Lähde: Helsingin Sanomat pääkirjoitus 29.4.2004
Huumerikollisuus on hyvä esimerkki rikoslajista, joka poliisin ponnisteluista huolimatta elää ja voi liian hyvin. Huumeiden salakuljetus on niin kannattavaa, että riskien ottajia riittää. Poliisin lisääntyneistä toimintavaltuuksista huolimatta huumerikollisuuden torjunta ei tuota toivottua tulosta. Yhteiskunta maksaa jatkuvasti kovaa hintaa huumeiden väärinkäytön seurauksista.
Siitä lähtien, kun huumeiden käyttö kasvoi räjähdysmäisesti Suomessa, poliisi on toistuvasti korostanut entistä tehokkaampien valtuuksien merkitystä. On muistutettu, että Suomen poliisilla on oltava yhtä kattavat valtuudet kuin muillakin EU-maiden viranomaisilla.
On selvää, että poliisi ei voi hoitaa työtään kunnolla, ellei sillä ole poikkeuksellisia keinoja rikosten ennaltaehkäisyyn ja tutkintaan. Se on hyvin ymmärretty. Poliisin toimivaltuuksia sääteleviä lakeja on viime vuosina valmistunut kuin liukuhihnalta.
Poliisin tutkintavaltuuksista säädetään esitutkinta- ja pakkokeinolaissa. Poliisilaissa on pykäliä toimista, joilla rikoksia yritetään ehkäistä ennalta. Poliisilakia on täydennetty usein vain pelkistä poliiseista koostuvien työryhmien esityksistä. Vaikka esitykset käyvät lausunnoilla esimerkiksi oikeusministeriössä, on valmistelupohja liian kapea.
Poliisin saama puhelinkuunteluoikeus kesällä 1995 on ollut erittäin tehokas työväline vakavien rikosten selvittämisessä. Se oli kuitenkin vasta alkusoittoa niille lukuisille valtuuksille, joita poliisi on itselleen halunnut ja saanut. Poliisin taktiikkana on ollut edetä pienin askelin. Kun yksi oikeus on myönnetty, uusi lakiesitys lähtee saman tien valmisteluun.
Puhelinkuuntelu ja tekninen tarkkailu eli salakuuntelu olivat aluksi sallittuja vain harvoissa poikkeustapauksissa. Nyt ollaan jo niin pitkällä, että poliisille haetaan oikeutta kuunteluun, vaikka ketään ei edes epäiltäisi rikoksesta.
Poliisin on luonnollisesti pystyttävä vastaamaan rikollisten haasteeseen. Suomella on oma vastuunsa esimerkiksi terrorismin torjunnassa. Senkään varjolla ei pidä säätää lakeja, jotka murentavat uskoa poliisin toiminnan vilpittömyyteen.
Suomalaiset luottavat poliisiinsa ja antavat mieluusti virkavallan toimia parhaaksi katsomallaan tavalla rikollisten kiinni saamiseksi. Jossain kuitenkin kulkee se raja, jonka kohdalla on pohdittava poliisin saamien oikeuksien suhdetta kansalaisten perusoikeuksiin. Poliisin hivutustaktiikka on vienyt toimivaltuudet jo niin pitkälle, että niiden rajoista on syytä käydä kattava periaatekeskustelu. Poliisin lisääntyneet toimivaltuudet kolkuttelevat jo monelta kohdin yksityiselämän suojaa.
Poliisia koskeva lainsäädäntö on saatava nykyistä kestävämmälle pohjalle. Lainsäätäjän eli eduskunnan on pystyttävä päättämään, kuinka laajoja valtaoikeuksia poliisille annetaan. Kun lainsäädännön rajat on vedetty, niissä on myös pysyttävä.
Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa on huomattu poliisin aika ajoin ylittäneen valtuuksiaan tai ainakin venyttäneen lain tulkintaa (HS 25. 4.). Poliisi toimii ikään kuin tarkoitus pyhittäisi keinot. Se ei tietenkään ole hyväksyttävää. Poliisin on erityisesti pidettävä huolta siitä, että sen toiminta perustuu voimassa olevaan lakiin.