EU
Kannabisongelma raameihinsa
Lähde: EMCDDA vuosiraportti 2004
http://annualreport.emcdda.eu.int/fi/home-fi.html
SKY on seurannut EU:n huumeseurantakeskuksen toimintaa alusta saakka.
Huumesodan kuumina vuosinakin 1990-luvulla sen neutraalit ja
asiapitoiset raportit täyttivät keskuksen lupauksen julkistaa
luotettavaa tietoa yhteiskunnallisesti herkäksi koetusta aiheesta.
Uusimmassa raportissa yhtenä erityisteemana on kannabiksen aiheuttaman
hoidon tarpeen kasvu jäsenmaissa, mistä se johtuu ja miten ongelmaan
pitäisi tarttua.
Kannabis on eniten käytetty ja eniten rikosoikeudellisia
toimenpiteitä aiheuttava laiton huume, ja sen käyttö joko yleistyy
useassa EU-maassa tai sen käyttö on saavuttanut korkean tason ja
tasaantunut. Kannabikseen liittyvien rikosten osuus kaikista
huumerikoksista vaihteli 34 prosentista (Ruotsi) 87 prosenttiin
(Ranska).
Useimmissa jäsenvaltioissa kannabis on huumerikoksiin
yleisimmin liittyvä laiton huume, mikä ei ole kovin yllättävää, kun
otetaan huomioon, että se on myös yleisimmin käytetty huume. Erona
muihin huumeisiin, kuten heroiiniin, on kuitenkin se, ettei kannabiksen
käytön ja muiden rikosten välillä vaikuta olevan voimakasta kytköstä.
Uusin huolenaihe on se, että siitä on tullut toiseksi yleisin
hoidon tarpeen aiheuttaja huomattavasti harvemmin käytetyn heroiinin
jälkeen.
Kannabisongelman taustaa – miksi hoidontarve kasvaa Euroopassa?
Euroopan kannabista käyttävissä väestöryhmissä ilmenevien ongelmien
laajuudesta ja luonteesta ei ole vielä selvyyttä. Selvää ei ole
myöskään se, missä määrin hoidontarpeen kasvua koskevat tilastotiedot
heijastavat raportoinnin ja hoitoon ohjauksen käytännöissä tapahtuneita
muutoksia eivätkä hoitoa tarvitsevien henkilöiden määrän kasvua.
Kannabiksen käyttäjien kohtaamista ongelmista ei ole saatavilla
järjestelmällistä ja vertailukelpoista tietoa.
Kannabis on
eniten käytetty laiton huume Euroopassa, mutta vain pieni osa huumetta
käyttävistä henkilöistä hakeutuu hoitoon. Kannabis on tästä huolimatta
useissa maissa toiseksi yleisin päähuume, jonka takia annetaan
huumehoitoa. Erilaisista huumehoitopalveluista koottujen TDI-tietojen
(Treatment Demand Indicator) mukaan noin 12 prosentilla kaikista
asiakkaista ja 30 prosentilla uusista asiakkaista on päähuumeena
kannabis.
Useimmat kannabiksen käyttäjät tulevat hoitoon perheen ja ystävien,
sosiaalipalvelujen tai rikosoikeusjärjestelmän ohjaamana. Kannabiksen
käyttäjät tulevat muiden huumeiden käyttäjiä harvemmin hoitoon
oma-aloitteisesti. Tilanne on samankaltainen Yhdysvalloissa ja
Kanadassa, jossa marihuanaa pääasiallisena päihteenä käyttävät henkilöt
hakeutuvat harvoin itse hoitoon.
Asiakkaista, jotka saivat vuonna 2002 hoitoa kannabisongelmaan, vain 36
prosenttia käytti huumetta päivittäin ja vain 17 prosenttia käytti
kannabista useammin kuin kerran viikossa (2–6 kertaa viikossa), 15
prosenttia käytti huumetta enintään kerran viikossa, ja 28 prosenttia
käytti sitä satunnaisesti tai ei ollut käyttänyt sitä viimeisen
kuukauden aikana. Hoidossa olevista opiaattien käyttäjistä sen sijaan
84 prosenttia käyttää huumetta päivittäin.
Lisäksi useimmat maat raportoivat, että hoidossa olevat asiakkaat,
joiden päähuumena on kannabis, ovat usein huumeiden sekakäyttäjiä. Tämä
saattaa johtua raportointivirheestä, jos esimerkiksi huumeiden
sekakäyttäjät on käytännöllisyyden vuoksi kirjattu kannabiksen
käyttäjiksi.
Kannabista päähuumeena käyttävät asiakkaat ilmoittavat
toissijaiseksi päihteeksi useimmiten alkoholin (32,9%) ja piristeet
(25%), joskin jakaumassa on eroja maiden välillä. Jotkut hoidossa
olevat kannabisasiakkaat myöntävät käyttävänsä myös injektiohuumeita,
ja jotkut ilmoittavat käyttäneensä injektiohuumeita ainakin kerran,
vaikka he eivät nykyään käytä muita huumeita kuin kannabista.
Koko EU:ssa, jossa on yhteensä 301 miljoonaa 15–64-vuotiasta, päivittäisiä käyttäjiä olisi noin 3 miljoonaa.
Kannabisriippuvuuden tai kannabiksen väärinkäytön vaikutukset
näyttäisivät olevan lievempiä kuin muiden huumeiden. Useimmat
kannabista runsaasti käyttävät henkilöt vaikuttavat olevan melko hyvin
yhteiskuntaan sopeutuneita nuoria, joilla on suurempana riskinä muut
sosiaaliset ongelmat (liikenneonnettomuudet, koulunkäynnin
keskeytyminen tai perheen hajoaminen) kuin muu rikollinen toiminta, ja
tämä pitäisi ottaa huomioon toimenpiteissä, jottei ongelmia tai
syrjäytymistä pahenneta.
Kannabiksen käyttöön on puututtu Alankomaissa perinteisesti
henkilökohtaisella ja suoralla lähestymistavalla, jota kuvastaa hasis-
ja marihuanaviikko (Hash and Weed Week), jolloin kannabiksen
suurkäyttäjät pitävät ryhmätapaamisia, joissa he keskustelevat runsaan
käytön seurauksista ja mahdollisista muutoksista käytöksessä.
Näillä lähestymistavoilla pyritään jossain määrin paitsi ehkäisemään
käyttöä myös vähentämään haittoja. Vaikka tupakoinnin ja hengitysteiden
sairauksien välinen kytkös on hyvin tiedossa ja huoli runsaan
kannabiksen käytön haitallisista terveysvaikutuksista kasvaa,
kannabiksen käytöstä aiheutuvien haittoja vähentäviä toimenpiteitä ei
ole kehitetty paljoakaan verrattuna muihin huumeisiin.
Jotkin maat (Tanska, Saksa, Kreikka, Ranska, Alankomaat, Itävalta,
Ruotsi ja Norja) ovat raportoineet kannabiksen käyttäjille
tarkoitetuista palveluista, mutta tällaista erikoistunutta hoitoa on
yleisesti katsoen hyvin vähän.
Kansallisten raporttien ja TDI-tietojen pohjalta voidaan erottaa karkeasti kaksi asiakasprofiilia:
• nuoret käyttäjät, usein opiskelijoita, jotka perhe tai koulu ohjaa
hoitoon ja jotka käyttävät vain kannabista tai toisinaan sen lisäksi
myös alkoholia tai piristeitä.
• huumeiden sekakäyttäjät, jotka ovat tavallisesti edellä mainittuja
vanhempia ja syrjäytyneempiä ja tulevat usein hoitoon
oikeusviranomaisten tai terveys- ja sosiaalipalvelujen ohjaamina, ja
heihin kuuluu kroonisia huumeidenkäyttäjiä.
Lisäksi on jonkin verran näyttöä kolmannesta ryhmästä, joka tulee
hoitoon oikeusviranomaisten ohjaamana, joka ei käytä muita huumeita ja
joka vaikuttaisi käyttävän kannabista vain satunnaisesti.
Tarkasteltaessa pääasiallisesti kannabikseen liittyvän hoidontarpeen
ominaispiirteissä ajan mittaan tapahtuneita muutoksia saatavilla olevat
tiedot viittaavat siihen, että
• rikosoikeusjärjestelmän hoitoon ohjaamien henkilöiden määrä on joissakin maissa kasvussa
• perheen ja muiden yhteiskunnallisten tukiverkostojen (perhe,
ystävät, sosiaalipalvelut, koulu) hoitoon ohjaamien henkilöiden määrä
on kasvussa
• runsaan (päivittäisen) kannabiksen käytön osuus on kasvussa, joskin päivittäiset käyttäjät ovat yhä vähemmistönä
• yhteiskunnalliset ja koulutukseen liittyvät ongelmat ovat joissakin
maissa lisääntymässä, joskin tietoja on heikosti saatavilla tällä
alalla.
Hoidontarpeen lisääntymistä tarkasteltaessa ilmenee, että siihen
vaikuttaa hoitoon ohjaamisen käytäntöjen muuttuminen ja että merkittävä
osa hoitoon ohjatuista vaikuttaisi olevan muita kuin huumeita runsaasti
käyttäviä henkilöitä.
Ainakin joissakin maissa hoidontarpeessa olevissa henkilöissä on
kuitenkin huomattavan paljon niitä, jotka käyttävät kannabista
runsaasti. Tämän ryhmän ongelmia ei vielä ymmärretä kovin hyvin, ja
niitä on tutkittava kiireisesti. Huomio siitä, että suurin osa hyvin
nuorten hoidontarpeesta johtuu kannabiksesta, tuo esiin, että tämän
ryhmän tarpeisiin, heidät hoitoon ohjaaviin tahoihin ja heihin
kohdistettaviin toimenpiteisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.
Kielillä puhumista ja metadonia
Eli lyhyesti huumehysterian takia hoitoon hyysätään paljon sellaista
porukkaa, jotka eivät hoitoa tarvitsisi, ja huumepolitiikan
vääristymien takia muista ongelmista kuten työttömyydestä kärsiviä
nuoria luokitellaan kannabisongelmaisiksi. Toisaalta paljon hoitoa
tarvitsevia ihmisiä jää kaiken hoidon ulkopuolelle, koska nykyiset
hoitojärjestelmät koetaan asiantuntemattomina, jopa törkeinä
asenteiltaan ja moraaliltaan, eivätkä sosiaali- ja terveysviranomaiset
edes tiedä ongelman tämän puolen laajuutta eikä luonnetta. Ongelmahan
on se, että huumepolitiikan takia kaikki huumeet on niputettu yhteen ja
näin on käynyt myös ongelmille. Kun sitten hoidon tarjonta ulottuu
kielillä puhumisesta metadonhoitoon, ei ole ihme jos vakiintuneet
pössöttelijät karttavat hoitoon hakeutumista.
EMCDDA:n
raportissa suoritettu kannabisongelman kartoitus on uraa uurtavaa. Mm.
meillä Suomessa huumepolitiikassa ja huumevalistuksessa on
tarkoitushakuisesti sekoitettu piikit, piiput ja pillerit, jotta asia
vaikuttaisi mahdollisimman ongelmalliselta, mikä näkyy edelleen
suomalaisten tiedotusvälineiden uutisoinnissa.
Pelkästään tämä suomalainen inttäminen terminologiasta, eli saako
käyttää termejä väärin- ja viihdekäyttö rinnakkain, kertoo siitä,
kuinka kaukana huumepolitiikka ja huumeiden käyttö ovat toisistaan.
Käyttäjät ovat lähinnä vieraantuneita tästä eikä siis ihme, että
"huumeongelma" kasvaa joka vuosi.
Jo kannabisongelmista kertovan luvun alku kertoo siitä, mikä
huumepolitiikassa on ongelma: kannabis ei todellakaan ole peräisin
Keski-Amerikasta kuten suomennos väittää. Ongelma on se, että alalla on
harvinaisen vähän ihmisiä, jotka todella tietävät kannabiksesta. Tämä
johtuu taas siitä, että kieltolakiorganisaatiossa työskentelevä ei saa
tietää liian paljoa. Muuten hän voi alkaa vaikuttaa epäilyttävältä,
vihollisen leiriin kuuluvalta.
Meriläisen oikeudenkäynti toi jälleen kerran esille sen, että
kannabiksesta ei voida puhua rehellisesti ennen kuin sen käyttö on
laillista. Niin kauan kuin kannabiksen käyttö on laitonta, ei voida
odottaa avointa keskustelua kannabiksen käytön haitoista.
HS:n otsikointi 26.11. huumeraportista antaa ymmärtää, että
kannabisalakulttuuri nousee valtakulttuuriin täälläkin. Pössyttelijä on
OK vastine vanhoille huumeiden väärinkäyttäjälle tai narkomaanille –
kunnes korvautuu uudella sihautuskulttuurin termillä. Mutta näiden
kolmen miljoonan kokopäiväisen pössyttelijän lisäksi jopa joka viides
eurooppalainen on pössö, ainakin kerran elämässään kannabista
kokeillut. Ja tuo määrä vain kasvaa, koska kannabikseen ei kuole.
