei olekaan laissa eroteltu.
Huumeiden käyttö on kriminalisoitu Ranskassa, Sveitsissä,
Kreikassa, Itä vallassa ja Ruotsissa, mutta tätä kriminalisointia
ei näissäkään maissa sovelleta käytäntöön. Italia ja Espanja ovat
omaksuneet jopa käytännön, jossa oikeudellisesti puututaan
lähinnä vain salakuljetusrikoksiin. Näiden tilastojen vertailu
Suomen rikostilastoihin ei ole siten lainkaan mahdollista.
Rikostilastojen perusteella poliisi on keskittynyt Saksassa,
Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Hollannissa työssään
koviin huumeisiin, useimmin opiaatteihin. Näissä maissa useimmat
huumerikoksiin liittyvät pidätykset keskittyvät näiden
aineidenkaupan käyntiin. Englannissa, Italiassa ja Irlannissa on
kokaiinin osuus huumerikoksista ollut kasvussa. Myös Ranskassa
valvonnan painotus koviin aineisiin on huomattavasti Suomea
suurempi. Tämä onkin järkevää, sillä suurin osa sairaalahoitoa
tarvinneista huumeidenkäyttäjistä sekä huume kuolemaan
ajautuneista käyttäjistä on käyttänyt opiaatteja. Lääkkeiden
päihdekäyttöä on pidetty rikostilastojen perusteella
huumerikoksena vain Suomessa ja Norjassa.
Euroopassa ei yleensä puututa polii sin tai tuomioistuinten
toimesta huumeiden käyttöön ja monissa maissa varsinkin
kannabiksen hallussapito ja pienimuotoinen kau pankäynti on
käytännössä sallittu. Selvä huumepoliittinen ero Suomeen on myös
huumeiden käyttäjiin muutoinkin kohdistuva vähäisempi
rankaisuhalukkuus. Kaikissa isommissa eurooppalaisissa maissa
huumeiden käyttäjä on voinut vaihtaa alle kahden vuoden huume
tuomiot hoitoon sitoutumiseen. Huumeiden käyttäjien hoitamista on
pidetty rankaisemista järkevämpänä asiana.
Englanti, Irlanti, Ruotsi ja Suomi poikkeavat Euroopan muiden
maiden valvontakäytännöstä panostaessaan huumekontrollia paljon
myös kannabikseen. Tämän seurauksena suurin osa huumerikoksista
on ollut näissä maissa kannabiksen käyttöä ja välittämistä.
Ruotsissa poliisi on viime vuosina panostanut paljon aikaisempaa
enemmän katutasolle mikä on kasvattanut rikostilastoja.
Pohjoismaissa onkin pantu merkille huumeisiin liittyvän
aikaisemman lääketieteellisen kontrollinäkemyksen vaihtuminen
vähitellen rangaistusnäkemykseksi 1960-luvun jälkeen.
Huumeiden takavarikot vaihtelevat eri maissa kannabiksessa
muutamasta kymmenestä kilosta noin sataantuhanteen kiloon
vuodessa. Kokaiinilla nämä luvut ovat muutamasta kilosta 5000
kiloon ja heroiinilla myös muutamasta kilosta 1000 kiloon.
Suurimmat takavarikot tehdään yleensä Etelä-Euroopassa.
Pohjoismaissa on ollut amfetamiinia lukuunottamatta suhteessa
pienimmät takavarikot.
Takavarikoiden suuruuden merkitystä huumetilanteen vaihteluille
arvioitaessa täytyy tietää kuinka monesta yksittäisestä
takavarikosta ne koostuvat, miten huumeiden hinnat markkinoilla
vaihtelevat ja kuinka suuri osa takavarikoista on ollut
kauttakulkuliikenteeseen tarkoitettuja aineita. Esim. 10 kilon
takavarikko on saattanut koostua yhdestä tai useasta tuhannesta
yksittäisestä takavarikosta. Tietoja tarvitaan myös valvonnan
resursseista ja toimintatavoista. Jos takavarikot lisääntyvät
hintojen samalla laskiessa, on huumeiden tarjonta todennäköisesti
lisääntymässä.
Kalleimmat huumeiden hinnat ovat Euroopan tasolla Pohjoismaissa
ja Irlannissa. Kalleimpia huumeet ovat olleet Suomessa. Muihin
Pohjoismaihin verrattuna huumeet ovat maksaneet Suomessa 3-4
kertaa enemmän ja muihin Euroopan maihin verrattuna eri aineissa
3-20 kertaa enemmän. Halvimpia huumeet ovat olleet Hollannissa,
Saksassa ja Portugalissa.
Euroopassa on todettu, että huumeiden käytön lisääntyminen ei
välttämättä tarkoita niiden ongelmakäytön lisääntymistä (Cohen
1989). Jos riittävän monesta maasta olisi käytettävissä tiedot
huumeiden kokeilun/käytön yleisyydestä sekä huumeiden
ongelmakäytön laajuudesta, voisi näiden yhteyden perusteella
tehdä johtopäätöksiä eri maissa noudatettavan huumepolitiikan
vaikutuksista huumemarkkinoihin ja huumeiden käytöstä aiheutuviin
ongelmiin.
9.5 Johtopäätökset
Miltäkö sitten Suomen huumetilanne ja huumeiden ongelmakäyttö
tässä esiteltyjen tutkimusten ja selvitysten sekä eurooppalaisen
perspektiivin kautta näyttää? Tiivistäen voi todeta, että
suomalaisten huumeiden käytössä ei ole viime vuosina tapahtunut
laajamittaisia muutoksia.
Kovien huumeiden käyttö on sangen suppeaa, eikä niiden käytössä
ole eri indikaattoreiden tai kyselytutkimusten perusteella
tapahtumassa mainittavia muutoksia. Amfetamiinin käytön
vahvistumisesta heroiinin kustannuksella on todettu merkkejä.
Eurooppalaisissa tutkimuksissa opiaattien käyttöön on todettu
liittyvän selvästi suuremman kuolemanriskin kuin amfetamiinin
käyttöön. Hyvä merkki on imppauksen supistuminen murrosikäisillä,
sillä imppaus on aiheuttanut kouluikäisille suurimmat sosiaaliset
ja terveydelliset ongelmat.
Suomen eurooppalaisesta näkökulmasta poikkeuksellista
huumetilannetta kuvaa se, että muualla Euroopassa huumeiden
käytön vuoksi hoidetut ja huumekuolemiksi rekisteröidyt tapaukset
useimmiten liittyvät heroiinin käyttöön. Suomessa taas näissä
yhteyksissä puhutaan lähinnä erilaisten huumeiden sekakäytöstä
lääkkeiden ja alkoholin kanssa. Tämä aiheuttaa meillä ongelmia
myös huumeiden ongelmakäyttöä määriteltäessä. On vaikea vetää
rajaa siihen milloin puhua huumeiden, milloin lääkkeiden
ongelmakäytöstä. Euroopassa huumeina pidetään lähinnä vain
klassisia huumeita.
Aikuisille tehdyn kyselytutkimuksen perusteella ei kannabiksen
kokeilun ja käytön yleisyydessä ole tapahtunut erityisempiä
muutoksia 1980-luvun alun jälkeen. Vuoden 1985 jälkeen ei
huumeiden tarjonnassakaan ole todettu mitään muutoksia.
Kannabiksen käyttö keskittyy edelleen selvästi isompiin
kaupunkeihin ja varsinkin pääkaupunkiseudulle. Sen suosio on
suurinta yhteiskunnan ylemmissä kerrostumissa.
Helsinkiläisnuorten osalta kannabiksen kokeiluiässä on viime
vuosilta todettu varhaistumista. Tähän tulokseen sopivat myös
tuttavapiirin huumeiden käytöstä kerätyt tiedot. 1970-luvun
alkupuoleen verrattuna nuorten kokeiluiät kannabiksella ovat
vielä 2-3 vuotta korkeampia ja huumeiden tarjonta selvästi
suppeampaa.
Johdonmukaisesta muutoksesta viime vuosilta kertovat lähinnä vain
lääkkeiden ja alkoholin sekakäytöstä kertovat tiedot. Sekakäytön
lisääntymisestä tytöillä kertovat nuorille tehdyt kyselyt, ja
yleisemmin sekä miehillä että naisilla sosiaali- ja
terveydenhuollosta kerätyt tiedot sekä lääkkeiden kasvanut
merkitys myrkytyskuolemien yhteydessä. Lääkkeiden päihdekäyttöä
esiintyy melko tasaisesti maan eri puolilla. Sekakäyttöön
soveltuvien lääkkeiden kulutus ei sinänsä ole lisääntynyt, mutta
niistä kaikesta päätellen aikaisempaa suurempi osa kulutetaan
päihdekäyttöön. Tätä osaltaan selittää alkoholin käytön
aloittamisiän varhaistuminen. Tämä on asia, johon tulee
kiinnittää vakavaa huomiota.
Kaikkien huumeiden käytön ja varsinkin niiden ongelmakäytön
kannalta on suomalaisista aineistoista selvä havainto se, että
huumeiden käyttö muodostaa aina ihmisille tietyn elämänvaiheen,
useimmin 20-30 ikävuosien välillä, jonka jälkeen huumeiden
käytöstä viimeistään luovutaan. Huumeet eivät ole siten
samallatavalla läpi elämän jatkuva tapa ja riippuvuus kuin
alkoholin käyttö ja tupakointi. Yleensäkin huumeisiin syntyvät
riippuvuudet näyttävät melko harvinaisilta tupakkaan ja
alkoholiin verrattuna. Huumeiden satunnainen käyttö ei ainakaan
käyttäjien omien arvioiden mukaan ole mainittavammin vaikuttanut
heidän elämäänsä käytön aikana tai sen jälkeen.
Huumeet kuuluvat joillakin ihmisillä osaksi myöhäisen nuoruuden
ja varhaisen aikuisuuden liikkuvaa elämäntapaa. Ne jäävät pois
paikoilleen asettumisen myötä. Useimmat lopettavat käyttönsä omin
voimin, mutta jotkut tarvitsevat siinä ulkopuolista apua. Monilla
huumeiden käyttö muuntautuu vähitellen lisääntyväksi alkoholin
käytöksi tai lääkkeiden ja alkoholin sekakäytöksi. Tämä asia on
todettu Yhdysvalloissa tehdyissä seurantatutkimuksissa (Kandel
ym. 1992). Tällainen sekakäyttö voi jatkua halki elämän.
Vaikka huumeiden käyttö meillä on vähäistä, ei tämä tarkoita
sitä, etteikö niiden käyttö olisi ongelma myös Suomessa. Merkkejä
niiden käytön lisääntymisestä on syytä seurata tarkasti.
Erityisesti tänä aikana, jolloin yhteiskuntaa ollaan jakamassa
entistä selvemmin hyvä-ja huono-osaisiin. Jos huumeiden
käyttäjien annetaan kurjistua, on tällä heille dramaattiset
seuraukset. Esim. Saksassa tehdyssä tutkimuksessa on todettu,
että huumeiden käyttäjät ajautuvat hyvin herkästi vaikeuksiin
suurempien elämänmuutosten seurauksena (Soellner 1992). Olisi
toivottavaa, että sosiaali- ja päihdehuoltoon saataisiin
kehitettyä vakiintunut tilastointimenettely, jonka avulla
huumeiden käyttöön liittyvää hoidontarvetta ja sen laadullisia
muutoksia voitaisiin jatkuvasti seurata.
Tutkimuksen tulokset kertovat siitä, että varsinkin
pääkaupunkiseudun ulkopuolella ovat huumeiden käyttäjien
hoitopalvelut puutteellisia. Huumeiden käyttönsä vuoksi
palveluita hakevat ovat keskimäärin 22-35 -vuotiaita. Myös tätä
nuoremmilla on kuitenkin hoidontarvetta. Vuoden 1993 alusta
käynnistyy yhteiskunnan varojen turvin muutama uusi
hoitokotityyppinen hoito yhteisö. Näiden työn jatkuvuus jää
oleellisesti riippumaan kuntien ostopalvelutarpeesta.
Hoitokapasiteettia ja kokeilutoimintaa varmaankin tarvitaan.
Osa hoitavista yhteisöistä noudattaa sellaista tiukkaa
hoitoideologiaa, että nuori poistetaan heti hoitoyhteisöstä,
mikäli häntä epäilläänkin huumeiden käytöstä hoidon aikana. Nuori
siis poistetaan hoitoyhteisöstä juuri sen syyn perusteella, minkä
vuoksi hän hoitoon hakeutui. Tämän vuoksi onkin erityisen
tärkeää, että on olemassa sellaisia hoitopaikkoja, mistä nuorta
ei missään olosuhteissa pakoteta takaisin kadulle.
Lienee mahdollista, että ainakin osa toimintaansa uudistavista ja
uudistaneista valtion koulukodeista voisi "erikoistua"
alaikäisten huumepotilaiden hoitoon. Tämä järjestely takaisi myös
mahdollisuuden koulunkäynnin suorittamiseen.
Nuorisopoliklinikkatoiminnan laajentaminen, mielenterveyden
avopalvelujen parantaminen sekä katkaisuhoitomahdollisuuksien
lisääminen koko maassa parantaisivat huumeongelmaisten hoitoa
oleellisesti.
Koska huumeiden kokeilu ja käyttö on Suomessa lähes poikkeuksetta
osa muiden päihteiden sekakäytöstä ja on erityisen tiiviissä
yhteydessä nuorten tupakointitapoihin, on tupakkaterveyskasvatus
avainasemassa myös huumeiden käytön ennaltaehkäisyssä. Tästä
syystä ei huumeita tulisi missään tapauksessa erottaa koulun
muusta päihdeopetuksesta.
Jos lääkkeiden päihdekäyttö määritellään huumekysymyksen
ulkopuolelle, on huumeiden käyttö Suomessa useimmiten kannabiksen
(hasiksen) käyttöä. Tämä käyttö on aina laitonta, mutta ei
käyttäjien mielestä välttämättä ongelmakäyttöä. Käyttäjät itse
puhuvat varsinkin kannabiksen yhteydessä usein aineen hallitusta
käytöstä (ks. Kontula 1992). Vain osa huumeiden käyttäjistä
ilmaisee tarvitsevansa tuki- tai hoitopalveluita aineiden
käyttönsä vuoksi.
Suomessa kannabiksen ja lääkkeiden päihdekäytön varhaistuminen
nuorten parissa on liittynyt samalla tapahtuneeseen alkoholin
käytön kasvuun sekä nuorten että aikuisten parissa. Nuorilla myös
tupakointi samaan aikaan lisääntyi. Tätä kasvua vauhditti
1980-luvun lopun nopea taloudellinen kasvu ja ihmisten
reaalitulojen lisääntyminen. Ihmisten kulutusmahdollisuuksilla on
todettu useissa maissa olevan selvä yhteys päihdeaineiden ja
huumeiden kulutukseen (Smart ja Murray 1983). Hyvinä aikoina
kulutus kasvaa ja laman aikana se pienenee.
1980-luvun jälkipuolisko oli Suomessa nopean taloudellisen kasvun
aikaa. Tämä on näkyi muun muassa työttömyyden vähenemisenä ja
nuorten käyttövarojen kasvuna. Helsingissä oli työvoimasta jopa
pulaa. Aikaa leimasi kuluttaminen, johon myös nuoret innokkaasti
osallistuivat. Nuorten alkoholin käyttö ja tupakointi vähentyi
vielä 1980-luvun alussa, mutta kääntyi vuosikymmenen puolivälissä
selvään nousuun, joka jatkui 1980-luvun loppuun saakka. Myös
aikuisten parissa alkoholin kulutus lisääntyi toisin kuin monissa
muissa Euroopan maissa.
Vuonna 1991 puhjennut syvä lama käänsi samana vuonna alkoholin
kulutuksen laskuun ja myös vuoden 1991 keväällä tehdyn nuorten
terveystapatutkimuksen mukaan nuorten alkoholin ja tupakoinnin
kasvu oli taittunut. Laman jatkuessa on luultavaa, että myös
kannabiksen ja lääkkeiden päihdekäytössä tapahtuu vähenemistä
varsinkin kun ne ovat useimmiten osa eri päihdeaineiden
sekakäytöstä.
Lamalla on päihteiden käyttöön kaksinainen vaikutus: suurella
osalla ihmisistä se johtaa päihteiden käytön vähentämiseen (ks.
Kontula ym. 1992). Samalla osa yhteiskunnallisesti syrjäytyneistä
lisää päihteiden käyttöään. Huumeiden käytön tulevan kehityksen
kannalta avaintekijä on se missä määrin syrjäytyneet (esim.
pitkäaikaistyöttömät) omaksuvat huumeita päihdeaineikseen. Tällä
hetkellä ei ole näkyvissä merkkejä siitä, että syrjäytyneet
aikaisempaa laajemmin ryhtyisivät käyttämään huumeita.
Varsinkin silloin, kun syrjäytyneiden ryhmien ei anneta kasvaa
yhteiskunnissa kovin suuriksi, jää huumeiden käyttöä ylläpitävä
sosiaalinen tuki niin heikoksi, että huumeet eivät saa
yhteiskunnassa merkittävää asemaa. Lisäksi voimakas
alkoholikulttuuri ajaa syrjäytyneitä vääjäämättä ensisijaisesti
alkoholin ongelmakäyttäjiksi. Tämä ei tietenkään ole välttämättä
yhtään huumeiden käyttöä parempi vaihtoehto.
Suomessa eurooppalaistumisen vaikutus huumeiden käyttöön ei
välttämättä tule olemaan kovin suuri huumeiden käyttäjäkunnan
pienestä lukumäärästä johtuen. Lisäksi meitä suojaa huumeiden
leviämiseltä alkoholi painotteinen päihdekulttuuri. Jos
alkoholijuomien hinnat putoavat Suomessa merkittävästi
lähitulevaisuudessa, on huumeiden ehkä entistä vaikeampaa
saadatäällä jalansijaa, vaikka niitä nykyistä vapaammin olisikin
saatavilla. Toisaalta on muistettava, että varhainen addiktio
tupakkaan ja alkoholiin voi jossain tapauksessa olla portti
huumekokeiluihin.
Jos Suomessa lainsäädäntö ja valvontakäytäntö olisi sama kuin
Euroopan isommissa maissa, olisivat vuotuiset huumerikosluvut
meillä suunnilleen tuhannen sijasta vain muutamia kymmeniä. Näin
sillä perusteella, jos meilläkään ei rangaistaisi huumeiden
käytöstä, useimmat kannabisrikokset jätettäisiin tutkimatta,
rikoksen näytöksi vaadittaisiin takavarikko ja lääkkeiden
päihdekäyttöä ei pidettäisi rangaistavana huumerikoksena. Jos
vielä rangaistuksen sijalle voisi valita hoitoon sitoutumisen
kutistuisi Suomen huumerikollisuus lähes olemattomiin. Tämän
tutkimuksen mukaan väestö ei tue huumeiden laillistamista, mutta
painottaa hoitoon hakeutumisen mahdollisuutta.
Suomi on tähän mennessä yhdessä Norjan kanssa soveltanut Euroopan
tiukinta kontrollia huumeiden käyttäjiin. Suomessa käytön
maksimirangaistus on vielä Norjaakin kovempi. Lainsäädännön
soveltamiseroista kertoo se, että Euroopan muissa maissa
huumerikoksen näytöksi yleensä vaaditaan takavarikko. Suomessa
näytöksi on riittänyt toistaiseksi pelkkä toisen henkilön
kertomus.
Suomen poikkeuksellista huumepolitiikkaa ovat selvimmin kuitenkin
ilmentäneet poliisin huumeiden käyttäjiin yleisesti kohdistamat
pakkotoimet (pidätykset ja kotietsinnät), jotka ovat olleet
Suomessa mahdollisia pelkän huumeiden käyttöepäilyksen
perusteella. Missään muualla Euroopassa tämä ei ole ollut
mahdollista. Tähän tietoon on suhtauduttu eurooppalaisten
huumeasiantuntijoiden parissa hämmästyksellä. Pompidou-ryhmässä
on myös kirjattu dokumentti, jossa on todettu Suomen olevan
Euroopan maista ainoa, joka ei lainsäädännössään näytä lainkaan
välittävän huumeiden käyttäjien kuntoutuksesta (Study and
synopsis…1991). Suomalaista huumepolitiikkaa on pidetty muualla
Euroopassa sen tähänastisten käytäntöjen perusteella huumeiden
käyttäjien asemaa kurjistavana.
Eri Euroopan maiden lainsäädäntöjä ja valvontakäytäntöjä
vertailtaessa kiinnittyy erityinen huomio vielä siihen, että
hyvin monissa Euroopan maissa läheskään kaikkia lainkohtia
eisovelleta käytäntöön, eli valvontaa ei kohdisteta moniin
lainsäädännössä rikoksiksi määriteltyihin asioihin. Suomi
muodostaa tästä poikkeuksen. Meillä lakeja on sovellettu käyttöön
melko orjallisesti. Tämä olisi syytä tiedostaa sekä lainsäädäntöä
uudistettaessa että sitä sovellettaessa.
Eri puolilla maailmaa käydään jatkuvasti vilkasta
huumepoliittista keskustelua. Tästä huumepoliittisesta
kirjoittelusta kerätyn tutkimusaineiston perusteella (Tirkkonen
ja Kontula 1992) näyttäisi huomattava osa yhteiskunnallisesti
suuntautuneista tutkijoista päätyneen joko täydellisen (ml.
kokaiini ja heroiini) tai osittaisen (kannabis) huumeiden
laillistamisen kannalle. Kiivaimpia laillistamisen vastustajia
ovat jotkut valvontaviranomaiset, lähinnä amerikkalaiset
poliisijärjestöt.
Vakavia otettavia ehdotuksia huumeiden ainakin osittaiseksi
laillistamiseksi on Euroopassa viime vuosien aikana tehty
Sveitsissä, Englannissa, Hollannissa ja Saksassa. Usein tässä
keskustelussa viitataan kieltolaista eri maissa saatuihin
kokemuksiin. On siksi vaikea ennakoida mihin suuntaan huumeiden
kansainvälinen valvonta tulee tulevaisuudessa suuntautumaan.
Huumeiden laillistamista on perusteltu mm. sillä, että sota
huumeita vastaan yksinkertaisesti maksaa liikaa. Vielä vakavampaa
on se, että huumemiljardit joutuvat rikollisille. Laillistamalla
huumeet valtio saisi niiden kaupan omaan valvontaansa. Valtio
voisi verottaa huumeita samaan tapaan kuin alkoholia ja tupakkaa,
ja saada näin tuloja esim. hoitokustannusten peittämiseen. Usein
viitataan myös tilastoihin, joiden mukaan lisääntyvä satsaus
poliisivalvontaan tuottaa aina vähemmän kuin on mikään mitattava
hyöty. Esim. takavarikkojen kaksinkertaistaminen voi nostaa
hintaa katutasolla vain noin 10%. Kontrolli tulee kalliiksi,
mutta sillä ei ole käyttöön oleellista vaikutusta.
Vastustajien filosofinen arvomaailma perustuu usein joko "lakiin
ja järjestykseen", jolloin huumeet sinänsä nähdään uhkana kunnon
kansalaisten turvallisuudelle (ja vapaudelle) tai vuosisadan alun
reformistisiin kansanliikkeisiin. Ajattelun mukaan valtio nähdään
palvelijana, mutta toimiakseen tehokkaasti sen on enemmistön
tahdon mukaisesti omattava tiettyjä valtuuksia.Valtio voi estää
ihmisiä vahingoittamasta itseään ja muita sekä turvata elämää
esim. pakollisen sairasvakuutuksen tai eläkejärjestelmän avulla
tai vaikka säätämällä kieltolain. Samoin voidaan – ja tulee –
kieltää huumeet.
Laillistamisen vastustajat ja Suomen kovaksi katsotun
huumepolitiikan kannattajat viittaavat Suomen melko hyvään
huumausainetilanteeseen. He katsovat sen johtuvan tiukasta
kontrollipolitiikasta ja kovien rangaistusten uhasta. He
pelkäävät, että lainsäädän nön vähäinenkin lieventäminen olisi
"viesti", joka houkuttelisi huumeita maahan ja lisäisi käyttöä.
Poliisi etenkin on lisäksi katsonut, että sen toiminnalliset
edellytykset oleellisesti heikkenisivät mikäli lainsäädäntöä
lievennettäisiin.
Jotkut laillistamisen kannattajat väittävät, että vastustajat
ovat tulleet riippuvaisiksi kielloista samaan tapaan kuin he
kuvittelevat käyttäjien olevan riippuvaisia huumeista.
Huumevalvonta työllistää lukemattomia ihmisiä, eivätkä he halua
menettää työpaikkojaan. He ovat taloudellisesti "koukussa".
Toinen taso on aatteellisesti, moraalisesti tai psykologisesti
riippuvaiset ihmiset. Heillä on pakonomainen tarve naamioida
halunsa hallita ja kontrolloida hyväntekeväisyydeksi ja
suojeluksi. Suoraviivaisemmin ajattelevat taas yksinkertaisesti
haluavat tuntea itsensä paremmaksi kuin rikollinen tai säälittävä
huumeidenkäyttäjä.
Varmaankin lähes kaikki yhteiskuntapiirit katsovat, että
Poliisilla ja Tullilla tulee olla hyvät mahdollisuudet torjua
huumausaineiden pääsy suomalaisille markkinoille. Tuskinpa juuri
kukaan myöskään toivoo meidän viestittävän huumeet tervetulleiksi
Suomeen. On kuitenkin muistettava, että äärimmäisen kova
huumepolitiikka voi johtaa käyttäjien kohtuuttomaan
rankaisemiseen ja estää hoitoon hakeutumista ja hoitoa.
Huumepoliittisia kantoja määriteltäessä tärkeimpiä kysymyksiä on
se, voiko mitään sellaista huumepolitiikkaa perustella
eettisesti, joka hyväksyy huumeiden käyttäjien fyysisen,
psyykkisen ja sosiaalisen kurjistumisen.
Silloin, kun huumepoliittisia päätöksiä tehdään
enemmistödemokratiaperiaatteen mukaisesti, on ihmisten mielipide
huumeista selvä: yli 90 prosenttia suomalaisista vastustaa niiden
laillistamista. Enemmistön mielestä pelkästä huumeiden
käytöstäkin tulisi rangaista. Voi tietysti kysyä onko tässä
tapauksessa järkevää tai kohtuullista soveltaa
enemmistöperiaatetta, kun päätöksen kohteenaon pieni vähemmistö,
joka vastustaa tehtäviä päätöksiä. Miten tässä tapauksessa
turvataan vähemmistön oikeudet?
Enemmistödemokratian kannalta taas selvä enemmistö suomalaisista
on sitä mieltä, että pelkkä sakko olisi riittävä rangaistus
huumeiden käytöstä. Huumeiden käyttäjien katsotaan olevan enemmän
hoidon kuin rankaisun tarpeessa. Tätä näkemystä hallitus ei ole
ottanut huomioon uutta huumausainelakia ja siihen liittyvää
rikoslakia valmistellessaan.
Huumelain sekä rikoslain uudistamisen valmisteluvaiheessa oli
esillälakivaihtoehto, jossa sekä kontrollipoliittiset että
sosiaali- ja terveyspoliittiset näkökohdat olisivat olleet
paremmassa tasapainossa verrattuna hallituksen nyt antamaan
lakiesitykseen. Toivottavasti tämä tutkimus osaltaan rohkaisee
tämän keskustelun jatkamiseen.
KIRJALLISUUS
Aalto R., Kitti M., Kurkela R., Rissanen A., Siurala L. Päihteet
ja Kotkan nuoret (1973): huumeiden saanti ja huumeisiin
asennoitumi nen vuosina 1970 ja 1972. Helsingin yliopiston
sosiologian laitoksen tutkimuksia n:o 192. Helsinki.
Ahlström Salme ja Arja Rimpelä (1991): Päihdeongelmien hoito ja
ennaltaehkäisy. Medic 2/91.
Ahlström Salme, Arja Rimpelä, Matti Rimpelä ja Päivi Pykäri
(1989): Nuoret ja alkoholi 1973-1989. Nuorten
terveystapatutkimus. Julkaisuja 3/1989. Helsingin yliopiston
kansanterveystieteen laitos.
Ahlström Salme, Arja Rimpelä, Matti Rimpelä, Osmo Kontula ja
Sakari Karvonen (1991): Nuoret ja huumeet 1981-1991: käyttö
tuttavapiirissä ja tarjonta. Suomen lääkärilehti 46:1914-1919.
Albrecht Hans-Jörg ja Anton van Kalmthout (ed.) (1989): Drug
Policies in Western Europe. Criminological Research Reports by
Max Planck Institute. Volume 41. Freiburg.
Andersson Barbro ja Björn Hibell (1989): Skolelevers drogvanor:
Resultat från riksundersökningen i årskurs 9 och årskurs 6 1989.
Rapport-serie Nr 10. CAN. Stocholm.
Aranko K. (1987): Varusmiesten saapumistarkastuksen
kehittämiskokeilu ja selvitys terveyskäyttäytymisestä vuonna
1987. Väliraportti 30.11.1987.
Cami Jordi ja Gregorio Barrio (1991): Drug consumption in Spain:
Trends, implications, and policies. Paper presented at the The
Rand Corporation Conference on American and European Drug
Policies: Comparative Perspectives, Washington, D.C., May 6-7,
1991.
Cohen P.D.A. (1989): Cocaine use in Amsterdam in non-deviant
subcultures. Instituut voor Sociale geografie, Universiteit van
Amsterdam.
Leroy Bernard (1991): The Community of Twelve and the Drug
Demand. Commission of the European Community. Wien.
Elosuo Reino (1969): Tinneristit ja heidän perheensä. Sosiaalinen
aikakauskirja 4:216-218.
Hakkarainen Pekka (1987a): Päihdetapaukset Suomen kouluissa
vuosina 1968, 1969, 1972 ja 1985. Alkoholipolitiikka 52: 120-128.
Hakkarainen Pekka (1987b): Huumausainekulttuuri ja käyttötavat
Suomessa. Sosiologian lisensiaattitutkielma. Turun yliopisto.
Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslain täydentämisestä
huumausainerikoksia koskevilla säännöksillä. Helsinki 1992.
Harrison Lana ja Ragnar Hauge (1991): Trends in Drug Use in the
USA and Norway: Divergences in Epidemiological and Criminal
Justice Data. Paper presented at the Annual Meeting of the
American Society of Criminology, held November 20-23, 1991, in
San Francisco.
Hartnoll Richard (1992): Drug Misuse Trends in Twelve European
Cities: Synthesis of Individual City Reports. Pompidou group.
Council of Europe. Strasbourg.
Hauge Ragnar ja Olav Irgens-Jensen (1989): Bruk av narkotika I
Norge. Julkaisussa Börje Olsson (red.): Narkotikasituationen I
Norden. Rapport-serie Nr 8. CAN. Stockholm.
Heikkinen Teija ja Osmo Kontula (1992): Koulujen huumeopetus:
Tutkimus lukuvuodesta 1989-1990. Sosiaali- ja Terveyshallitus.
Raportteja 63/1992. Helsinki.
Heinonen Markku (1980): Tiedustelu huumeiden käytöstä v. 1980.
Sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosaston julkaisuja
7/1980. Helsinki.
Heinonen Markku (1986): Huumausainetiedustelut 1968-1985.
Sosiaali- ja terveysministeriön tutkimusosasto. Sosiaalisia
erityistutkimuksia. SVT XXXII:114. Helsinki.
Heinonen Markku (1989): Käyttäjä kohta kontrollin: hoito ja
kontrolli huumenuorten kokemina. Sosiaalihallituksen julkaisuja
7/1989. Helsinki.
Hemminki Elina, Aila Rissanen ja Antti Mattila (1971):
Huumausaineiden käytöstä Helsingin koulunuorison keskuudessa.
Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 9:152-156.
Hernesniemi Marja (1969): Huumausaineiden käyttö asevelvollisten
nuorten keskuudessa syksyllä 1968. Sosiaalinen aikakauskirja
4:193-206.
Hernesniemi Marja (1970): Huumausaineiden käyttö asevelvollisten
nuorten keskuudessa syksyllä 1969 verrattuna syksyn 1968
tutkimustuloksiin. Sosiaalinen aikakauskirja 1:14-20.
Hernesniemi Marja (1972): Huumausaineiden käyttö asevelvollisten
nuorten keskuudessa syksyllä 1971 verrattuna aikaisempiin
tutkimustuloksiin. Sosiaalinen aikakauskirja 1:10-19.
Huttunen M, Sovio A-L, Tammela M. (1988): TOBALK:
Vaasalaisnuorten tupakointia ja päihteiden käyttöä koskeva
seurantatutki mus. Osa III. Vaasa.
Huttunen Merja, Anita Koskela ja Marita Tammela (1991): 9 –
luokkalaisten tupakointia ja päihteiden käyttöä koskeva tutkimus
vuosina 1981 – 1990. TOBALK-seurantatutkimus osa IV. Vaasa.
Jaakkola Juha ja Susanne Österlund (1987): Porvoon huumeraportti:
syksy 1987. Porvoon kaupungin nuorisolautakunta. Porvoo.
Johnston Lloyd D., Frans M.H.M. Driessen ja Anna Kokkevi (1991):
Report of a six country collaborative project on student surveys
of drug use. Pompidou group. Cuoncil of Europe. Strasbourg.
Kandel Denise B. (1991): The Social Demography of Drug Use. The
Milbank Quarterly. 69:3:365-414.
Kandel Denise B., Kazuo Yamaguchi ja Kevin Chen (1992): Stages of
Progression in Drug Involvement from Adolescence to Adulthood:
Further Evidence for the Gateway Theory. Journal of Studies on
Alcohol (in press)
Kokkevi Anna (1991): The Epidemiology of Licit and Illicit
Substance Use among High School Students in Greece. American
Journal of Public Health 81:1:48-52.
Kontula Osmo (1985): Opiskelijoiden muuttuva sukupuolimoraali.
Sosiologia 22: 106-118.
Kontula Osmo (1986): Huumausainerikokset ja niiden kontrolli:
Tilanne Suomessa 1960-luvulta 1980-luvulle. Oikeuspoliittisen
tutkimuslaitoksen julkaisuja 76. Helsinki.
Kontula Osmo ja Jouni Meriläinen (1988): Nuorten kypsyminen
seurusteluun ja seksuaalisuuteen. Lääkintöhallituksen julkaisuja.
Sarja Tutkimukset 9/1988. Helsinki.
Kontula Osmo (1988): Huumeet Suomessa. Otava. Keuruu.
Kontula Osmo (1989): Nuorten imppauksen yhteiskunnallinen viesti.
Sosiaalinen aikakauskirja 83:2:46-51.
Kontula Osmo (1989): Nuorten huumekokeilut 1986-1988. Julkaisussa
Terveyskasvatuksen vuosikirja 1989 (toim. Lasse Kannas ja Arja
Rimpelä). Lääkintöhallituksen julkaisuja. Sarja Tutkimukset
16/1989:151-161. Helsinki.
Kontula Osmo, Kaj Koskela, Pentti Kananen ja Heimo Viinamäki
(1992): Taloudellinen muutos ja terveys. Sosiaali-
Terveyshallitus. Raportteja 67/1992. Helsinki 1992.
Kontula Osmo (toim.) (1992): Huumeiden käyttäjät Suomessa.
Kirjayhtymä. Hämeenlinna.
Lehto Juhani ja Yrjö Nuorvala (1992): Lääkkeiden päihdekäyttö
lisääntynyt. Dialogi 2:2:24-25.
Lindberg J. ja L.Ramström (1977): 226 narkomaner. En uppföljande
intervjuundersökning av en grupp frivilligt svarade
injektionsnarkomaner. Socialstyrelsen. Stockholm.
Meretniemi Kari (1992): Huumeenkäyttäjät Suomessa: Tutkimus
Helsingin Yliopistollisen keskussairaalan Huumevieroitusyksikössä
vuosina 1987-1991 hoidetuista potilaista. HYKS.
Mott J. (1975): Drug misuse and Crime. Report in the eleventh
conference of directors of criminological research institutes:
The importance of Narcotics in relation to Criminality.
Strasbourg:77-105.
Multi-city study of drug misuse in Amsterdam, Hamburg, London,
Paris, Rome, Stockholm. Pompidou group. Council of Europe.
Strasbourg 1987.
Määttänen Matti (1969): Tinnerinkäytöstä nuorisonhuoltolaitoksiin
sijoitetuilla pojilla. Sosiaalinen aikakauskirja 4:207-214.
National household survey on drug abuse: Main findings 1990.
National Institute on Drug Abuse. U.S.Department of Health and
Human Services, 1991.
National Alcohol and Other Drugs Survey, Highlights Report,
Health and Welfare. Canada, 1990.
Nuorvala Yrjö ja Juhani Lehto (1992): Päihdetapauslaskenta
8.10.1991. Sosiaali- ja terveyshallitus. Helsinki.
Nyström Mikael (1992): Ennakkotietoja opiskelijoiden huumeiden
käytöstä. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Helsinki.
Oivukkamäki Matti (1974): Huumausaineiden käyttö varusmiesten
keskuudessa syksyllä 1973. Sosiaalinen aikauskirja 5:442-452.
Orden Jukka (1990): Huumeet ja kuopiolaisnuoret. Kuopion
kaupungin nuorisotoimisto.
Pedersen Willy (1990): Adolescents initiating cannabis use:
Cultural opposition or poor mental health? Journal of Adolescence
13:327-339.
Preventing and Treating Drug Abuse: Theme 1. International
conference on urban safety drugs and crime prevention.
Paris-CNIT-La Defence-november 18-20, 1991.
Pylkkänen Kari, Maija-Liisa Hakkarainen, Raija Opas, Markku
Heinonen, Lasse Murto ja Kari Poikolainen (1986): Helsingin
kouluissa opiskelevien alle 19-vuotiaiden oppilaiden
huumausaineiden käyttöä ja siitä johtuvaa hoidon tarvetta koskeva
selvitys. Lääkintöhallituksen julkaisuja nro 76. Helsinki.
Rahkonen Ossi, Risto Suoknuuti ja Juha Teperi (1985): Eräiden
terveystottumus- ja maturaatiomuuttujien toistettavuus
seurantatietojen valossa. Terveyskasvatuksen vuosikirja 1985.
Lääkintöhallituksen julkaisuja. Sarja Tutkimukset 4/1985:123-130.
Repräsentativerhebung 1990: zum Konsum und MiBbrauch von
illegalen Drogen, alkoholischen Getränken, Medikamenten und
Tabakwaren. Bundesministerium fur gesundheit.
Reuband Karl-Heinz (1991): Huumausaineiden käyttö ja
huumausainepolitiikka Länsi-Euroopassa. Raportissa Yhteistyö
huumausainekontrollissa. Sosiaali- ja terveysministeriö.
Monisteita 1991:1. Helsinki.
Rimpelä Matti, Matti Pasanen ja Arja Rimpelä (1982): Lääkkeiden
käyttö ja koettu terveys 12-18 vuotiailla nuorilla.
Terveyskasvatuksen vuosikirja 1982. Lääkintöhallituksen
julkaisuja. Sarja Tutkimuksia 1/1982. Helsinki.
Rimpelä Matti, Arja Rimpelä, Sakari Karvonen, Matti Siivola, Ossi
Rahkonen ja Osmo Kontula (1987): Nuorten terveystottumusten
muutokset 1977-1987. Lääkintöhallituksen julkaisuja. Sarja
Tutkimukset 7/1987. Helsinki.
Saarinen Kauko (1974): Teknisten liuottimien väärinkäyttö nuorten
keskuudessa. Alkoholikysymys 3:110-116.
Saastamoinen Marketta (1986): Liuottimien haistelu:
Kirjallisuuskatsaus ja tapausseloste. Psykologia 5:342-346.
Salmi Anitta (1986): Päihdenuoren muotokuva. Nuorisotutkimus
4:4:31-33. Sandwijk, J.P., P.D.A. Cohen ja S. Musterd (1992):
Licit and illicit drug use in Amsterdam. Instituut voor Sociale
Geografie, Universiteit van Amsterdam.
Schmidt Dorrit (1991a): Unge og rusmidler. Forebyggelse og
hygiejne 17. Sundhedsstyrelsen. Köpenhavn.
Schmidt Dorrit (1991b): Danskernes brug af rusmidler.
Forebyggelse og hygiejne 15. Sundhedsstyrelsen. Köpenhavn.
Selvitys tamperelaisnuorten huumeiden käytöstä. Tampere 1985.
Simpura Jussi (toim) (1985): Suomalaisten juomatavat:
Haastattelututkimusten tuloksia vuosilta 1968, 1976 ja 1984.
Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja N:o 34. Jyväskylä.
Siren Riitta-Liisa (1979): Nuorten liuotinnuuskimisongelmasta.
Alkoholipolitiikka 44:36-41.
Skretting Astrid (1991): Holdninger til narkotikapolitikken.
Nordisk Alkoholtidskrift 8:6:361-365.
Smart Reginald G. ja Glen F.Murray (1983): Drug abuse and
affluence in five countries: A study of economic and health
conditions, 1960-1975. Drug and Alcohol Dependence 11:297-307.
Soellner Renate (1992): Codeterminants of Drug-related Deaths Due
to Accidental Overdose. Paper presented in 3rd annual conference
on drug issues and drug policy. Loughborough 28-30.9.1992.
Study and synopsis on basic criminal law concepts of Pompidou
group member countries on the prevention of drug trafficking and
abuse. Pompidou group. Council of Europe. Strasbourg 1991.
Suojanen T. (1987): Tupakan, alkoholin ja huumausaineiden käyttöä
koskeva tutkimus Länsi-Uudenmaan kouluissa 1986. Raaseporin
nuorkauppakamari r.y. Karjaa.
Tirkkonen Jarko ja Osmo Kontula (1991): Imppaus nuorten
ryhmätoimintana. Sosiaali- ja Terveyshallitus. Raportteja /1991.
Helsinki.
Tirkkonen Jarko ja Osmo Kontula (1992): Kansainvälinen huume- ja
päihdepolitiikka. Käsikirjoitus. Kansanterveystieteen laitos.
Helsingin yliopisto.
Törnström Mika (1988): Liimasta ja yhteiskunnasta tokkuraan –
tutkielma imppaamisesta sosiaalisena ilmiönä. Sosiologian pro
gradu. Turun yliopisto. Turku.
Vuori Erkki (1992): Suullinen tieto. Helsingin yliopiston
oikeuslääketieteen laitos.
Vuori Erkki, Ilkka Ojanperä, Aira Ruohonen ja Antti Penttilä
(1992): Myrkytyskuolemat vuosina 1988-1990. Suomen Lääkärilehti
47:13:1217-1222.
Ödegård Einar (1992): From youth rebellion to old people with an
addiction problem. Paper presented in 3rd annual conference on
drug issues and drug policy. Loughborough 28-30.9.1992.
\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z\Z
