Kategoria: Uutiset

Lähde: Turun Sanomat 3.9.2004
http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/?ts=1,3:1005:0:0,4:5:0:1:2004-09-03,104:5:248757,1:0:0:0:0:0:
Jari Tervo: Myyrä. WSOY 2004

Jari Tervon Myyrä on vakuuttava tarinanpunonnan taidonnäyte. Usean aikatason ja toinen toistaan mielikuvituksellisemman tarinan yhteen nivova romaani vilisee ovelasti rakennettuja koukkuja ja kohtaloiden risteyskohtia. Vaikuttavaa on myös perusteellinen pohjatyö lähteiden parissa tai kyky tuottaa sen vaikutelma.

Kyseenalaisemmaksi jää, mitä Tervolla on annettavanaan huippuluokan käsityöläisyyden lisäksi. Viiden ja puolensadan sivun jälkeen jäljelle jää moninaisten näkökohtien kautta peilattu mutta yksitotinen sankaripatsas miehestä, joka pystyi pitämään Neuvostoliiton kyynärvarren mitan päässä Suomesta. Kekkosesta.

Paradoksaalinen lopputulema romaanille, jossa otetaan ilo irti sen kohdetta ympäröineestä henkilökultista. Tervo haluaa pystyttää oman patsaansa, paremman ja oikeamman.

Suojelupoliisista, päivää

Myyrä sijoittuu pääosin Kekkosen presidenttikauden viimeisiin, epävarmoihin vuosiin, mutta käy tapahtumien juurilla paljon kauempana menneisyydessä. Sivujuonet vievät Siperian kaivoksille asti. Lopussa tullaan nykyhetkeen ja arvoitusten ratkaisuihin.

Kekkonen on siis tarinan todellinen sankari, joka pääsee ajoittain ääneen suoraan tai ”muistelmiensa” sitaattien kautta. Juonta kuljettaa kuitenkin Jura Karhu, kaikkivoipaan Suojelupoliisiin päätynyt kommunistiperheen luopio, joka saa salaisen tehtävän.

On pidettävä silmällä presidentin vaarallisia muistelma-aikeita ja lopulta hankittava todisteet uskomattomalle väitteelle, että ”Ukko” on myyrä, neuvostoagentti. Myös SKP:n johdosta olisi löydettävä tietoja presidentille vuotava myyrä. Nämä kaksi myyrähypoteesia eivät käy loogisesti yksiin, mutta vakoilun ja vastavakoilun varjomaailmassa arkilogiikka ei näytä pätevän.

Jura oppii nopeasti liikkumaan neuvostoystävyyden tulenarassa maailmassa. Presidenttikin käyttää Juraa juoniinsa, ja pian hänkin ryhtyy punomaan omiaan.

Romaani on sen verran juonensa varassa, että enempää ei ole syytä paljastaa. Sen rakennetta kannattelee perinteinen ensimmäisen persoonan dekkarikerronta. Juonittelijoita ja juonten koukeroita riittää, ja kaikki pettävät kaikkia. Ympärille Tervo kutoo taustoja, tarinoita, anekdootteja, juoruja ja legendoja hengästyttävät määrät, aivan liikaakin. Osalla on juonellinen merkitys, osa on herkuttelua 1970-luvun salakähmäisen poliittisen ilmapiirin ja ystävyyden, yhteistyön ja avunannon absurdiuksilla.

Tervo leikkaa nopeasti asiasta toiseen, esittää jälkipelejä ennen tapahtumia ja pitää lukijaa epätietoisuudessa asiayhteyksistä. Tekniikka huojuu kiehtovan ja kikkailevan rajalla, mutta ainakin lukija pannaan romaanin tiedustelumiesten asemaan, arvailemaan palasten merkitystä kokonaisuudessa.

Pilviveikko Virolainen

Neuvostoliitto yritti syödä Suomen ja Kekkonen esti sen joutuen nielemään ylpeytensä moneen kertaan, piste. Mitään vivahteikasta historiallista näkemystä on romaanista turha etsiä. Enemmänkin Kekkosen ajan sisä- ja idänpolitiikka on Tervolle uskottava kehys siirtää hänen ensimmäisten romaaniensa rovaniemeläiskriminaalien maailma suurempaan mittakaavaan. Edelleen on kysymys testosteronia huokuvasta uhittelusta, herkistä egoista, nasevasta sanailusta, pokerinaaman pitämisestä ja viinapäästä.

Romaani nostattanee kierroksia poliittisesta historiasta intoutuneiden, siihen osallisten ja heidän jälkeläistensä mielissä. Osa henkilöistä esiintyy omilla nimillään, osa muuten vain tunnistettavina, eikä Tervo pode hienotunteisuutta sen enempää karikatyyrimäisten luonnekuvausten kuin ottamiensa kuvittelun vapauksienkaan suhteen. Ehkäpä romaani osataan ottaa romaanina viimeistään kun päästään kohtaan, jossa Johannes Virolainen lavastetaan pilvenpolttajaksi.

Ennen romaanin hölynpölyksi kuittaamista on kuitenkin syytä muistaa Aristoteleen kuuluisa ajatus ja viedä sitä pitemmälle kuin filosofi itse kehtasi: fiktio osuu historiankirjoituksen totuutta tärkeämpään totuuteen, koska se ei kuvaa tapahtunutta vaan sitä, mikä olisi voinut tapahtua.

Lähde: Turun Sanomat 2.9.2004
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2004-09-02,104:2:248516,1:0:0:0:0:0:

Suurin osa televalvontaan ja telekuunteluun tuomioistuimissa myönnetyistä luvista koskee huumausainerikosten tutkintaa. Niiden osuus on poliisiylitarkastaja Robin Lardotin mukaan kasvanut viime vuosina etenkin telekuuntelussa, koska rikollisjärjestöjen seuranta vaatii yhä teknisempiä ja tehokkaampia menetelmiä. Pääosa kuuntelusta kohdistuu huumeliigoihin, kun taas televalvonnassa käytetään teletunnistetietoja paljon erilaisten talousrikosten, kuten törkeiden petosten ja törkeiden varkauksien tutkinnassa.

Televalvontaan myönnettyjen lupien määrä laski vuonna 2003 lähes 300:lla 1 948 lupaan. Samoin laski lupaa koskevien henkilöiden määrä. Puhelujen sisältöön kohdistuvien telekuuntelulupien määrä nousi lähes 400:lla 1 840:een. Ne ne koskivat 414 rikoksesta epäiltyä henkilöä.

Liittymien vaihto vaikeuttaa seurantaa

– Rikoksesta epäillyt vaihtavat aiempaa useammin liittymiä. Seuranta hankaloituu, koska samaan tapaukseen joudutaan pyytämään eri liittymiä varten uusia lupia, kun lupa Ruotsissa on tekijäkohtainen ja käytäntö juohevampi. Törkeiden rikosten paljastaminen ja selvittäminen on vaikeutunut ja tutkinta-ajat ovat pidentyneet, koska rikollinen toiminta on yhä organisoidumpaa. Se monialaistuu ja sillä on runsaasti kansainvälisiä kytköksiä, Lardot totesi.

Suomessa toimii noin 70 järjestäytynyttä rikollisryhmää ja niissä on satoja jäseniä. Rikollisjärjestöt ujuttautuvat myös elinkeinoelämään ja niillä on yrityksiä ja peiteyhtiöitä. Järjestöillä on aluejakoa ja verkostoitumista ja ne yrittävät suojautua viranomaisvalvonnalta. Teletunnistetiedot eivät välttämättä kerro niistä mitään, jolloin on turvauduttava järeämpiin keinoihin.

Hämärätoiminnan laajuudesta kertoo se, että rikosliigoja on neljän viime vuoden aikana epäilty noin 10 000 rikoksesta.

Supon perusteena kansallinen turva

Telepakkokeinoja on käytetty myös vankiloissa rikollisen toiminnan paljastamisessa ja miltei poikkeuksetta rikosliigojen seuraamisessa. Vuonna 2001 keskusrikospoliisi teki telekuuntelua vankilassa vain kahdesti, mutta 2003 jo 14 kertaa.

Pakkokeinojen salainen osa koskee suojelupoliisia ja siinä lupia on yleensä perusteltu kansallisen turvallisuuden syillä.

Salaisten pakkokeinojen valvonta on Lardotin mukaan kehittynyt ja piakkoin sisäministeriö siirtyy keskitettyyn seurantajärjestelmään. Se sisältää myös ongelmallisia telelupatapauksia.

Lardotin mukaan toiminta on sujunut hyvin, mutta yksittäistapauksissa on esiintynyt ongelmia, kun yhden jutun tutkinnan tiimoilta paljastuu muuta vireillä olevaa huumausainerikollisuutta, johon pitää puuttua. Tämän johdosta jotkut pakkokeinoihin liittyvät toimenpiteet viivästyvät.

– Uudessa järjestelmässä laillisuusvalvonnan valvojille annetaan lupien lukuoikeus. Päällikköjen ja lääninjohtojen rooli tehostuu ja esimiehet seuraavat reaaliaikaisesti lupiin sisältyvien toimien edistymistä. Keskitetyssä seurannassa valvojat ovat selvillä kaikista luvista eikä mitään jää havaitsematta.

Lardotin mielestä telepakkokeinojen käytön valvonta on jo ollut hyvällä tasolla, koska tuomioistuin puntaroi tarpeen ja kovan luokan jutuissa aina jo epäilyvaiheesta mukana oleva syyttäjä arvioi sen niinikään. Poliisiylijohto tarkastaa säännöllisesti toimintaa ja siitä raportoidaan oikeusasiamiehelle. Lardot muistuttaa, että viime aikoina esillä olleet tapaukset, vanhatkin, ovat tulleet esille juuri valvontajärjestelmän tehostamisen myötä.

Lähde: Turun Sanomat 2.9.2004
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2004-09-02,104:2:248612,1:0:0:0:0:0:

Eduskuntaan sairauslomalta palaava vihreiden kansanedustaja Rosa Meriläinen kertoo, että uupumus vei häneltä suhteellisuudentajun. Meriläinen kertoo tunnelmistaan ja viime kevään kohusta torstaina ilmestyvässä Anna-lehdessä.

Meriläinen jäi työuupumuksen vuoksi sairauslomalle toukokuun alussa. Sitä ennen hän oli paljastanut Image-lehdessä ja MTV3:n uutisissa polttaneensa pilveä kansanedustajakaudellaan.

Meriläinen sanoo haastattelussa, että lääkäri oli ehdottanut hänelle sairauslomaa jo aiemmin keväällä. Hän oli kieltäytynyt.

– Sitä mukaa, kun kunto huononi, oma arviointikyky ei ollut enää ihan kunnossa. Pidin itseäni kävelevänä katastrofina. Tuntui, että mitä tahansa sanoin, se oli virhe ja mitä tahansa tein, niin se oli moka. Jos näkee itsensä vain suurena epäonnistumisena, on hirveän vaikea hahmottaa mikä oikeasti on sitä, Meriläinen pohdiskelee.

Meriläinen myöntää, että julkista häpeää oli tarjolla aika paljon.

– En voi todellakaan sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Aika monta päivää olisin valmis vaihtamaan tässä vaiheessa.

Meriläinen sanoo hoitaneensa uupumusta myös terapiassa. Hän ei katso olevansa vielä ihan täysin taistelukunnossa. Loman jälkeen hän periaatteessa voi hyvin.

Meriläinen joutuu syksyllä oikeuteen huumeen käyttörikoksesta.