Kettil Bruunin (1924 – 1985) ja työryhmän Lynn Pad ja Ingemar Rexed
vuonna 1975 julkaisema raportti ”Gentlemen’s club. International
Control of Drugs and Alcohol” kartoittaa kansainvälisen
huumevalvontajärjestelmän historiaa ja kehitystä vuodesta 1909 vuoden
1971 psykotrooppisten aineiden valvontaa koskevaan sopimukseen asti.
Se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus tämän järjestelmän
arvoista, tavoitteista ja toteutuksesta. Kirja luotaa kehittyvän
kansainvälisen valvontajärjestelmän rakenteet ja valtasuhteet läpi
kahden maailmansodan ja kehityksen siirtomaa-ajan Kansainliitosta
kohti nykyistä ”globaalia” maailmaa, jossa YK johtaa kansainvälistä
huumevalvontaa eli nykyaikaista huumesotaa.
Kettil Bruun teki pitkän ja kansainvälisen uran tutkijana, jonka
toisen työryhmän kanssa samana vuonna julkaisema ”Alcohol Control
Policies in a Public Health Perspective” vaikutti laajalti
alkoholipolitiikkaan ja alan tutkimukseen. Yhdessä Nils Christien
kanssa kirjoitettu ”Den Goda Fiende” (1986), ”Hyvä vihollinen,
huumepolitiikka pohjolassa” toi esille sen, kuinka huumepolitiikalla
tehdään muuta politiikkaa: huume on poliitikoille hyvä vihollinen
siinä mielessä, että ilmiö on suppea ja kohderyhmä mielletään niin
voimattomaksi, että yhteiskunnan negatiiviset ilmiöt voidaan laittaa
sen päälle. Vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen
käyttö. Suomalaisessakin huumepolitiikassa puhutaan paljon
symbolisesta politiikasta, viestien lähettämisestä yhteiskuntaan
vailla relevanttia sisältöä. Gentlemen’s club kertoo, kuinka tähän
päädyttiin.
Huumeiden kansainvälinen kieltolakijärjestelmä on seurausta
löytöretkistä, siirtomaasodista, orjakaupasta ja sen lopettamisesta
sekä kaupan kansainvälistymisestä. 1800-luvulla syntyneet oopiumin ja
alkoholin vastaiset liikkeet olivat tavoitteiltaan yleiseen
raittiuteen pyrkiviä mutta kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä
alkoi oopiumin kaupan valvonnasta, ja parin kieltolakikokeilun jälkeen
alkoholin valvonta eriytyi omaksi kehityslinjakseen (Bruun 1975, 3, 8
-9). Kehittyvä kansainvälinen valvontakoneisto ja Kansainliitto olivat
eurooppalaisten siirtomaavaltioiden hallitsemia, ja näillä oli
oopiummonopolit hallitsemillaan alueilla Aasiassa.
Koska Kansainliitto oli eurooppalainen järjestö, ei alkoholin
kieltolaeista koskaan kehittynyt kansainvälistä normia.
Valvontajärjestelmä oli tarkoitettu valvomaan ”oopiumin ja muiden
vaarallisten huumeiden” kauppaa. Kannabis tuli alkuvaiheissa mukaan
Egyptin esityksestä mutta aloite sai aikaan vain rajallisen valvonnan
koskien kauppaa valtioiden välillä. USA vaati tiukempaa politiikkaa
eikä esimerkiksi liittynyt vuoden 1925 Geneven sopimukseen, koska
kannabista ei kielletty. Vasta vuoden 1961 ns. huumausaineyleissopimus
(Single Convention) merkitsi kannabiksen kansainvälistä kieltoa ja
tässä USA:n edustajan Harry Anslingerin rooli oli merkittävä. Hän
käytti USA:n toisessa maailmansodassa saamaa maailmanvallan roolia
1930-luvulla luomansa marihuanahysterian kansainvälistämiseksi ja sen
seurauksena kannabiksesta tuli yhtä vaarallinen huume kuin heroiini ja
kokaiini.
Vaikka Harry Anslingerin osuus on monella tapaa merkittävä ja hän on
keskeinen tekijä mm. kannabiksen kieltämisessä, ei hän suinkaan
toiminut yksin. Kettil Bruunin ja työryhmän klassikoksi nousseen
huumevalvonnan syntyä ja kehitystä tarkastelevan kirjan otsikoksi ei
sattumalta tullut ”The Gentlemen’s Club”. Kansainvälinen huumevalvonta
ja huumesota on mitä suurimmassa määrin ollut miehinen harrastus,
missä pari valtiota ja pieni joukko miehiä on sanellut politiikan.
(Bruun 1975, 123)
Anslingerin uraa on sivuttu aikaisemmissa jaksoissa mutta häntä
ratkaisevampi oli Herbert Mayn (1877 – 1966) rooli. Hän jättäytyi
isänsä lääkebisneksistä eläkkeelle jo 45-vuotiaana ja siirtyi
kansainväliseen politiikkaan liittymällä Foreign Policy Associationiin
ja sen Opium Research Committeen jäseneksi. Tästä hän siirtyi
Kansainliiton huumevalvontaan ja sen oopiumlautakunnan
puheenjohtajaksi. Tämä nimitys tapahtui mutkan kautta siten, että USA
pyysi Uuden Seelannin edustajaa esittämään Mayta tähän toimeen, koska
USA ei kuulunut Kansainliittoon. USA:ssa oli vaikutusvaltainen ryhmä,
joka halusi saada yhden amerikkalaisen Kansainliiton huumevalvontaan
mukaan. May oli keskeinen henkilö Kansainliiton huumevalvonnan
siirtymisessä YK:lle toisen maailmansodan jälkeen ja hän toimi 33
vuotta Kansainliiton ja YK:n huumevalvontabyrokratian johdossa. (Bruun
1975, 126 – 127, 306)
Eversti C. H. L. Sharman (1881 – 1970) syntyi Englannissa mutta
innostui nuorena miehenä Kanadan ratsupoliiseista niin paljon, että
muutti Kanadaan vuonna 1898 ja liittyi näihin. Hän taisteli
Etelä-Afrikassa buurisodassa ja myöhemmin ensimmäisessä
maailmansodassa. Sodan jälkeen hän aloitti uransa Kanadan
huumevirastossa (narcotics services), jonka johtoon hän nousi vuonna
1927. Kansainliitossa ja myöhemmin YK:ssa Sharman oli yksi Anslingerin
vankimmista liittolaisista ja heidän tiedetään ”tehneen yhteistyötä
huumekomission sisällä ja ulkopuolella”. (Bruun 1975, 127)
Adolf Lande toimi pitkään keskeisten huumevalvontaelinten sihteerinä
ja tässä tehtävässään kirjoitti kaikki YK:n huumesopimustekstit
vuosina 1946 – 1971 sekä sopimusten kommentaarit, joilla sopimuksia
tulkitaan. Häntä pidetään mm. Single Conventionin keskeisimpänä
laatijana. Lande on yhdistetty USA:n lääkevalmistajien liittoon
(American Pharmaceutical Manufacturers Association), mikä vaikutti
Landen kantaan saattaa kemialliset aineet samankaltaisen valvonnan
piiriin kuin ns. klassiset huumeet. Kun YK:ssa alettiin valmistella
vuoden 1971 psykotrooppisia aineita kieltävää sopimusta, kirjoitti
Lande mm.: ”En usko, että kovinkaan moni hallitus haluaa riistää
lukemattomilta ihmisiltä heidän unensa asettamalla barbituraatit
huumevalvonnan alaisuuteen…. Kansainvälisten huumesopimusten
mahdollisuudet käsitellä ihmisten persoonallisuuteen tai ympäristöön
liittyviä ongelmia ovat vielä rajatummat kuin kansallisen
lainsäädännön… Kansainvälistä toimielintä ei pidä rasittaa
sellaisten huumeiden/lääkkeiden (drugs) valvonnalla, jotka muodostavat
ainoastaan kansallisen eivätkä kansainvälistä ongelmaa… Jos olen
saanut oikeaa tietoa, ei yksikään protokollan IV luetteloon viedyistä
aineista muodosta ongelmaa… On myös tullut esille, että vaatimus
lista I:llä olevien aineiden ihmisillä tehtävien tutkimusohjelmien
etukäteishyväksymisestä ei ole sovitettavissa vapaan tutkimuksen
periaatteisiin.” (Bruun 1975, 199, 256 – 258)
Tällä Lande tarkoitti synteettisiä lääkeaineita ja piristeitä, joiden
valvonta jäi Single Conventionissa kiellettyjen aineiden ja kasvien
valvontaa löyhemmäksi. Nämä erilaiset sopimukset ovat aiheuttaneet
sen, että meillä on nykyään toisistaan poikkeavat huume-, päihde-,
doping- ja lääkeainevalvonta riippumatta aineen vahingollisuudesta tai
hyödyllisyydestä ihmiselle.
Koska hän kirjoitti myös Single Conventionin kommentaarin, niin hänen
tiedetään kannattaneen käytön ja hallussapidon omaa käyttöä varten
rankaisematta jättämistä sekä hoitoa ja rehabilitaatiota rankaisemisen
sijaan. Hänen mukaan ”hallussapito” ja ”ostaminen” termeillä
sopimuksen rangaistuksia käsittelevässä osuudessa viitataan laittomaan
salakuljetukseen ja siksi hallussapitoa ja hankkimista omaa käyttöä
varten ei pidä käsitellä rangaistavina tekoina. (Lande 1973, 129)
Lande on arvoituksellinen henkilö, eivätkä Bruun tai Wikipedia osaa
kertoa edes hänen syntymä- ja kuolinvuosiaan. Tiedämme Landen olleen
perustamassa YK:n entisten virkamiesten liittoa vuonna 1969 ja
toimineen sen johtokunnassa. Nimihaulla New Yorkista löytyy vuonna
20101 yksi 105 vuotias Adolf Lande, joka silloin voisi olla viimeinen
kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän luojista, joka voisi kertoa
sen alkuperäisistä tavoitteista. Huumelainsäädäntöään tiukentavat
hallitukset vetoavat väärin Single Conventioniin perustellessaan
käyttäjien rankaisemista.
Pienimmän yhteisen nimittäjän politiikkaa
Sharman toimi CND:n puheenjohtajana, Kanadan valtuuskunnan johtajana
sekä Drug Supervisory Body johtajana vuoteen 1958. Sharmanin jäätyä
eläkkeelle vuonna 1958 Anslinger kirjoitti kunnianosoituksen alan
julkaisuun Bulletin on Narcotics, jossa hän kertoo, kuinka ”… on
vaikea uskoa, että sama mies on taistellut Etelä-Afrikassa,
Lorrainessa ja napa-alueilla, ratsastanut ympäri Koillis-Kanadan
erämaita…”. Sotilasansiot ja reipas leirielämä pätevöitti nämä
miehet heidän omasta mielestään kansainvälisen huumevalvonnan johtoon.
(Anslinger 1959: 1
http://www.unodc.org/unodc/en/data-and-analysis/bulletin/bulletin_1959-01-01_4_page002.html
Anslinger saa ylistystä Kiinan edustajan sisäministeri Y. L. Yaon
selittäessä Bulletin on Narcotics lehdessä vuonna 1958 kommunistisen
Kiinan kannan sille, miksi se harjoittaa ankaraa huumepolitiikkaa:
”Koska huumeriippuvuus vahingoittaa riippuvaisen ruumista, on se
yhteisön huolen aihe. Laissa säädetty rangaistus tulee määrätä osana
kansallista ja sosiaalipolitiikkaa. Tietyssä mielessä huumeriippuvuus
on rikos yhteiskuntaa kohtaan kuten itsemurhan yritys, mikä on monissa
maissa laissa säädetty rangaistavaksi teoksi. Huumeriippuvuuden
rankaiseminen on lisäksi oikeutettu sillä, että siihen liittyy muuta
rikollisuutta. Kuten USA:n huumekomissaari Harry J. Anslinger osoittaa
kirjassaan ”The Traffic in Narcotics”: ”Minkä tahansa
poliisirekisterin tarkistaminen paljastaa sen tosiseikan, että monet
huumeriippuvaiset olivat rikollisia kauan ennen huumeiden käyttöään.
Älkää tehkö tässä mitään erhettä: olemme tässä sellaisen asian
kimpussa, mikä ei parane yksin sairaalassa, vaan tämä pelätty vitsaus
tunkeutuu aina vaan syvemmälle ja vaatii yhä enemmän ponnisteluja
tullakseen kitketyksi.”
”Näistä edellä mainituista syistä johtuen on suuri joukko valtioita
alkanut pitää huumeiden väärinkäyttöä rangaistavana rikoksena.
Vallitsee suuntaus langettaa siitä yhä ankarampia rangaistuksia. USA:n
huumekomissaari herra Anslinger kirjoitti edellä mainitussa kirjassaan
suositellessaan ankaria rangaistuksia huumeriippuvaisille: ”Vahva
laki, hyvät lainvalvontajoukot, tiukat rangaistukset sekä oikeanlainen
sairaalahoito-ohjelma on se tarpeellinen pohja, jolle menestyksekkäät
ohjelmat perustuvat. Nämä sekä valpas ja päättäväinen suuri yleisö
pystyvät hävittämään tämän ongelman. Ehkä suurin syy huumeriippuvuuden
lisääntymiseen on lainsäätäjän tai poliisin tai jonkun muun
viranomaisen epäonnistuminen ymmärtää nämä tärkeät perusasiat.” (Y. L.
Yao Bulletin on Narcotics 1958: 1
http://www.unodc.org/unodc/en/data-and-analysis/bulletin/bulletin_1958-01-01_1_page002.html)
Korean sodassa vuosina 1950 – 53 USA ja Kiina olivat sotineet
keskenään ja USA:ssa vallitsi kylmän sodan kommunistihysteria. Yao ei
ollut merkittävä eikä keskeinen hahmo YK:n huumevalvonnassa mutta
hänen artikkelinsa osoittaa, kuinka hallitseva asema johtavilla
hahmoilla oli siinä ja kuinka vastakkaisista ideologioista huolimatta
huumeongelma on hallituksille ensisijaisesti poliisitoimi omia
kansalaisiaan vastaan.
USA ei ratifioinut Single Conventionia, koska Anslinger arvosteli sitä
mm. sen takia, että siinä annettiin 25 vuoden siirtymäaika niille
maille, joissa oli ns. klassisten huumeiden perinteistä käyttöä.
Vuonna 1960 USA:n presidentiksi valittu John F. Kennedy erotti
Anslingerin FBN:n johdosta Single Conventionin solmimisen jälkeen
vuonna 1962. Kennedyn samana vuonna pitämän huumekonferenssin
tuloksena julkaistu raportti totesi, etteivät aikaisemmat hallituksen
väitteet kannabiksesta pidä paikkaansa. Anslinger saattoi kuitenkin
jatkaa USA:n edustajana YK:ssa vielä kaksi vuotta ja Kennedyn murhan
jälkeen valtaan astunut Lyndon B. Johnson ratifioi sopimuksen vuonna
1967. (Booth 2004, 206 – 207)
Anslingerin vaikutusvaltaa YK:ssa ja USA:ssa jatkoi hänen liittolainen
Nathan Eddy aina vuoteen 1973. Hän toimi YK:n riippuvuutta
aiheuttavien aineiden asiantuntijakomiteassa puheenjohtajan, jäsenen
ja neuvonantajan tehtävissä sekä huumekomission tehtävissä. USA:ssa
hän toimi kansallisen tutkimusneuvoston huumeriippuvuuskomiteassa,
joka antoi neuvoja Anslingerin johtamalle huumetoimistolle. WHO:n
huumeriippuvuusyksikön johtaja Dale Cameronilla oli samanlainen tausta
USA:n huumeriippuvuuskomiteassa kuin Eddyllä. WHO:n yksikön aikaisempi
johtaja Pablo Wolff oli myös ollut Anslingerin liittolainen ja
Anslinger kirjoitti esipuheen Wolffin kannabista käsitelleeseen
kirjaan vuonna 1949.
(Bruun 1975, 124)
Single Conventionin alkupuheessa kerrotaan valvontajärjestelmän
ylimpänä tavoitteena olevan ”ihmiskunnan terveyden ja hyvinvoinnin
parantaminen”. Tämän järjestelmän rakentaminen perustui neljälle
olettamalle:
1. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden tukkukauppa
hävittämällä tuotantopaikat ja estämällä kuljettaminen rajojen yli.
2. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden laiton
vähittäiskauppa ja siten estää näiden aineiden pääsy potentiaalisille
kuluttajille joko fyysisesti tai taloudellisesti (nostamalla hintoja).
3. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden kysyntä
käyttämällä sekä kasvatusta ja tiedotusta haitoista että käyttäjien
paljastamiseen ja rankaisemiseen perustuvaa pelotetta.
4. Onnistuminen kaikilla edellä mainituilla tasoilla saa laittomien
huumeiden käytön vähenemään, mikä lopulta johtaa toivottuun
tavoitteeseen eli ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
(Trace 2011)
Single Convention hyväksyttiin New Yorkissa 24.1 – 25.3.1961 YK:n
talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) järjestämässä kokouksessa United
Nations Conference on Narcotic Drugs, johon osallistui 73 valtiota.
Virallinen allekirjoituspäivä oli 30.3.1961. YK:ssa huumepolitiikasta
tuli pienen herrakerhon näyttämö ja YK:n kansainvälisessä
politikoinnissa huumepolitiikasta tuli pienimmän yhteisen nimittäjän
politiikkaa, jonka puitteissa valtiot saattoivat julkistaa
yhteishenkeä puhkuvia julistuksia ja pohdinnat käyttäjän asemasta
jäivät näiden isompien valtakuvioiden alle.
Yhteydet lääke- ja päihdeteollisuuteen
Näillä muutamilla keskeisillä henkilöillä oli tiiviit suhteet niihin
painostusryhmiin, jotka hyötyivät kehittyvästä
huumevalvontajärjestelmästä. Tähän järjestelmään vaikuttavat ryhmät
voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: uskonnolliset, raittius- ja
oopiuminvastaiset ryhmät; lakimiesten, lääkäreiden ja tutkijoiden
ryhmät sekä teollisuuden ja kaupan ryhmät. Vuonna 1951 ilmestynyt
UNESCO:n ja International Institute of Administrative Sciences
-laitoksen raportti toteaa, että jotkut hallitukset ja varsinkin USA:n
hallitus antavat tietyille epävirallisille organisaatioille
mahdollisuuden tuoda mielipiteensä esille virallisen delegaation
jäseninä. Vuoden 1945 San Franciscon kokouksessa, missä luotiin YK:n
perustamiskirja, esiintyi lukuisia yksityisiä organisaatioita USA:n
delegaation ”konsultteina”. Sveitsin delegaatiossa vuonna 1971 oli
Hoffman-La Rochen, CIBA-Geigyn ja Sandozin edustajat silloin, kun
YK:ssa päätettiin ns. psykotrooppisten aineiden kieltämisestä.
Sopimuksesta tulikin paljon lievempi kuin vuoden 1961 Single
Conventionista, jolla kiellettiin ns. klassiset huumeet mukaan lukien
kannabiskasvi – jonka vaikuttava aine, THC, kiellettiin vasta vuoden
1971 sopimuksella.
Huumevalvonnan keskeiset toimijat ovat toimineet vuoroin
lääkeyhtiöiden palveluksessa. YK:n huumejaoston yhdestä johtajasta
Gilbert Yatesista tuli Britannian lääketeollisuuden liiton johtaja.
Merkittävä vaikuttaja ja INCB:n sihteerinä toiminut Adolf Lande on
puolestaan kytketty USA:n lääkevalmistajien liittoon. WHO:n
huumeriippuvuusyksikön johtaja Hans Halbach siirtyi Hoffman-La Rochen
palvelukseen. Kansainliiton aikana huumevalvonnassa toiminut Otto
Anselmino siirtyi saksalaisen lääkeyhtiön palvelukseen. INCB:n
puheenjohtaja Herbert May toimi isänsä lääkeyhtiössä ennen
siirtymistään kansainväliseen huumevalvontaan. (Bruun 1975, 149 – 156)
Jää tietenkin täysin avoimeksi kysymykseksi, missä määrin tällaiset
yhteydet ovat vaikuttaneet huumevalvonnan kehittymiseen. Haagin
sopimuksen ajoilta (1912) tiedämme Saksan lääketeollisuuden
painostaneen hallitusta jäämään pois konferenssista siksi, että Saksa
oli yksi suurimpia oopiumjohdannaisten valmistajia ja sillä oli
kokaiinin tuotannon monopoli. Toinen varakkaiden painostusryhmien
käyttämä tapa on lahjoittaa poliitikoille ja puolueilla rahaa ennen
vaaleja. Kolmas painostuskeino on lääkeyhtiöiden tapa käyttää
myyntimiehiä sekä voimakasta mainontaa lääkäreiden taivuttamiseksi
määräämään yhtiön lääkkeitä. (Bruun 1975, 152 – 159)
Valtiot ovat kuitenkin se varsinainen vaikutusvallan lähde: yksilöt
saavat vaikutusvaltaa edustamaltaan vahvalta valtiolta. Ranska on
ollut perinteisesti tiukan valvonnan kannattaja. Sen edustaja Vaille
uskoi kannabiksen vaaroihin ja niinpä hän vuonna 1971 vastusti
kiivaasti lausuntoa, jonka mukaan kannabis ei ole riippuvuutta
aiheuttava huume. Hänellä oli vahva usko siihen, että tutkimustuloksia
voidaan määritellä etukäteen. Niinpä kun huumekomissio pyysi
sihteeristöä laatimaan tutkimuksen kannabiksen käytön
lääketieteellisistä ja yhteiskunnallisista puolista, Vaille huomautti
tällaisen tutkimuksen olevan todella tärkeä, sillä ”sen avulla saisi
huomiota kannabiksen lääkinnällisiin ja yhteiskunnallisiin vaaroihin
ja selittäisi ne syyt, miksi kannabis on asetettu kansainväliseen
valvontaan”. (Bruun 1975, 129)
Kansainliitto asetti komitean tutkimaan kannabista vuosina 1935 –
1939, jonka työ on edelleen yksi laajimmista selvityksistä, joka otti
huomioon kulttuuriset erot ja valvonnan vaikeudet. Kun USA:ssa
Anslinger sai läpi Marihuana Tax Actin vuonna 1937, alkoi hän esittää
komitealle keräämäänsä materiaalia marihuanan vaarallisuudesta,
mielisairauksista ja murhista. Hänen todistusaineistonsa oli tämän
tyylistä: marihuana ”on pahin kaikista huumausaineista – paljon
pahempi kuin morfiini tai kokaiini … sen vaikutuksesta ihminen
muuttuu pedoksi”. (Bruun 1975, 192 – 193)
Nykyään huumekieltolain perusteluna yleisesti käytetty epämääräinen
yhteys mielenterveysongelmiin juontaa juurensa Anslingerin tuottamaan
materiaaliin: ”Intialaisen hampun aiheuttama päihtymystila voi
säännöllisesti käytettynä kehittyä varsinkin herkällä ihmisellä
aidoksi ja selvästi erotettavaksi mielenhäiriöksi, joka kestää
pitemmän tai lyhyemmän aikaa”. USA:n toimittaman materiaalin pohjalta
alkoi kehittyä teoria, jonka mukaan kannabiksen käyttö johtaa
heroiiniriippuvuuteen, teoria, mistä tuli tärkeä toisen maailmansodan
jälkeen. Britannian hallituksen teettämää raporttia kannabiksesta
Intiassa vuodelta 1894 ei löydy komitean käyttämistä lähteistä. (Bruun
1975, 187, 192 – 193)
Komitealle aineistonkeruutyötä tehnyt tunisialainen kemisti ja
apteekkilaitoksen valvoja tohtori J. Bouquet kiisti sen, että kannabis
aiheuttaisi väkivaltaa Afrikassa. Hän antaa lausunnossaan tämän
ristiriitaisen todistusaineiston pohjalta neljä erilaista kannabiksen
käytön syytä: ”ruokavalmisteena teen tai kahvin tapaan, kiihokkeena
oopiumin tapaan, yhteiskunnallis-uskonnolliset syyt esimerkiksi
vedalaisuudessa sekä perversseihin tarkoitusperiin kuten murhiin ja
raiskauksiin, joista raportoidaan USA:sta”. Bouquet arvioi, että
kannabiksen rajoittaminen voisi johtaa vaarallisempien aineiden
käyttöön. (Bruun 1975, 193 – 194)
YK:n aloittaessa toimintansa toisen maailmansodan jälkeen, ei uusi
huumekomissio CND enää nimittänyt erillistä kannabiskomiteaa mutta
keräsi kuitenkin aktiivisesti tietoja. Kun Meksikon ja Intian
edustajat toivat esille kokemuksiinsa perustuvia näkemyksiä
kannabiksen vaikutuksista ja siitä, että sen kieltäminen voisi
aiheuttaa paljon haitallisemman alkoholin käytön lisääntymistä,
vastusti Anslinger tätä voimakkaasti ja samalla arvosteli joidenkin
USA:n lääkäreiden tuoretta raporttia äärimmäisen vaarallisena. Tämä
raportti oli New Yorkin pormestari La Guardian aloitteesta syntynyt
raportti, jota USA ei välittänyt edelleen YK:lle. Siinä päädyttiin
päinvastaiselle kannalle Anslingerin kanssa eli kannabis ei
aiheuttanut henkistä eikä moraalista rappiota. (Bruun 1975, 193 -196)
Anslingerin toimintaa kuvaa hyvin se, että hän kirjoitti esipuheen
Pablo Wolffin kannabista käsittelevään kirjaan vuonna 1949, joka
julkaistiin Iso-Britanniassa vastaiskuna La Guardia raportin
julkaisulle siellä. Siinä hän kirjoittaa, että ”marihuana on aina
kaukaisista ajoista saakka yhdistetty mielisairauksiin,
rikollisuuteen, väkivaltaan ja julmuuksiin… eikä ole minkäänlaista
sellaista sairautta, mikä oikeuttaisi sen käytön nykyaikana”. Wolff
oli toiminut WHO:n huumeriippuvuutta tutkivan yksikön johtajana.
(Bruun 1975, 124 – 125, 196)
Lopullinen lausunto kannabiksen kieltämiseksi tehtiin vuonna 1955,
jossa oli kaksi erilaista vaihtoehtoa: ensimmäinen sen perusteella,
ettei kannabiksella ole minkäänlaista lääkinnällistä käyttöä, ja
toinen jos sillä kuitenkin olisi. Kansainliiton kannabiskomitean
keräämällä aineistolla ei ollut mitään merkitystä tässä
päätöksenteossa. Ensimmäinen vaihtoehto voitti, kun YK:n valvova elin
ECOSOC oli kehottanut jäsenmaita lopettamaan kannabiksen
lääkinnällisen käytön.
Mutta miksi kannabiksen kieltämisen kriteeriksi tuli sen
lääkinnällinen hyöty? Miksi kieltolaki olisi riippuvainen siitä
tuomiosta, että lääketiede pärjää ilman kannabista? Alkoholin
kieltolain lopettamisen perusteluissa ei sillä väitetty olevan
minkäänlaisia lääkinnällisiä ominaisuuksia. Tämän mysteerin ratkaisu
piilee kansainvälisen huumevalvonnan keskittymisessä muutaman ihmisen
ympärille, jotka kuten Lande ja Albach olivat sidoksissa
lääketeollisuuteen. (Bruun 1975, 65, 156, 199 – 200 )
Jo vuonna 1959 muutamien maiden edustajat toivat esille sen, että
heidän maissaan tehdyissä tutkimuksissa oli tullut esille mm.
kannabiksen antibioottiset ominaisuudet. Kun WHO:ta pyydettiin
tutkimaan asiaa, sen raportti ”The merits of anti-biotic substances
obtainable from cannabis sativa” (UN Document E/CN.7/409 (E/CONF.
34/5) 1961: The merits of antibiotic substances obtainable from C.
sativa.) julkaistiin vasta kun Single Conventionia laativa konferenssi
oli alkanut vuonna 1961 New Yorkissa. Konferenssissa kannabiksen
kieltämisen vastustaminen jäi muutamien harvojen osalle, ja Intialle
ja Pakistanille suotiin 25 vuoden siirtymäaika sopimuksen
hyväksymisessä. YK kielsi jo etukäteen kaikenlaisen päätöksen
arvostelun julistamalla, että ”Komissio muistuttaa, että on yhdessä
päätetty kannabiksen väärinkäytön olevan yksi huumeriippuvuuden muoto
ja korostaa, että kaikenlainen julkinen tiedottaminen tämän päätöksen
vastaisesti on harhaanjohtavaa ja vaarallista”. Mm. Hollannin
lehdistössä oli ollut asiantuntijoiden lausuntoja siitä, että
kannabisriippuvuus ei ole sen kummempaa kuin alkoholismi. (Bruun 1975,
200 – 202)
Esimerkiksi Intia vastusti tulevaa kieltolakia sen takia, että
kannabiksella oli merkittävä osa perinteisessä intialaisessa
lääkinnässä, mikä aiheutti varaumia lopulliseen sopimukseen. Mutta sen
vastustus ei saanut paljoa aikaan vahvan kannabiksen vastaisen blokin
kehityttyä kieltolakihankkeen taakse. Lääketeollisuudesta oli tullut
merkittävä ja vaikutusvaltainen teollisuudenala toisen maailmansodan
jälkeen uusien antibioottien ansiosta ja samalla lääkärikunnan
arvostus nousi uudelle tasolle. (Bruun 1975, 3, 155, 200)
Kannabiksen kieltäminen oli kuitenkin vaikeaa, koska sillä oli vielä
paljon perinteistä käyttöä. Siksi sopimuksessa oli annettu joustoja ja
kannabiksen lääkekäyttö rajattiin selvästi sen ulkopuolelle (vaikka
lääkekäytön kiistäminen oli toinen kieltämisen perusteista). Mutta kun
verrataan uudempaa ns. psykotrooppisten aineiden (uudet kemialliset
aineet kuten vuonna 1964 kannabiksesta eristetty THC, amfetamiini, LSD
jne.) sopimusta vuodelta 1971 ja siinä tehtyä lääkinnällistä varausta,
löytyy mielenkiintoinen ero: kannabiksen lääkekäytön yhteydessä
viitataan kivun ja kärsimyksen lievitykseen mutta psykotrooppisten
aineiden kohdalla tällaista rajausta ei tehdä vaan niiden kohdalla
sopimuksen tulkinta voisi sisältää myös fyysisen tai henkisen
suorituksen parantamisen: synteettinen THC on USA:n
lääkevalvontaviraston FDA:n ja huumepoliisin DEA:n hyväksymä lääke,
mikä voi kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta.
INCB alkoi toistaa raporteissaan väitteitä kannabiksen kontrollin
lieventämistä vastaan kuten vuonna 1971: ”Päinvastoin tämän hetkiset
tiedot osoittavat, että kannabis on vakava ja kasvava uhka monissa
maissa sekä sen vahingollisuuden vuoksi että sen muiden aineiden
väärinkäyttöön johtamisen vuoksi”.
CND:n jäsenille on myös hyvin tärkeää, että päätöksistä pidetään
kiinni. Vuoden 1973 komission kokouksessa Ranskan edustaja Vaille
kommentoi WHO:ssa tehtyä kannabistutkimusta: ”Kannabiksen eri muotojen
suhteellinen harmittomuus ja kannabiksen käyttö pieninä tai suurina
annoksina jne. ovat epäilemättä teoreettisesti ja tutkimuksen kannalta
mielenkiintoisia ja WHO:n tulee jatkaa tutkimuksiaan näistä asioista
mutta tällainen tutkimus ei saa vaikuttaa millään tavalla
kansainväliseen valvontaan”. (Bruun 1975, 201 – 202)
Valvontajärjestelmän alullepanijat voi luokitella kahteen ryhmään:
oopiumin vastaiset lähetyssaarnaajat ja teollisuuden edustajat.
Jälkimmäinen ryhmä on ottanut osaa järjestelmän kehittämiseen
ulkopuolelta vaikuttamalla jonkin järjestön tai organisaation kautta,
osallistumalla sopimusten tekemiseen valtioiden delegaatioissa ja
lisäksi valvontabyrokratian ja teollisuuden edustajat vaihtelevat eri
rooleissa. (Bruun 1975, 155 – 157)
Tämä selittää sen, miksi alkoholi-, tupakka- ja lääketeollisuus ovat
saaneet markkinoida tuotteitaan niin, että niiden menekki on
räjähdysmäisesti kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1926
mm. Suomen edustaja yritti saada alkoholille vastaavaa valvontaa kuin
huumeille. Seuraavana vuonna Ranskan delegaatiossa ollut viinin
viljelijöiden edustaja sai läpi ehdotuksensa, että alkoholia ei saanut
luokitella ”vaaralliseksi huumeeksi”. Vielä 1960-luvulla saatettiin
olla huolissaan siitä, että lääkkeiden mainostaminen lisää niiden
tarpeetonta kulutusta. Sen jälkeen näyttää tapahtuneen niin, että
kaikki esteet on saatu purettua lääketeollisuuden markkinoinnin
tieltä. (Bruun 1975, 159, 169 – 170)
Single Convention ja inhimillisen kärsimyksen lievittäminen
Kieltolakijärjestelmän tarkastelu osoittaa, että kannabiksen
lääkekäytön kieltäminen johtuu kieltolaista eikä kannabista ole
kielletty sen takia, että sillä ei ole lääkinnällistä käyttöä.
Valvontakoneisto yrittää pitää yllä illuusiota siitä, että kieltolaki
voitaisiin perustella kemialla ja biologialla. (Bruun 1975, 276 – 279)
Koneiston on kuitenkin oltava hyvin poliittinen turvatessaan oma
olemassaolonsa. Bruunin ja työryhmän kirjan julkaisuaikana
sadonkorvausohjelmat ja tuhoamisohjelmat olivat suosittuja
kieltolakikoneistossa. Ohjelmat epäonnistuivat mutta olivat samalla
esimerkkejä byrokraattisesta mielikuvituksesta työllistää byrokratiaa.
Sadonkorvausohjelmia oikeutettiin sillä, että ne tuovat vaurautta ja
nostavat elintasoa mutta voidaan kysyä, etteikö esimerkiksi oopiumin
kasvatus voisi nostaa köyhän maan talouden tuomalla ulkomaan
valuuttaa? Jos näin on, niin ongelmana onkin näiden tulojen
oikeudenmukainen jakautuminen rikollisten ja heitä valvovien poliisien
sekä näiden tukijoiden etuoikeutetun luokan ulkopuolelle. (Bruun 1975,
280 – 281)
Nykyinen järjestelmä keskittyy tekemään takavarikointeja ja saamaan
kiinni salakuljettajia. Mutta avaintekijä tässä kokonaisuudessa on
USA:n huumemarkkinat, mikä tekee siitä kansainvälisen ongelmavaltion.
Ensimmäisenä tulisikin tutkia puolueettomasti USA:n huumeongelmaa. USA
on pakottanut muille valtioille oman ongelman määritelmänsä ja
ratkaisumallin eikä yhdelläkään valtiolla ole ollut mahdollisuutta
selvittää, kuinka hyvin USA itse toimii oman tilanteensa kanssa.
(Bruun 1975, 282)
Kettil Bruunilla ja työryhmällä on ehdotus koko kansainvälisen
valvontajärjestelmän muuttamiseksi kysymällä, kuinka hyvin
kansainvälisiin sopimuksiin sopii pakollisten rangaistusten
määrääminen huumeiden hallussapidosta ja käytöstä. Tämä on johtanut
monissa maissa sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, jotka ovat
suoranaisia ihmisoikeusloukkauksia. Rankaisemista käytetään
sellaisissa tilanteissa, joissa muut toimenpiteet olisivat parempia
kuten asumisolojen parantaminen, sosiaaliturva, työmahdollisuuksien
lisääminen jne. Kansainvälisten huumesopimusten rankaisemispykälät
ovat vieneet niiltä suosiota ja luottamusta näiden sopimusten
kohderyhmien keskuudessa. Lisäksi löytyy lukuisia maita, joissa
kriminaalivalvonta on ollut kallis erehdys. (Bruun 1975, 283)
Bruunin ja kumppaneiden kritiikki ei ole vanhentunut 35 vuodessa.
Edelleen ”kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä” pyrkii joidenkin
aineiden ”väärinkäytön” lopettamiseen. Alkoholista päättäminen on
jätetty kansalliseksi kysymykseksi mutta kannabis on kansainvälinen
ongelma. Alkoholi kuitenkin aiheuttaa enemmän ongelmia kuin muut
huumeet, ja eri aineiden sekakäyttö korostaa myös alkoholin saamista
yhtenäiseen valvontaan. Huumekomissio voi valtuuksiensa perusteella
nostaa alkoholin käytön aiheuttamat ongelmat keskusteltaviksi sekä
esittää toimenpiteitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi mutta
ainoastaan WHO on yrittänyt esittää tätä ns. yhtenäistä näkökulmaa.
Koska YK:n huumevalvonnan tavoite on epärealistinen, joutuvat valtiot
tavoittelemaan saavuttamattomia päämääriä ja esittelemään uskomattomia
saavutuksia. Esimerkki tästä oli pyrkimys saada kannabiksen kaikki
”ei-lääketieteellinen käyttö” loppumaan vuoteen 1989 mennessä. Tässä
todistustaakka on annettu Intialle, joka joutui kyseisenä vuonna
osoittamaan noudattavansa kansainvälistä normia riippumatta, mitä se
sitten tarkoittaakin käytännössä. Mm. bhang eli hampun lehdistä
valmistettu juoma on Intiassa jätetty huumausainelain ulkopuolelle.
Kaiken yhteiskunnallisen politiikan tulisi vähentää inhimillistä
kärsimystä ja tämän päämäärän innoittamana huumevalvonnan tulisi
ensisijaisesti vähentää huumeiden käytön aiheuttamia haittoja.
Huumevalvonnan tavoitteiden ei tulisi olla epämääräisiä ja siksi
huumeiden väärinkäyttö ja riippuvuus tulisi korvata yksinkertaisella
käyttö-termillä. Huumeiden käyttö ja niiden valvonta ei ole myöskään
samankaltainen ilmiö kaikissa kulttuureissa, ja siksi haittojen
vähentämiseen pitää sisältyä myös valvonnan aiheuttamien kielteisten
vaikutusten vähentäminen. (Bruun 1975, 285 – 292)
Bruun ja työryhmä antoivat vuonna 1975 suosituksia YK:n
huumevalvontajärjestelmän korjaamiseksi ja nuo suositukset ovat yhä
ajankohtaisia, koska niitä ei ole toteutettu. Haittoja vähentävä
politiikka on edelleen lähinnä kansalaisjärjestöjen toimintaa YK:n
huumevalvontabyrokratian väitellessä termin merkityksistä:
1. Komission tulisi tarkistaa kansainvälisen huumevalvonnan (alkoholi
mukaan lukien) yleinen tavoite. Ehdotamme että toiminta suunnataan
huumeiden käytön haitallisten vaikutusten minimoimiseen eikä
”huumeiden väärinkäyttöön” tai ”huumeriippuvuuteen”.
2. Kansainvälisessä järjestelmässä pitäisi kehittää tapa puhua
huumeongelmista muiden yhteiskunnallisten ongelmien taustaa vasten;
valvontaa suositellessa pitäisi painottaa tämän asettamista
yhteiskunnallisen politiikan laajempaan kehykseen.
3. Huumeiden käytön kulttuurisia eroja tulisi kunnioittaa
kansainvälistä valvontaa laadittaessa.
4. Huumausaineita ei pitäisi kieltää sen perusteella, että ovatko ne
lääketieteellisesti hyödyttömiä.
5. Valvontatoimenpiteiden ensisijainen kohde tulisi olla
kansainvälinen kauppa, jota käydään laillisia ja järjestäytyneitä
kanavia myöten.
6. Kansainvälisten toimistojen tulisi tarkkaan valvoa tuotantoa, joka
on tarkoitettu ulkomaiseen levitykseen niin, että tähän sopivat esteet
voidaan asettaa ajoissa silloin kun yhden maan yrityksen
markkinointitavat pyrkivät luomaan uusia tarpeita toisen maan väestön
keskuuteen.
7. Koska komissio saa toimivaltuuksiensa puitteissa tarkastella
kaikkia huumausaineita, joiden käyttö muodostaa kansainvälisen
ongelman, sen tulisi keskustella alkoholin käytön aiheuttamista
ongelmista ja harkita toimenpiteitä niiden lievittämiseksi.
(Bruun 1975, 293 – 294)
bhang, ganja sekä charas. Bhang ja ganja sisältävät kasvin eri osia kuivattuina, kun taas voimakkain kannabistuote charas valmistetaan kasvin tuottamasta pihkamaisesta eritteestä. Vaikka Intian länsimaistunut keskiluokka pistäytyy suurkaupungeissa töiden jälkeen oluella ja maaseudulla juodaan itse valmistettua palmuviinaa, suuri määrä intialaisia mietiskelee, rentoutuu tai lääkitsee itseään perinteisten kannabistuotteiden avulla.