Blog

  • Kansanedustajaehdokkaalle tuomio huumausainerikoksesta

     

    yle.fi/alueet/vaalipiirit/varsinais-suomi/2011/03/kansanedustajaehdokkaalle_tuomio_huumausainerikoksesta_2476910.html

     

    Vasemmistoliiton turkulainen kansanedustajaehdokas Hansi Harjunharja on tuomittu kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Varsinais-Suomen käräjäoikeus katsoi miehen syyllistyneen huumausainerikokseen.

    Poliisi takavarikoi Harjunharjan hallusta 300 grammaa hasista ja 160 grammaa marihuanaa. Lisäksi hänen kotoaan löydettiin kannabisviljelmä. Kotietsintä suoritettiin viime vuoden alussa.

    Harjunharja kertoi valittavansa tuomiosta hovioikeuteen. Hän luonnehtii kannabisviljelmäänsä kansalaistottelemattomuuden osoitukseksi. Kyseessä on hänen mukaansa henkilökohtainen mielenilmaus Suomen huumelainsäädännön muuttamiseksi.

    Harjunharjasta tuli Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas viime syksynä. Harjunharja ilmoittaa jatkavansa vaalikampanjaansa normaalisti.

    Varsinais-Suomen Vasemmistoliiton toiminnanjohtaja Jukka Tamminen toteaa olevansa pettynyt. Harjunharja ei kertonut huumejutusta ehdokaslistoja koottaessa, eikä puolue voi enää perua ehdokkuutta.

    Tammisen mukaan ehdokkaan tulee itse tehdä johtopäätökset siitä, kuinka tervetullut hän on Vasemmistoliiton yhteisiin vaalitilaisuuksiin.

    YLE Turku

    Tuomas Enbuske Uuden Suomen puheenvuorossa

    tuomasenbuske.puheenvuoro.uusisuomi.fi/68637-kielletaan-viina-sallitaan-kannabis

     

    Vasemmistoliiton eduskuntaehdokas sai viime viikolla syytteen kannabiksen kasvattamisesta. Poliisi on takavarikoinut pienen viljelmän turkulaisen Hansi Harjunharja –nimisen opiskelijan ja taiteilijan kotoa.

    Tyyppi kuulostaa Kummelin sketsihahmolta; pössyttelevä turkulainen vasemmistolainen taiteilija, jonka nimi vaikuttaa siltä, että jo ristiäisissä joku olisi ollut pilvessä. Pakko myöntää, että pilvenpolttelijat, nuo laiskat työn vieroksujat ja epäsiistit rastapäät ärsyttävät.

    Valitettavasti se, että joku asia sattuu ärsyttämään minua, ei ole lainkaan hyvä syy kieltää sitä. En myöskään tykkää ihmisistä, jotka tanhuavat, golfaavat tai värjäävät tukkansa siniseksi.

    Mutta he tuhoavat siinä vain omaa elämäänsä, eivätkä minun. Ihmiset tuntuvat haluavan, että maailma olisi suuri elämyspuisto juuri heidän halujensa mukaan; ei väärin uskovia, ei väärin äänestäviä, ei vääriä päihteitä käyttäviä, ei kerjäläisiä, eikä liian rikkaita. Tämä on johtanut siihen, että kaikki mikä ei Suomessa ole pakollista, on kiellettyä.

    Harjuharju kommentoi syytettään Turun Sanomissa; “kannabiskielto on perustuslain vastaista yksilön oikeuden rajoittamista, koska se ei vaikuta kehenkään toiseen”. Tuossa on vinha perä.

    Jokainen syntyy vapaana ja jossain vaiheessa yhteiskunta alkaa kieltää asioita. Kieltojen ainoana tehtävänä pitäisi kuitenkin olla ympärillä olevien suojelu, ei ihmisen suojelu itseltään

    En todellakaan tarkoita, että kannabis olisi ihmiselle hyväksi. Todisteeksi kannabiksen hirveistä vaikutuksista riittää minkä tahansa reggae-levyn kuuntelu. Pilvenpoltto tekee aivot hitaiksi ja pitkään pössytellyt käyttäytyy kuin rauhoittavia vetänyt Paavo Lipponen. Pitkäaikainen polttelu aiheuttaa myös skitsofreniaa.

    On kuitenkin iso ero aiheuttaako päihteidenkäyttö ongelmia muille, vai lähinnä sen käyttäjälle. Kannabiksen voisi sallia juuri Harjunharjun perusteilla; niin kauan kun se ei haittaa muita. Etuna olisi myös se, että kaikenmaailman harjunharjut pysyttelisivät kotonaan filosofoimassa, eivätkä ruuhkauttaisi oikeuslaitosta.

    Jos jotain on pakko kieltää, niin kannabiksen asemesta Suomessa pitäisi kieltää viina. Viina rajoittaa monen suomalaisen yksilönoikeuksia. Tälläkin viikolla jokainen Suomen absolutisti tekee monta tuntia töitä kerätäkseen veroja pelkästään alkoholista johtuvien ongelmien hoitamiseen. Pelkät viinan suorat kustannukset ovat Suomessa vähintään miljardi euroa vuodessa. Välilliset kustannukset ovat afrikkalaisen valtion bruttokansantuotteen verran. Alkoholinkäyttäjät loukkaavat myös viattomien sivullisten fyysistä koskemattomuutta.

    Väkivallantekijä on Suomessa lähes poikkeuksetta parin Richterin humalassa. Väkivaltatilastoja selaillessa alkaa toivoa, että suomalaiset olisivat viikonloppuisin mieluummin hieman liian hitaalla.

    Mutta eihän meillä viinaa kielletä. Ihan sen takia että niin moni suomalainen hoitaa työkseen viinaan liittyviä ongelmia. Suurin vastustaja löytyisi poliisista. Suomessa olisi huomattavasti vähemmän pahoinpitelyjä, tappeluita tai rattijuopumuksia ja poliisien työllisyys heikentyisi merkittävästi. Kuinka paljon vähemmän olisi parempipalkkaisia yövuoroja, jos alkoholilla ei olisi osuutta asiaan? Myös nykyinen kannabiskielto työllistää poliiseja. Ei sillä, että kannabiksen käyttäjät aiheuttaisivat ongelmia, vaan siksi, että poliisit hakevat jännitystä tylsiin työpäiviinsä leikkimällä Amerikan COPS:eja ja ratsaamalla kotikasvattajia.

    Sosiaali- ja terveyspuolella vasta oltaisiinkin kauhuissaan. Enää ei saisi lähteä omaa puolisoaan pakoon viikonloppuseminaareihin keksimään uusia viinan aiheuttamia ongelmia, joihin ideoitaisiin sen jälkeen verorahoilla kustannettavia ratkaisuja. Myös TV:n käsikirjoittajat olisivat pulassa, kun viinaa ei enää voisi lisätä vitsiksi joka ainoaan komediaan. Millä korvattaisiin jokaisessa kesäkomediassa esiintyvä humalaisen papin ylinäytelty hahmo?

    Pössyttelevällä imaamilla?

    Kuten kaikkien tabujen ympärille, myös alkoholiin on kehitetty erilaisia rituaaleja. Jopa Suomen hitain pilvenpolttelija tajuaa, että viinisnobbailu on ainoastaan tekosyy juoda enemmän. Vielä säälittävämpää on siitä kopioitu olutsnobbailu. Kumpikin ihmisryhmä on jaarituksineen yhtä tylsä kuin politiikkakäsityksiään erittelevä pilvenpolttaja. Irvokkainta on, että epäterveellistä ja väkivaltaisuutta aiheuttavaa huumetta tarjoillaan veronmaksajien rahoilla valtion omissa tilaisuuksissa. Ja se huume on vain sattumalta viina.

    Kannabis kiellettiin ensimmäisenä Yhdysvalloissa, jossa se oli perinteisesti mustien ja latinoiden huume, viina taas valkoisten. Jos mustat olisivat aikoinaan orjuuttaneet valkoisia, meilläkin Linnan juhlien selostajat arvuuttelisivat naureskellen “Linnan blossin” salaista reseptiä.

    No mitä sitten tapahtuisi, jos viina kiellettäisiin?  Kaikelle mille on kysyntää, syntyy myös tarjontaa; laillista tai laitonta. Viinarahat valuisivat mafialle, joka voisi myydä ihmisille minkälaista litkua tahansa. Tuskin huijatut ainakaan kuluttaja-asiamiehelle valittaisivat.

    Aiemmin lainkuulijaista alkoholinkäyttäjistä tulisi rikollisia. Ja kun ihmiselle annettaan joku identiteetti, hän alkaa pikku hiljaa myös sitä toteuttaa. Kun ihminen kokee itsensä ongelmatapaukseksi, hän alkaa myös käyttäytyä sen mukaan.

    Koska viinan myymiseen liittyisi kiinnijäämisriski, se nostaisi tietysti hintaa. Viinankäyttäjän olisi pakko alkaa tehdä myös oikeita rikoksia. Ei ole sen kekseliäämpää rikollista kuin se, jonka on pakko saada päivittäinen viina-annoksensa. Sen takia viinankäyttäjät alkaisivat myös rahoittaa omaa käyttöään myymällä viinaa halukkaille, yleensä nuorille. Yhä useampi alkaisi juoda, mutta ei kehtaisi hakea apua, koska viina olisi laitonta ja sen käyttöön liittyisi rikollisen leima.

    Kuulostaako tutulta?

  • Suomen kannabisyhdistys valittanut rekisteröinnin epäämisestä – valitukselle tukea päihdealan vaikuttajilta

    Suomen kannabisyhdistys on toimittanut Patentti- ja rekisterihallituksen valituslautakunnalle vastaselityksen valituksensa tueksi. Kannabisyhdistys on valittanut PRH:n päätöksestä 18.8.2010 evätä SKY:n rekisteröintianomus sillä perusteella, että yhdistyksen tarkoitusta olisi ”pidettävä hyvien tapojen vastaisena siten, että esitetty tarkoitus on yhteiskunnassamme vallitsevien oikeus- ja moraalikäsitysten vastainen”.

    Aikaisempi rekisteröintianomus hylättiin v. 1993 samoin perustein ja päätöksen vahvisti seuraavana vuonna Korkein hallinto-oikeus. Uuteen yritykseen ryhdyttiin sen jälkeen, kun yhdistys oli tehnyt muutoksia sääntöihinsä.

    Valituksessa puututaan ajatukseen, että pyrkimys laillisin keinoin muuttaa Suomen lainsäädäntöä olisi hyvien tapojen vastaista.

    Valituksen liitteeksi yhdistys sai asiantuntijalausunnon, jonka on allekirjoittanut 7 huomattavaa päihdealan vaikuttajaa: THL:n Päihteet ja riippuvuus-yksikön johtaja, tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen, dosentti ja tutkimusprofessori Juha Partanen, A-klinikkasäätiön eläkkeellä oleva tutkimusjohtaja ja päätoimittaja Teuvo Peltoniemi, Nuorisotutkimusverkoston tutkija, dosentti Mikko Salasuo, Nuorisotutkimusverkoston tutkija Markku Soikkeli, A-klinikkasäätiön tutkimuspäällikkö Tuukka Tammi, sekä
    oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkija, oikeustieteen tohtori Heini Kainulainen.
    (Markku Soikkeli sai Raittiuden ystävät ry.:n palkinnon ”vuoden raittiusteko 2010” toiminnasta asiantuntijavaikuttajana alkoholimainontakysymyksessä.)

    Lausunnossa todetaan, että Suomen kannabisyhdistyksen toiminta ”voi tukea huumausaineiden käyttäjien ja heidän läheistensä terveyttä ja hyvinvointia. Näin se myös voi tukea huumausainepolitiikkamme päätavoitetta, huumausaineista eri tavoin yksilöille ja yhteiskunnalle koituvien haittojen vähentämistä. Ehkäisevälle ja korjaavalle huumetyölle se tarjoaa mahdollisuuksia rakentavaan yhteistyöhön.”

    Lisäksi erillisen lausunnon SKY:n rekisteröinnin tueksi antoi sosiaalineuvos Tapani Sarvanti Sosiaali- ja terveysministeriön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen osastolta. Sarvanti kertoo lausunnossaan, että SKYn näkemyksiä on kuultu KJ Långin huumausainepoliittisen toimikunnan valmistelutyön yhteydessä. Lisäksi ”Suomen kannabisyhdistystä on kuultu myös muulloin tilaisuuksissa, joissa on kartoitettu huumausaineiden käytön ehkäisyn ja hoidon alalla toimivien järjestöjen näkemyksiä tehokkaamman huumausainekontrollin kehittämiseksi ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamiseksi.” Sarvanti myös toteaa: ”Suomessa vallitsee nykyisin varsin laaja konsensus huumausainepolitiikastamme niin viranomaisten kesken kuin kansalaistenkin keskuudessa. Tämä ei tarkoita sitä, että konsensukseen kuulumattomat tahot tulisi sulkea tasa-arvoisesta keskustelun ulkopuolelle.”

    Tarkempia tietoja Suomen kannabisyhdistyksen rekisteröintiprosessista löytyy SKY:n Internet-sivuilta SKY rekisteröintiprosessin materiaalit.

     
    SKY:n vastaselitys ja lausunnot (PDF)

     

    Yhteystietoja:

    – Suomen kannabisyhdistys. sky(at)sky.org
    – Timo Larmela (SKY:n puheenjohtaja): tipi(at)sky.org

    Lausuntojen antajien yhteystiedot:
    – Markku Soikkeli: markku.soikkeli(at)nuorisotutkimus.fi
    – Juha Partanen: juha.a.partanen(at)kolumbus.fi
    – Pekka Hakkarainen: pekka.hakkarainen(at)thl.fi
    – Teuvo Peltoniemi: teuvo.peltoniemi(at)sosiomedia.fi
    – Tuukka Tammi: tuukka.tammi(at)a-klinikka.fi
    – Mikko Salasuo: mikko.salasuo(at)nuorisotutkimus.fi
    – Heini Kainulainen: heini.kainulainen(at)om.fi
    – Tapani Sarvanti: tapani.sarvanti(at)stm.fi

     

     

  • Kannabisyhdistyksen pakit

     Tutkija Mikko Salasuon kirjoitus BlogCityssä 4.3.2010. Yhdistyksen historiasta on kerrottu Wikipedia-artikkelissa.

  • Huumausaineyleissopimus täyttää 50 vuotta 30.3.2011





     


    Kettil Bruunin (1924 – 1985) ja työryhmän Lynn Pad ja Ingemar Rexed

    vuonna 1975 julkaisema raportti ”Gentlemen’s club. International

    Control of Drugs and Alcohol” kartoittaa kansainvälisen

    huumevalvontajärjestelmän historiaa ja kehitystä vuodesta 1909 vuoden

    1971 psykotrooppisten aineiden valvontaa koskevaan sopimukseen asti.

    Se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus tämän järjestelmän

    arvoista, tavoitteista ja toteutuksesta. Kirja luotaa kehittyvän

    kansainvälisen valvontajärjestelmän rakenteet ja valtasuhteet läpi

    kahden maailmansodan ja kehityksen siirtomaa-ajan Kansainliitosta

    kohti nykyistä ”globaalia” maailmaa, jossa YK johtaa kansainvälistä

    huumevalvontaa eli nykyaikaista huumesotaa.

     

    Kettil Bruun teki pitkän ja kansainvälisen uran tutkijana, jonka

    toisen työryhmän kanssa samana vuonna julkaisema ”Alcohol Control

    Policies in a Public Health Perspective” vaikutti laajalti

    alkoholipolitiikkaan ja alan tutkimukseen. Yhdessä Nils Christien

    kanssa kirjoitettu ”Den Goda Fiende” (1986), ”Hyvä vihollinen,

    huumepolitiikka pohjolassa” toi esille sen, kuinka huumepolitiikalla

    tehdään muuta politiikkaa: huume on poliitikoille hyvä vihollinen

    siinä mielessä, että ilmiö on suppea ja kohderyhmä mielletään niin

    voimattomaksi, että yhteiskunnan negatiiviset ilmiöt voidaan laittaa

    sen päälle. Vaarallisin tapa käyttää huumeita on niiden poliittinen

    käyttö. Suomalaisessakin huumepolitiikassa puhutaan paljon

    symbolisesta politiikasta, viestien lähettämisestä yhteiskuntaan

    vailla relevanttia sisältöä. Gentlemen’s club kertoo, kuinka tähän

    päädyttiin.

     

    Huumeiden kansainvälinen kieltolakijärjestelmä on seurausta

    löytöretkistä, siirtomaasodista, orjakaupasta ja sen lopettamisesta

    sekä kaupan kansainvälistymisestä. 1800-luvulla syntyneet oopiumin ja

    alkoholin vastaiset liikkeet olivat tavoitteiltaan yleiseen

    raittiuteen pyrkiviä mutta kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä

    alkoi oopiumin kaupan valvonnasta, ja parin kieltolakikokeilun jälkeen

    alkoholin valvonta eriytyi omaksi kehityslinjakseen (Bruun 1975, 3, 8

    -9). Kehittyvä kansainvälinen valvontakoneisto ja Kansainliitto olivat

    eurooppalaisten siirtomaavaltioiden hallitsemia, ja näillä oli

    oopiummonopolit hallitsemillaan alueilla Aasiassa.

     

    Koska Kansainliitto oli eurooppalainen järjestö, ei alkoholin

    kieltolaeista koskaan kehittynyt kansainvälistä normia.

    Valvontajärjestelmä oli tarkoitettu valvomaan ”oopiumin ja muiden

    vaarallisten huumeiden” kauppaa. Kannabis tuli alkuvaiheissa mukaan

    Egyptin esityksestä mutta aloite sai aikaan vain rajallisen valvonnan

    koskien kauppaa valtioiden välillä. USA vaati tiukempaa politiikkaa

    eikä esimerkiksi liittynyt vuoden 1925 Geneven sopimukseen, koska

    kannabista ei kielletty. Vasta vuoden 1961 ns. huumausaineyleissopimus

    (Single Convention) merkitsi kannabiksen kansainvälistä kieltoa ja

    tässä USA:n edustajan Harry Anslingerin rooli oli merkittävä. Hän

    käytti USA:n toisessa maailmansodassa saamaa maailmanvallan roolia

    1930-luvulla luomansa marihuanahysterian kansainvälistämiseksi ja sen

    seurauksena kannabiksesta tuli yhtä vaarallinen huume kuin heroiini ja

    kokaiini.

     

    Vaikka Harry Anslingerin osuus on monella tapaa merkittävä ja hän on

    keskeinen tekijä mm. kannabiksen kieltämisessä, ei hän suinkaan

    toiminut yksin. Kettil Bruunin ja työryhmän klassikoksi nousseen

    huumevalvonnan syntyä ja kehitystä tarkastelevan kirjan otsikoksi ei

    sattumalta tullut ”The Gentlemen’s Club”. Kansainvälinen huumevalvonta

    ja huumesota on mitä suurimmassa määrin ollut miehinen harrastus,

    missä pari valtiota ja pieni joukko miehiä on sanellut politiikan.

    (Bruun 1975, 123)

     

    Anslingerin uraa on sivuttu aikaisemmissa jaksoissa mutta häntä

    ratkaisevampi oli Herbert Mayn (1877 – 1966) rooli. Hän jättäytyi

    isänsä lääkebisneksistä eläkkeelle jo 45-vuotiaana ja siirtyi

    kansainväliseen politiikkaan liittymällä Foreign Policy Associationiin

    ja sen Opium Research Committeen jäseneksi. Tästä hän siirtyi

    Kansainliiton huumevalvontaan ja sen oopiumlautakunnan

    puheenjohtajaksi. Tämä nimitys tapahtui mutkan kautta siten, että USA

    pyysi Uuden Seelannin edustajaa esittämään Mayta tähän toimeen, koska

    USA ei kuulunut Kansainliittoon. USA:ssa oli vaikutusvaltainen ryhmä,

    joka halusi saada yhden amerikkalaisen Kansainliiton huumevalvontaan

    mukaan. May oli keskeinen henkilö Kansainliiton huumevalvonnan

    siirtymisessä YK:lle toisen maailmansodan jälkeen ja hän toimi 33

    vuotta Kansainliiton ja YK:n huumevalvontabyrokratian johdossa. (Bruun

    1975, 126 – 127, 306)

     

    Eversti C. H. L. Sharman (1881 – 1970) syntyi Englannissa mutta

    innostui nuorena miehenä Kanadan ratsupoliiseista niin paljon, että

    muutti Kanadaan vuonna 1898 ja liittyi näihin. Hän taisteli

    Etelä-Afrikassa buurisodassa ja myöhemmin ensimmäisessä

    maailmansodassa. Sodan jälkeen hän aloitti uransa Kanadan

    huumevirastossa (narcotics services), jonka johtoon hän nousi vuonna

    1927. Kansainliitossa ja myöhemmin YK:ssa Sharman oli yksi Anslingerin

    vankimmista liittolaisista ja heidän tiedetään ”tehneen yhteistyötä

    huumekomission sisällä ja ulkopuolella”. (Bruun 1975, 127)

     

    Adolf Lande toimi pitkään keskeisten huumevalvontaelinten sihteerinä

    ja tässä tehtävässään kirjoitti kaikki YK:n huumesopimustekstit

    vuosina 1946 – 1971 sekä sopimusten kommentaarit, joilla sopimuksia

    tulkitaan. Häntä pidetään mm. Single Conventionin keskeisimpänä

    laatijana. Lande on yhdistetty USA:n lääkevalmistajien liittoon

    (American Pharmaceutical Manufacturers Association), mikä vaikutti

    Landen kantaan saattaa kemialliset aineet samankaltaisen valvonnan

    piiriin kuin ns. klassiset huumeet. Kun YK:ssa alettiin valmistella

    vuoden 1971 psykotrooppisia aineita kieltävää sopimusta, kirjoitti

    Lande mm.: ”En usko, että kovinkaan moni hallitus haluaa riistää

    lukemattomilta ihmisiltä heidän unensa asettamalla barbituraatit

    huumevalvonnan alaisuuteen…. Kansainvälisten huumesopimusten

    mahdollisuudet käsitellä ihmisten persoonallisuuteen tai ympäristöön

    liittyviä ongelmia ovat vielä rajatummat kuin kansallisen

    lainsäädännön… Kansainvälistä toimielintä ei pidä rasittaa

    sellaisten huumeiden/lääkkeiden (drugs) valvonnalla, jotka muodostavat

    ainoastaan kansallisen eivätkä kansainvälistä ongelmaa… Jos olen

    saanut oikeaa tietoa, ei yksikään protokollan IV luetteloon viedyistä

    aineista muodosta ongelmaa… On myös tullut esille, että vaatimus

    lista I:llä olevien aineiden ihmisillä tehtävien tutkimusohjelmien

    etukäteishyväksymisestä ei ole sovitettavissa vapaan tutkimuksen

    periaatteisiin.” (Bruun 1975, 199, 256 – 258)

     

    Tällä Lande tarkoitti synteettisiä lääkeaineita ja piristeitä, joiden

    valvonta jäi Single Conventionissa kiellettyjen aineiden ja kasvien

    valvontaa löyhemmäksi. Nämä erilaiset sopimukset ovat aiheuttaneet

    sen, että meillä on nykyään toisistaan poikkeavat huume-, päihde-,

    doping- ja lääkeainevalvonta riippumatta aineen vahingollisuudesta tai

    hyödyllisyydestä ihmiselle.

     

    Koska hän kirjoitti myös Single Conventionin kommentaarin, niin hänen

    tiedetään kannattaneen käytön ja hallussapidon omaa käyttöä varten

    rankaisematta jättämistä sekä hoitoa ja rehabilitaatiota rankaisemisen

    sijaan. Hänen mukaan ”hallussapito” ja ”ostaminen” termeillä

    sopimuksen rangaistuksia käsittelevässä osuudessa viitataan laittomaan

    salakuljetukseen ja siksi hallussapitoa ja hankkimista omaa käyttöä

    varten ei pidä käsitellä rangaistavina tekoina. (Lande 1973, 129)

     

    Lande on arvoituksellinen henkilö, eivätkä Bruun tai Wikipedia osaa

    kertoa edes hänen syntymä- ja kuolinvuosiaan. Tiedämme Landen olleen

    perustamassa YK:n entisten virkamiesten liittoa vuonna 1969 ja

    toimineen sen johtokunnassa. Nimihaulla New Yorkista löytyy vuonna

    20101 yksi 105 vuotias Adolf Lande, joka silloin voisi olla viimeinen

    kansainvälisen huumevalvontajärjestelmän luojista, joka voisi kertoa

    sen alkuperäisistä tavoitteista. Huumelainsäädäntöään tiukentavat

    hallitukset vetoavat väärin Single Conventioniin perustellessaan

    käyttäjien rankaisemista.

     

    Pienimmän yhteisen nimittäjän politiikkaa

     

    Sharman toimi CND:n puheenjohtajana, Kanadan valtuuskunnan johtajana

    sekä Drug Supervisory Body johtajana vuoteen 1958. Sharmanin jäätyä

    eläkkeelle vuonna 1958 Anslinger kirjoitti kunnianosoituksen alan

    julkaisuun Bulletin on Narcotics, jossa hän kertoo, kuinka ”… on

    vaikea uskoa, että sama mies on taistellut Etelä-Afrikassa,

    Lorrainessa ja napa-alueilla, ratsastanut ympäri Koillis-Kanadan

    erämaita…”. Sotilasansiot ja reipas leirielämä pätevöitti nämä

    miehet heidän omasta mielestään kansainvälisen huumevalvonnan johtoon.

    (Anslinger 1959: 1

    http://www.unodc.org/unodc/en/data-and-analysis/bulletin/bulletin_1959-01-01_4_page002.html

     

    Anslinger saa ylistystä Kiinan edustajan sisäministeri Y. L. Yaon

    selittäessä Bulletin on Narcotics lehdessä vuonna 1958 kommunistisen

    Kiinan kannan sille, miksi se harjoittaa ankaraa huumepolitiikkaa:

     

    ”Koska huumeriippuvuus vahingoittaa riippuvaisen ruumista, on se

    yhteisön huolen aihe. Laissa säädetty rangaistus tulee määrätä osana

    kansallista ja sosiaalipolitiikkaa. Tietyssä mielessä huumeriippuvuus

    on rikos yhteiskuntaa kohtaan kuten itsemurhan yritys, mikä on monissa

    maissa laissa säädetty rangaistavaksi teoksi. Huumeriippuvuuden

    rankaiseminen on lisäksi oikeutettu sillä, että siihen liittyy muuta

    rikollisuutta. Kuten USA:n huumekomissaari Harry J. Anslinger osoittaa

    kirjassaan ”The Traffic in Narcotics”: ”Minkä tahansa

    poliisirekisterin tarkistaminen paljastaa sen tosiseikan, että monet

    huumeriippuvaiset olivat rikollisia kauan ennen huumeiden käyttöään.

    Älkää tehkö tässä mitään erhettä: olemme tässä sellaisen asian

    kimpussa, mikä ei parane yksin sairaalassa, vaan tämä pelätty vitsaus

    tunkeutuu aina vaan syvemmälle ja vaatii yhä enemmän ponnisteluja

    tullakseen kitketyksi.”

     

    ”Näistä edellä mainituista syistä johtuen on suuri joukko valtioita

    alkanut pitää huumeiden väärinkäyttöä rangaistavana rikoksena.

    Vallitsee suuntaus langettaa siitä yhä ankarampia rangaistuksia. USA:n

    huumekomissaari herra Anslinger kirjoitti edellä mainitussa kirjassaan

    suositellessaan ankaria rangaistuksia huumeriippuvaisille: ”Vahva

    laki, hyvät lainvalvontajoukot, tiukat rangaistukset sekä oikeanlainen

    sairaalahoito-ohjelma on se tarpeellinen pohja, jolle menestyksekkäät

    ohjelmat perustuvat. Nämä sekä valpas ja päättäväinen suuri yleisö

    pystyvät hävittämään tämän ongelman. Ehkä suurin syy huumeriippuvuuden

    lisääntymiseen on lainsäätäjän tai poliisin tai jonkun muun

    viranomaisen epäonnistuminen ymmärtää nämä tärkeät perusasiat.” (Y. L.

    Yao Bulletin on Narcotics 1958: 1

    http://www.unodc.org/unodc/en/data-and-analysis/bulletin/bulletin_1958-01-01_1_page002.html)

     

    Korean sodassa vuosina 1950 – 53 USA ja Kiina olivat sotineet

    keskenään ja USA:ssa vallitsi kylmän sodan kommunistihysteria. Yao ei

    ollut merkittävä eikä keskeinen hahmo YK:n huumevalvonnassa mutta

    hänen artikkelinsa osoittaa, kuinka hallitseva asema johtavilla

    hahmoilla oli siinä ja kuinka vastakkaisista ideologioista huolimatta

    huumeongelma on hallituksille ensisijaisesti poliisitoimi omia

    kansalaisiaan vastaan.

     

    USA ei ratifioinut Single Conventionia, koska Anslinger arvosteli sitä

    mm. sen takia, että siinä annettiin 25 vuoden siirtymäaika niille

    maille, joissa oli ns. klassisten huumeiden perinteistä käyttöä.

    Vuonna 1960 USA:n presidentiksi valittu John F. Kennedy erotti

    Anslingerin FBN:n johdosta Single Conventionin solmimisen jälkeen

    vuonna 1962. Kennedyn samana vuonna pitämän huumekonferenssin

    tuloksena julkaistu raportti totesi, etteivät aikaisemmat hallituksen

    väitteet kannabiksesta pidä paikkaansa. Anslinger saattoi kuitenkin

    jatkaa USA:n edustajana YK:ssa vielä kaksi vuotta ja Kennedyn murhan

    jälkeen valtaan astunut Lyndon B. Johnson ratifioi sopimuksen vuonna

    1967. (Booth 2004, 206 – 207)

     

    Anslingerin vaikutusvaltaa YK:ssa ja USA:ssa jatkoi hänen liittolainen

    Nathan Eddy aina vuoteen 1973. Hän toimi YK:n riippuvuutta

    aiheuttavien aineiden asiantuntijakomiteassa puheenjohtajan, jäsenen

    ja neuvonantajan tehtävissä sekä huumekomission tehtävissä. USA:ssa

    hän toimi kansallisen tutkimusneuvoston huumeriippuvuuskomiteassa,

    joka antoi neuvoja Anslingerin johtamalle huumetoimistolle. WHO:n

    huumeriippuvuusyksikön johtaja Dale Cameronilla oli samanlainen tausta

    USA:n huumeriippuvuuskomiteassa kuin Eddyllä. WHO:n yksikön aikaisempi

    johtaja Pablo Wolff oli myös ollut Anslingerin liittolainen ja

    Anslinger kirjoitti esipuheen Wolffin kannabista käsitelleeseen

    kirjaan vuonna 1949.

    (Bruun 1975, 124)

     

    Single Conventionin alkupuheessa kerrotaan valvontajärjestelmän

    ylimpänä tavoitteena olevan ”ihmiskunnan terveyden ja hyvinvoinnin

    parantaminen”. Tämän järjestelmän rakentaminen perustui neljälle

    olettamalle:

     

    1. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden tukkukauppa

    hävittämällä tuotantopaikat ja estämällä kuljettaminen rajojen yli.

    2. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden laiton

    vähittäiskauppa ja siten estää näiden aineiden pääsy potentiaalisille

    kuluttajille joko fyysisesti tai taloudellisesti (nostamalla hintoja).

    3. On mahdollista tukahduttaa kiellettyjen aineiden kysyntä

    käyttämällä sekä kasvatusta ja tiedotusta haitoista että käyttäjien

    paljastamiseen ja rankaisemiseen perustuvaa pelotetta.

    4. Onnistuminen kaikilla edellä mainituilla tasoilla saa laittomien

    huumeiden käytön vähenemään, mikä lopulta johtaa toivottuun

    tavoitteeseen eli ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen.

    (Trace 2011)

     

    Single Convention hyväksyttiin New Yorkissa 24.1 – 25.3.1961 YK:n

    talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) järjestämässä kokouksessa United

    Nations Conference on Narcotic Drugs, johon osallistui 73 valtiota.

    Virallinen allekirjoituspäivä oli 30.3.1961. YK:ssa huumepolitiikasta

    tuli pienen herrakerhon näyttämö ja YK:n kansainvälisessä

    politikoinnissa huumepolitiikasta tuli pienimmän yhteisen nimittäjän

    politiikkaa, jonka puitteissa valtiot saattoivat julkistaa

    yhteishenkeä puhkuvia julistuksia ja pohdinnat käyttäjän asemasta

    jäivät näiden isompien valtakuvioiden alle.

     

    Yhteydet lääke- ja päihdeteollisuuteen

     

    Näillä muutamilla keskeisillä henkilöillä oli tiiviit suhteet niihin

    painostusryhmiin, jotka hyötyivät kehittyvästä

    huumevalvontajärjestelmästä. Tähän järjestelmään vaikuttavat ryhmät

    voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: uskonnolliset, raittius- ja

    oopiuminvastaiset ryhmät; lakimiesten, lääkäreiden ja tutkijoiden

    ryhmät sekä teollisuuden ja kaupan ryhmät. Vuonna 1951 ilmestynyt

    UNESCO:n ja International Institute of Administrative Sciences

    -laitoksen raportti toteaa, että jotkut hallitukset ja varsinkin USA:n

    hallitus antavat tietyille epävirallisille organisaatioille

    mahdollisuuden tuoda mielipiteensä esille virallisen delegaation

    jäseninä. Vuoden 1945 San Franciscon kokouksessa, missä luotiin YK:n

    perustamiskirja, esiintyi lukuisia yksityisiä organisaatioita USA:n

    delegaation ”konsultteina”. Sveitsin delegaatiossa vuonna 1971 oli

    Hoffman-La Rochen, CIBA-Geigyn ja Sandozin edustajat silloin, kun

    YK:ssa päätettiin ns. psykotrooppisten aineiden kieltämisestä.

    Sopimuksesta tulikin paljon lievempi kuin vuoden 1961 Single

    Conventionista, jolla kiellettiin ns. klassiset huumeet mukaan lukien

    kannabiskasvi – jonka vaikuttava aine, THC, kiellettiin vasta vuoden

    1971 sopimuksella.

     

    Huumevalvonnan keskeiset toimijat ovat toimineet vuoroin

    lääkeyhtiöiden palveluksessa. YK:n huumejaoston yhdestä johtajasta

    Gilbert Yatesista tuli Britannian lääketeollisuuden liiton johtaja.

    Merkittävä vaikuttaja ja INCB:n sihteerinä toiminut Adolf Lande on

    puolestaan kytketty USA:n lääkevalmistajien liittoon. WHO:n

    huumeriippuvuusyksikön johtaja Hans Halbach siirtyi Hoffman-La Rochen

    palvelukseen. Kansainliiton aikana huumevalvonnassa toiminut Otto

    Anselmino siirtyi saksalaisen lääkeyhtiön palvelukseen. INCB:n

    puheenjohtaja Herbert May toimi isänsä lääkeyhtiössä ennen

    siirtymistään kansainväliseen huumevalvontaan. (Bruun 1975, 149 – 156)

     

    Jää tietenkin täysin avoimeksi kysymykseksi, missä määrin tällaiset

    yhteydet ovat vaikuttaneet huumevalvonnan kehittymiseen. Haagin

    sopimuksen ajoilta (1912) tiedämme Saksan lääketeollisuuden

    painostaneen hallitusta jäämään pois konferenssista siksi, että Saksa

    oli yksi suurimpia oopiumjohdannaisten valmistajia ja sillä oli

    kokaiinin tuotannon monopoli. Toinen varakkaiden painostusryhmien

    käyttämä tapa on lahjoittaa poliitikoille ja puolueilla rahaa ennen

    vaaleja. Kolmas painostuskeino on lääkeyhtiöiden tapa käyttää

    myyntimiehiä sekä voimakasta mainontaa lääkäreiden taivuttamiseksi

    määräämään yhtiön lääkkeitä. (Bruun 1975, 152 – 159)

     

    Valtiot ovat kuitenkin se varsinainen vaikutusvallan lähde: yksilöt

    saavat vaikutusvaltaa edustamaltaan vahvalta valtiolta. Ranska on

    ollut perinteisesti tiukan valvonnan kannattaja. Sen edustaja Vaille

    uskoi kannabiksen vaaroihin ja niinpä hän vuonna 1971 vastusti

    kiivaasti lausuntoa, jonka mukaan kannabis ei ole riippuvuutta

    aiheuttava huume. Hänellä oli vahva usko siihen, että tutkimustuloksia

    voidaan määritellä etukäteen. Niinpä kun huumekomissio pyysi

    sihteeristöä laatimaan tutkimuksen kannabiksen käytön

    lääketieteellisistä ja yhteiskunnallisista puolista, Vaille huomautti

    tällaisen tutkimuksen olevan todella tärkeä, sillä ”sen avulla saisi

    huomiota kannabiksen lääkinnällisiin ja yhteiskunnallisiin vaaroihin

    ja selittäisi ne syyt, miksi kannabis on asetettu kansainväliseen

    valvontaan”. (Bruun 1975, 129)

     

    Kansainliitto asetti komitean tutkimaan kannabista vuosina 1935 –

    1939, jonka työ on edelleen yksi laajimmista selvityksistä, joka otti

    huomioon kulttuuriset erot ja valvonnan vaikeudet. Kun USA:ssa

    Anslinger sai läpi Marihuana Tax Actin vuonna 1937, alkoi hän esittää

    komitealle keräämäänsä materiaalia marihuanan vaarallisuudesta,

    mielisairauksista ja murhista. Hänen todistusaineistonsa oli tämän

    tyylistä: marihuana ”on pahin kaikista huumausaineista – paljon

    pahempi kuin morfiini tai kokaiini … sen vaikutuksesta ihminen

    muuttuu pedoksi”. (Bruun 1975, 192 – 193)

     

    Nykyään huumekieltolain perusteluna yleisesti käytetty epämääräinen

    yhteys mielenterveysongelmiin juontaa juurensa Anslingerin tuottamaan

    materiaaliin: ”Intialaisen hampun aiheuttama päihtymystila voi

    säännöllisesti käytettynä kehittyä varsinkin herkällä ihmisellä

    aidoksi ja selvästi erotettavaksi mielenhäiriöksi, joka kestää

    pitemmän tai lyhyemmän aikaa”. USA:n toimittaman materiaalin pohjalta

    alkoi kehittyä teoria, jonka mukaan kannabiksen käyttö johtaa

    heroiiniriippuvuuteen, teoria, mistä tuli tärkeä toisen maailmansodan

    jälkeen. Britannian hallituksen teettämää raporttia kannabiksesta

    Intiassa vuodelta 1894 ei löydy komitean käyttämistä lähteistä. (Bruun

    1975, 187, 192 – 193)

     

    Komitealle aineistonkeruutyötä tehnyt tunisialainen kemisti ja

    apteekkilaitoksen valvoja tohtori J. Bouquet kiisti sen, että kannabis

    aiheuttaisi väkivaltaa Afrikassa. Hän antaa lausunnossaan tämän

    ristiriitaisen todistusaineiston pohjalta neljä erilaista kannabiksen

    käytön syytä: ”ruokavalmisteena teen tai kahvin tapaan, kiihokkeena

    oopiumin tapaan, yhteiskunnallis-uskonnolliset syyt esimerkiksi

    vedalaisuudessa sekä perversseihin tarkoitusperiin kuten murhiin ja

    raiskauksiin, joista raportoidaan USA:sta”. Bouquet arvioi, että

    kannabiksen rajoittaminen voisi johtaa vaarallisempien aineiden

    käyttöön. (Bruun 1975, 193 – 194)

     

    YK:n aloittaessa toimintansa toisen maailmansodan jälkeen, ei uusi

    huumekomissio CND enää nimittänyt erillistä kannabiskomiteaa mutta

    keräsi kuitenkin aktiivisesti tietoja. Kun  Meksikon ja Intian

    edustajat toivat esille kokemuksiinsa perustuvia näkemyksiä

    kannabiksen vaikutuksista ja siitä, että sen kieltäminen voisi

    aiheuttaa paljon haitallisemman alkoholin käytön lisääntymistä,

    vastusti Anslinger tätä voimakkaasti ja samalla arvosteli joidenkin

    USA:n lääkäreiden tuoretta raporttia äärimmäisen vaarallisena. Tämä

    raportti oli New Yorkin pormestari La Guardian aloitteesta syntynyt

    raportti, jota USA ei välittänyt edelleen YK:lle. Siinä päädyttiin

    päinvastaiselle kannalle Anslingerin kanssa eli kannabis ei

    aiheuttanut henkistä eikä moraalista rappiota. (Bruun 1975, 193 -196)

     

    Anslingerin toimintaa kuvaa hyvin se, että hän kirjoitti esipuheen

    Pablo Wolffin kannabista käsittelevään kirjaan vuonna 1949, joka

    julkaistiin Iso-Britanniassa vastaiskuna La Guardia raportin

    julkaisulle siellä. Siinä hän kirjoittaa, että ”marihuana on aina

    kaukaisista ajoista saakka yhdistetty mielisairauksiin,

    rikollisuuteen, väkivaltaan ja julmuuksiin… eikä ole minkäänlaista

    sellaista sairautta, mikä oikeuttaisi sen käytön nykyaikana”. Wolff

    oli toiminut WHO:n huumeriippuvuutta tutkivan yksikön johtajana.

    (Bruun 1975, 124 – 125, 196)

     

    Lopullinen lausunto kannabiksen kieltämiseksi tehtiin vuonna 1955,

    jossa oli kaksi erilaista vaihtoehtoa: ensimmäinen sen perusteella,

    ettei kannabiksella ole minkäänlaista lääkinnällistä käyttöä, ja

    toinen jos sillä kuitenkin olisi. Kansainliiton kannabiskomitean

    keräämällä aineistolla ei ollut mitään merkitystä tässä

    päätöksenteossa. Ensimmäinen vaihtoehto voitti, kun YK:n valvova elin

    ECOSOC oli kehottanut jäsenmaita lopettamaan kannabiksen

    lääkinnällisen käytön.

     

    Mutta miksi kannabiksen kieltämisen kriteeriksi tuli sen

    lääkinnällinen hyöty? Miksi kieltolaki olisi riippuvainen siitä

    tuomiosta, että lääketiede pärjää ilman kannabista? Alkoholin

    kieltolain lopettamisen perusteluissa ei sillä väitetty olevan

    minkäänlaisia lääkinnällisiä ominaisuuksia. Tämän mysteerin ratkaisu

    piilee kansainvälisen huumevalvonnan keskittymisessä muutaman ihmisen

    ympärille, jotka kuten Lande ja Albach olivat sidoksissa

    lääketeollisuuteen. (Bruun 1975, 65, 156, 199 – 200 )

     

    Jo vuonna 1959 muutamien maiden edustajat toivat esille sen, että

    heidän maissaan tehdyissä tutkimuksissa oli tullut esille mm.

    kannabiksen antibioottiset ominaisuudet. Kun WHO:ta pyydettiin

    tutkimaan asiaa, sen raportti ”The merits of anti-biotic substances

    obtainable from cannabis sativa” (UN Document E/CN.7/409 (E/CONF.

    34/5) 1961: The merits of antibiotic substances obtainable from C.

    sativa.) julkaistiin vasta kun Single Conventionia laativa konferenssi

    oli alkanut vuonna 1961 New Yorkissa. Konferenssissa kannabiksen

    kieltämisen vastustaminen jäi muutamien harvojen osalle, ja Intialle

    ja Pakistanille suotiin 25 vuoden siirtymäaika sopimuksen

    hyväksymisessä. YK kielsi jo etukäteen kaikenlaisen päätöksen

    arvostelun julistamalla, että ”Komissio muistuttaa, että on yhdessä

    päätetty kannabiksen väärinkäytön olevan yksi huumeriippuvuuden muoto

    ja korostaa, että kaikenlainen julkinen tiedottaminen tämän päätöksen

    vastaisesti on harhaanjohtavaa ja vaarallista”. Mm. Hollannin

    lehdistössä oli ollut asiantuntijoiden lausuntoja siitä, että

    kannabisriippuvuus ei ole sen kummempaa kuin alkoholismi. (Bruun 1975,

    200 – 202)

     

    Esimerkiksi Intia vastusti tulevaa kieltolakia sen takia, että

    kannabiksella oli merkittävä osa perinteisessä intialaisessa

    lääkinnässä, mikä aiheutti varaumia lopulliseen sopimukseen. Mutta sen

    vastustus ei saanut paljoa aikaan vahvan kannabiksen vastaisen blokin

    kehityttyä kieltolakihankkeen taakse. Lääketeollisuudesta oli tullut

    merkittävä ja vaikutusvaltainen teollisuudenala toisen maailmansodan

    jälkeen uusien antibioottien ansiosta ja samalla lääkärikunnan

    arvostus nousi uudelle tasolle. (Bruun 1975, 3, 155, 200)

     

    Kannabiksen kieltäminen oli kuitenkin vaikeaa, koska sillä oli vielä

    paljon perinteistä käyttöä. Siksi sopimuksessa oli annettu joustoja ja

    kannabiksen lääkekäyttö rajattiin selvästi sen ulkopuolelle (vaikka

    lääkekäytön kiistäminen oli toinen kieltämisen perusteista). Mutta kun

    verrataan uudempaa ns. psykotrooppisten aineiden (uudet kemialliset

    aineet kuten vuonna 1964 kannabiksesta eristetty THC, amfetamiini, LSD

    jne.) sopimusta vuodelta 1971 ja siinä tehtyä lääkinnällistä varausta,

    löytyy mielenkiintoinen ero: kannabiksen lääkekäytön yhteydessä

    viitataan kivun ja kärsimyksen lievitykseen mutta psykotrooppisten

    aineiden kohdalla tällaista rajausta ei tehdä vaan niiden kohdalla

    sopimuksen tulkinta voisi sisältää myös fyysisen tai henkisen

    suorituksen parantamisen: synteettinen THC on USA:n

    lääkevalvontaviraston FDA:n ja huumepoliisin DEA:n hyväksymä lääke,

    mikä voi kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta.

     

    INCB alkoi toistaa raporteissaan väitteitä kannabiksen kontrollin

    lieventämistä vastaan kuten vuonna 1971: ”Päinvastoin tämän hetkiset

    tiedot osoittavat, että kannabis on vakava ja kasvava uhka monissa

    maissa sekä sen vahingollisuuden vuoksi että sen muiden aineiden

    väärinkäyttöön johtamisen vuoksi”.

     

    CND:n jäsenille on myös hyvin tärkeää, että päätöksistä pidetään

    kiinni. Vuoden 1973 komission kokouksessa Ranskan edustaja Vaille

    kommentoi WHO:ssa tehtyä kannabistutkimusta: ”Kannabiksen eri muotojen

    suhteellinen harmittomuus ja kannabiksen käyttö pieninä tai suurina

    annoksina jne. ovat epäilemättä teoreettisesti ja tutkimuksen kannalta

    mielenkiintoisia ja WHO:n tulee jatkaa tutkimuksiaan näistä asioista

    mutta tällainen tutkimus ei saa vaikuttaa millään tavalla

    kansainväliseen valvontaan”. (Bruun 1975, 201 – 202)

     

    Valvontajärjestelmän alullepanijat voi luokitella kahteen ryhmään:

    oopiumin vastaiset lähetyssaarnaajat ja teollisuuden edustajat.

    Jälkimmäinen ryhmä on ottanut osaa järjestelmän kehittämiseen

    ulkopuolelta vaikuttamalla jonkin järjestön tai organisaation kautta,

    osallistumalla sopimusten tekemiseen valtioiden delegaatioissa ja

    lisäksi valvontabyrokratian ja teollisuuden edustajat vaihtelevat eri

    rooleissa. (Bruun 1975, 155 – 157)

     

    Tämä selittää sen, miksi alkoholi-, tupakka- ja lääketeollisuus ovat

    saaneet markkinoida tuotteitaan niin, että niiden menekki on

    räjähdysmäisesti kasvanut toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1926

    mm. Suomen edustaja yritti saada alkoholille vastaavaa valvontaa kuin

    huumeille. Seuraavana vuonna Ranskan delegaatiossa ollut viinin

    viljelijöiden edustaja sai läpi ehdotuksensa, että alkoholia ei saanut

    luokitella ”vaaralliseksi huumeeksi”. Vielä 1960-luvulla saatettiin

    olla huolissaan siitä, että lääkkeiden mainostaminen lisää niiden

    tarpeetonta kulutusta. Sen jälkeen näyttää tapahtuneen niin, että

    kaikki esteet on saatu purettua lääketeollisuuden markkinoinnin

    tieltä. (Bruun 1975, 159, 169 – 170)

     

    Single Convention ja inhimillisen kärsimyksen lievittäminen

     

    Kieltolakijärjestelmän tarkastelu osoittaa, että kannabiksen

    lääkekäytön kieltäminen johtuu kieltolaista eikä kannabista ole

    kielletty sen takia, että sillä ei ole lääkinnällistä käyttöä.

    Valvontakoneisto yrittää pitää yllä illuusiota siitä, että kieltolaki

    voitaisiin perustella kemialla ja biologialla. (Bruun 1975, 276 – 279)

     

    Koneiston on kuitenkin oltava hyvin poliittinen turvatessaan oma

    olemassaolonsa. Bruunin ja työryhmän kirjan julkaisuaikana

    sadonkorvausohjelmat ja tuhoamisohjelmat olivat suosittuja

    kieltolakikoneistossa. Ohjelmat epäonnistuivat mutta olivat samalla

    esimerkkejä byrokraattisesta mielikuvituksesta työllistää byrokratiaa.

    Sadonkorvausohjelmia oikeutettiin sillä, että ne tuovat vaurautta ja

    nostavat elintasoa mutta voidaan kysyä, etteikö esimerkiksi oopiumin

    kasvatus voisi nostaa köyhän maan talouden tuomalla ulkomaan

    valuuttaa? Jos näin on, niin ongelmana onkin näiden tulojen

    oikeudenmukainen jakautuminen rikollisten ja heitä valvovien poliisien

    sekä näiden tukijoiden etuoikeutetun luokan ulkopuolelle. (Bruun 1975,

    280 – 281)

     

    Nykyinen järjestelmä keskittyy tekemään takavarikointeja ja saamaan

    kiinni salakuljettajia. Mutta avaintekijä tässä kokonaisuudessa on

    USA:n huumemarkkinat, mikä tekee siitä kansainvälisen ongelmavaltion.

    Ensimmäisenä tulisikin tutkia puolueettomasti USA:n huumeongelmaa. USA

    on pakottanut muille valtioille oman ongelman määritelmänsä ja

    ratkaisumallin eikä yhdelläkään valtiolla ole ollut mahdollisuutta

    selvittää, kuinka hyvin USA itse toimii oman tilanteensa kanssa.

    (Bruun 1975, 282)

     

    Kettil Bruunilla ja työryhmällä on ehdotus koko kansainvälisen

    valvontajärjestelmän muuttamiseksi kysymällä, kuinka hyvin

    kansainvälisiin sopimuksiin sopii pakollisten rangaistusten

    määrääminen huumeiden hallussapidosta ja käytöstä. Tämä on johtanut

    monissa maissa sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, jotka ovat

    suoranaisia ihmisoikeusloukkauksia. Rankaisemista käytetään

    sellaisissa tilanteissa, joissa muut toimenpiteet olisivat parempia

    kuten asumisolojen parantaminen, sosiaaliturva, työmahdollisuuksien

    lisääminen jne. Kansainvälisten huumesopimusten rankaisemispykälät

    ovat vieneet niiltä suosiota ja luottamusta näiden sopimusten

    kohderyhmien keskuudessa. Lisäksi löytyy lukuisia maita, joissa

    kriminaalivalvonta on ollut kallis erehdys. (Bruun 1975, 283)

     

    Bruunin ja kumppaneiden kritiikki ei ole vanhentunut 35 vuodessa.

    Edelleen ”kansainvälinen huumevalvontajärjestelmä” pyrkii joidenkin

    aineiden ”väärinkäytön” lopettamiseen. Alkoholista päättäminen on

    jätetty kansalliseksi kysymykseksi mutta kannabis on kansainvälinen

    ongelma. Alkoholi kuitenkin aiheuttaa enemmän ongelmia kuin muut

    huumeet, ja eri aineiden sekakäyttö korostaa myös alkoholin saamista

    yhtenäiseen valvontaan. Huumekomissio voi valtuuksiensa perusteella

    nostaa alkoholin käytön aiheuttamat ongelmat keskusteltaviksi sekä

    esittää toimenpiteitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi mutta

    ainoastaan WHO on yrittänyt esittää tätä ns. yhtenäistä näkökulmaa.

     

    Koska YK:n huumevalvonnan tavoite on epärealistinen, joutuvat valtiot

    tavoittelemaan saavuttamattomia päämääriä ja esittelemään uskomattomia

    saavutuksia. Esimerkki tästä oli pyrkimys saada kannabiksen kaikki

    ”ei-lääketieteellinen käyttö” loppumaan vuoteen 1989 mennessä. Tässä

    todistustaakka on annettu Intialle, joka joutui kyseisenä vuonna

    osoittamaan noudattavansa kansainvälistä normia riippumatta, mitä se

    sitten tarkoittaakin käytännössä. Mm. bhang eli hampun lehdistä

    valmistettu juoma on Intiassa jätetty huumausainelain ulkopuolelle.

     

    Kaiken yhteiskunnallisen politiikan tulisi vähentää inhimillistä

    kärsimystä ja tämän päämäärän innoittamana huumevalvonnan tulisi

    ensisijaisesti vähentää huumeiden  käytön aiheuttamia haittoja.

    Huumevalvonnan tavoitteiden ei tulisi olla epämääräisiä ja siksi

    huumeiden väärinkäyttö ja riippuvuus tulisi korvata yksinkertaisella

    käyttö-termillä. Huumeiden käyttö ja niiden valvonta ei ole myöskään

    samankaltainen ilmiö kaikissa kulttuureissa, ja siksi haittojen

    vähentämiseen pitää sisältyä myös valvonnan aiheuttamien kielteisten

    vaikutusten vähentäminen. (Bruun 1975, 285 – 292)

     

    Bruun ja työryhmä antoivat vuonna 1975 suosituksia YK:n

    huumevalvontajärjestelmän korjaamiseksi ja nuo suositukset ovat yhä

    ajankohtaisia, koska niitä ei ole toteutettu. Haittoja vähentävä

    politiikka on edelleen lähinnä kansalaisjärjestöjen toimintaa YK:n

    huumevalvontabyrokratian väitellessä termin merkityksistä:

     

    1. Komission tulisi tarkistaa kansainvälisen huumevalvonnan (alkoholi

    mukaan lukien) yleinen tavoite. Ehdotamme että toiminta suunnataan

    huumeiden käytön haitallisten vaikutusten minimoimiseen eikä

    ”huumeiden väärinkäyttöön” tai ”huumeriippuvuuteen”.

     

    2. Kansainvälisessä järjestelmässä pitäisi kehittää tapa puhua

    huumeongelmista muiden yhteiskunnallisten ongelmien taustaa vasten;

    valvontaa suositellessa pitäisi painottaa tämän asettamista

    yhteiskunnallisen politiikan laajempaan kehykseen.

     

    3. Huumeiden käytön kulttuurisia eroja tulisi kunnioittaa

    kansainvälistä valvontaa laadittaessa.

     

    4. Huumausaineita ei pitäisi kieltää sen perusteella, että ovatko ne

    lääketieteellisesti hyödyttömiä.

     

    5. Valvontatoimenpiteiden ensisijainen kohde tulisi olla

    kansainvälinen kauppa, jota käydään laillisia ja järjestäytyneitä

    kanavia myöten.

     

    6. Kansainvälisten toimistojen tulisi tarkkaan valvoa tuotantoa, joka

    on tarkoitettu ulkomaiseen levitykseen niin, että tähän sopivat esteet

    voidaan asettaa ajoissa silloin kun yhden maan yrityksen

    markkinointitavat pyrkivät luomaan uusia tarpeita toisen maan väestön

    keskuuteen.

     

    7. Koska komissio saa toimivaltuuksiensa puitteissa tarkastella

    kaikkia huumausaineita, joiden käyttö muodostaa kansainvälisen

    ongelman, sen tulisi keskustella alkoholin käytön aiheuttamista

    ongelmista ja harkita toimenpiteitä niiden lievittämiseksi.

     

    (Bruun 1975, 293 – 294)

     

  • Huumekauppa: Kriminaalien politisoituminen ja poliitikkojen kriminalisoituminen








    Lähde: Moisés Naím: The Drug Trade: The Politicization of Criminals

    and the Criminalization of Politicians. Working Paper Prepared for the

    First Meeting of the Global Commission Geneva, 24-25 January 2011

    http://www.globalcommissionondrugs.org/Arquivos/Global_Com_Moises_Naim.pdf

    http://www.idpc.net/sites/default/files/library/Drug-trade-politicisation-of-criminals-and-criminalisation-of-politicians.pdf

     

    Mikä on Global Commission on Drug Policies:

    http://www.idpc.net/alerts/the-global-commisson-on-drug-policy

    Global Commission on Drug Policies kotisivut:

    http://www.globalcommissionondrugs.org/Default.aspx

    Global Commission on Drug Policies taustaraportteja:

    http://www.globalcommissionondrugs.org/Documents.aspx

    Naím kertoo kirjastaan Illicit: How Smugglers, Traffickers, and

    Copycats Are Hijacking the Global Economy, 2005

    http://www.carnegiecouncil.org/resources/transcripts/5279.html

    pdf:nä:

    http://www.carnegiecouncil.org/resources/transcripts/5279.html/_res/id=sa_File1/ILLICIT.pdf

     

    Moisés Naím (http://www.moisesnaim.com/) on vuonna 1952 syntynyt
    kansainvälisen talouden tutkija ja johtokunnan jäsen Carnegie
    Endowment for International Peace -järjestössä, Espanjan
    laajalevikkisimmän lehden El Paísin ulkomaan uutisten päätoimittaja ja
    kansainvälisesti tunnettu kolumnisti, jonka artikkeleita
    kansainvälisestä taloudesta ja globalisaation vaikutuksista
    julkaistaan yli 40:ssä sanomalehdessä usealla eri kielellä.
    Aikaisemmin hän toimi mm. Foreign Policy -lehden johtajana, Venezuelan
    kauppa- ja teollisuusministerinä, Venezuelan keskuspankin johtajana
    sekä Maailman pankin johtajana.

     

    Esipuhe: Enemmän kuin huumeet

    Hashim Thaci on albanialaisen mafia-tyyppisen järjestön johtaja, mikä
    salakuljettaa aseita, huumeita ja ihmiselimiä Itä-Euroopan halki. Hän
    sattuu myös olemaan Kosovon pääministeri.

    Marraskuussa 2008 William Klein, USA:n Kiovan lähetystön
    talousasiantuntija, viestitti Washingtoniin, että Ukrainan rikkain
    oligarkki Dmitry Firtash oli valtaamassa Ukrainan suurinta pankkia.
    Viestissä diplomaatti kuvaili Firtashin laajoja yhteyksiä maan
    huippupoliitikoihin ja -virkamiehiin. Sekä kuuluisaan venäläisen
    rikollisjärjestön johtajaan Seymon Moglievichiin.

    Toisessa Wikileaksin kautta paljastuneessa viestissä kerrotaan, kuinka
    Nicaraguan presidentti Daniel Ortega rahoitti vaalikampanjansa
    kansainvälisiltä huumerikollisilta saamallaan rahalla sekä Venezuelan
    presidentin Hugo Chavezin lähettämillä matkalaukullisilla rahaa.

    Presidentti Chavezilla tiedetään olevan rajoittamaton pääsy valtion
    öljyrahoihin, joita hän käyttää liittolaistensa rahoittamiseen muissa
    maissa. Yhdessä ilmi tulleessa tapauksessa vuodelta 2007 Buenos
    Airesin lentokentän tulli löysi vahingossa 800 000 US$ matkalaukusta
    Caracasista tulleessa lentokoneessa, jossa oli saapunut Argentiinan
    presidentin Nestor Kirchnerin ja Chavezin virkamiehiä. Käteinen oli
    menossa tukemaan Argentiinan presidentin rouvan vaalikampanjaa,
    jollekin virkamiehelle lahjukseksi tai molempia. Erään USA:ssa käydyn
    oikeudenkäynnin yhteydessä paljastui, että mm. Venezuelan kenraali
    Henry Rangel Silva oli osallistunut tapauksen peittely-yritykseen.
    Marraskuussa 2010 presidentti Chavez nimitti Silvan maan armeijan
    johtoon.

    Kaksi vuotta aiemmin USA oli virallisesti luokitellut Kenraali Silvan
    ”huumeparoniksi” syyttäen häntä ”huumeiden salakuljetuksen
    materiaalisesta avustamisesta”. YK:n huumetoimiston UNODC:n mukaan
    Venezuelan kautta kuljetetaan yli puolet Eurooppaan suuntautuvasta
    kokaiinista – usein Afrikan kautta.

    Afrikan maista on tullut tärkeä läpikulkureitti Andeilta ja joistakin
    Aasian maista tuleville huumeille rikkaaseen ja huumeille persoon
    Eurooppaan. Siksi väistämättä useat afrikkalaiset johtajat, heidän
    perheensä, armeijoiden upseerit, poliitikot ja oikeuslaitoksen
    edustajat ovat astuneet huumebisnekseen. Esimerkiksi Guinean
    presidentin poika paljastui maan suurimmaksi huumepomoksi.
    Etelä-Afrikassa maan poliisikomentaja Jackie Selebi tuomittiin vuonna
    2010 viideksitoista vuodeksi vankilaan kun havaittiin hänen olevan
    yhden maan rikollissyndikaatin johtaja.

    Poliisiosastot, armeija, oikeuslaitokset ja tiedotusvälineet ovat yhä
    useammin rikollisorganisaatioiden valtausyritysten kohteena.

    Venezuelan armeija ei ole mitenkään poikkeus siinä, että jotkin sen
    komentajista toimivat yhteistyössä huumeiden salakuljettajien kanssa.
    Wikileaksin julkaisemien raporttien mukaan Burman sotilashallinnon
    jäsenet rikastuttavat itseään huumerahalla. Joulukuussa 2010
    InterPress Service raportoi, että ”Armeijan hallitseman Burman
    ottaessa seuraavaa poliittista askelta tulevat juntan ja maan
    pahamaineisten huumepomojen suhteet valokeilaan. Viime vuonna
    kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä
    vaaleissa voittaneista kuusi oli tunnettuja huumeparoneja.”

    Valtion ja rikollisjärjestöjen yhteen kietoutuminen on näkyvää myös
    Afganistanissa, missä hallituksen huippuvirkamiehiä ja maakuntien
    kuvernöörejä – myös Karzain omaa veljeä – syytetään toistuvasti
    yhteistyöstä huumeiden salakuljettajien kanssa sekä myös näiden
    organisaatioiden johtamisesta. Bulgarian parlamentin jäsen ja
    vastavakoilun entinen johtaja Atanas Atanasov sanoi, että ”Muissa
    maissa on mafia mutta Bulgariassa mafia omistaa maan”. Nämä eivät ole
    irrallisia esimerkkejä. Näiden esimerkkien tarkoitus on kuvata sitä
    laajempaa kehitystä Aasiasta Afrikkaan ja Euraasiasta Eurooppaan tai
    Latinalaiseen Amerikkaan. Rikolliset ovat päässeet valtaan.

    Espanjan lahjonnan ja järjestäytyneen rikollisuuden syyttäjä Jose
    Grinda kertoi havainnollisen esimerkin tästä kansainvälisestä
    kehityksestä asiantuntijoiden kokouksessa Madridissa 2010. Grinda
    esitteli erilaisia tapoja, joilla Venäjän mafia toimii Espanjassa ja
    kuinka hän tutkittuaan kymmenen vuotta järjestäytynyttä rikollisuutta
    maassaan huomasi olevan välillä mahdotonta erottaa
    rikollisorganisaatio sen maan hallinnosta, mistä tämä organisaatio oli
    peräisin. Grindan mukaan Espanjaa uhkaa jatkuvasti ja vakavalla
    tavalla rikollisjärjestöt, jotka ovat usein pelkkiä Venäjän,
    Valkovenäjän, Tsetsenian ja Ukrainan hallitusten jatkeita, joita hän
    kutsui ”mafiavaltioiksi”. Näissä maissa hallitukset ja
    rikollisorganisaatiot toimivat yhdessä laillisten kaupallisten
    yritysten kautta, joilla on läheiset yhteydet poliittisiin johtajiin
    ja näiden perheisiin ja ystäväpiireihin.

    Kokouksen jälkeen USA:n Espanjan suurlähettiläs lähetti viestin
    syyttäjän analyysista todeten, että ”Grindan pääkohta oli se, että
    Venäjän hallitus näyttää suojelevan tai käyttävän joitakin korkean
    tason rikollisia… ja että tutkittuaan 10 – 12 vuotta
    järjestäytynyttä rikollisuutta hän uskoo, että terroristien pyrkiessä
    korvaamaan valtion ytimen järjestäytynyt rikollisuus pyrkii
    mukautumaan valtion rakenteisiin. Hän totesi yhteenvedossaan, että
    Venäjän hallituksen strategia on käyttää järjestäytyneitä
    rikollisryhmiä sellaisiin tehtäviin, joita se ei itse hallituksena
    pysty suorittamaan.”

    Kaksi Grindan kertomaa esimerkkiä Venäjän hallituksen tavasta käyttää
    rikollisjärjestöjä käsittelivät aseiden salakuljetusoperaatiota
    Kurdeille Turkin horjuttamiseksi käyttäen Venäjän armeijan
    tiedustelupalvelun määräysvallassa olevaa mafian jäsentä sekä
    salaperäistä Arctic Sea laivan tapausta, jonka uskotaan olleen
    lastattu täyteen hyvin kehittynyttä aseistusta ja joka ”kaapattiin”
    merellä ja katosi useiksi päiviksi. Grinda vakuuttaa, että tämä oli
    muutamien valtioiden tiedustelupalveluiden ja järjestäytyneen
    rikollisjärjestön yhteinen operaatio.

    Grindan analyysin keskeinen viesti on se, että ”mafiavaltioiksi”
    kutsumissaan valtioissa rikollisten ja poliittisten johtajien välinen
    kytkös on laaja, syvä ja pysyvä. Grindan mukaan ”ei voida erottaa
    hallituksen ja järjestäytyneen rikollisuuden toimintaa toisistaan”.

    Hänen johtopäätöksensä on huolestuttavan samanlainen kuin Euroopan
    neuvoston tekemä: ”Rikollisen luokan ja korkeimpien poliittisten ja
    yhteiskunnallisten asemien haltijoiden yhteistoiminnasta kertovat
    merkit ovat liian lukuisia ja liian vakavia ohitettaviksi”. Tämä
    raportti käsitteli Kosovoa. Grinda kertoi kokemuksistaan Espanjassa.
    Molemmat johtopäätökset sopivat täydellisesti – ja kiusallisesti –
    liian moniin valtioihin viidellä mantereella.

    Tästä viimeisestä havainnosta seuraa yksinkertainen ja tärkeä
    johtopäätös: huumeiden salakuljetusta vastaan taistelemisessa ei ole
    enää kyse huumeiden käytöstä. Kyse on hallituksista. Pääkohde tässä
    taistelussa ei voi olla riippuvaisten huumeiden käytön lopettaminen.
    Sen tulee olla rikollisten pysäyttäminen valtaamasta hallituksia
    kautta maailman. Huumeiden käyttö on ongelma. Mutta se kalpenee
    mafiavaltioiden lisääntymisen rinnalla.

    Harhakuvitelmat ja totuus kansainvälisestä rikollisuudesta.

    Selitin kirjassani ”Illicit” (Illicit: How Smugglers, Traffickers, and
    Copycats Are Hijacking the Global Economy, 2005. ISBN 978-0385513920)
    lukijoille kolmesta taustaoletuksesta, jotka ovat yhtä yleisiä kuin ne
    ovat myös vääriä. Ensimmäinen on se, ettei kansainvälisessä
    rikollisuudessa ole mitään uutta. Tämä oletus sisältää sen, että
    laiton kauppa, salakuljetus, pimeät markkinat ja rikollisuus ovat osa
    ihmiskunnan kokemusta ja siksi ”ei mitään uutta auringon alla”. Toinen
    erheellinen oletus on se, että salakuljetus – huumeiden, aseiden,
    ihmisten, ihmiselimien, pimeän rahan ja muun laittoman tavaran –
    valtioiden rajojen yli on rikollista toimintaa, joka tulee
    käsitteellistää sellaisenaan ja taistella sitä vastaan tavanomaisilla
    rikosten ehkäisykeinoilla: lain täytäntöönpanolla, oikeuslaitoksella
    ja sakko- tai vankeusrangaistuksilla. Kolmas väärä oletus on, että
    aivan kuten rikollisuus yleensä, laiton kauppa on ”maanalainen” ilmiö,
    johon kuuluu vain pieni poikkeavien joukko, joka hääräilee
    yhteiskunnan marginaalissa.

    Todellisuus on hyvin toisenlainen. Rikollisuudessa on paljon uutta –
    eikä vähiten sen kyvyssä tarttua 1990-luvulla ja sen jälkeen
    tapahtuneiden teknologian, talouden ja politiikan vallankumousten
    aiheuttamiin uusiin tilaisuuksiin. Rikollisverkostot – varsinkin ne,
    jotka jo toimivat useiden maiden alueilla – olivat 1990-luvun
    viestinnän ja kuljetuksen innovaatioiden ”varhaisia omaksujia”. Ne
    olivat myös Berliinin muurin kaatumisen jälkeisten talous- ja
    poliittisten uudistusten avaamien uusien markkinoiden ”ensimmäisiä
    pelureita”. Rikollisverkostot olivat – ja ovat yhä edelleen –
    globalisaation, teknologian ja politiikan etulinjassa.

    On tietenkin totta, että rikollisia, salakuljettajia ja pimeitä
    markkinoita on aina ollut olemassa. Mutta koskaan aiemmin eivät
    rikollisorganisaatiot ole kyenneet toimimaan globaalilla tasolla näin
    helposti ja siksi ne ovat saavuttaneet toiminnassaan sellaisen
    mittakaavan ja laajuuden, mikä kilpailee maailman suurimpien
    monikansallisten yritysten kanssa. Ja jos suuret monikansalliset
    yritykset ovat poliittisesti vahvoja niin miksi voidaan olettaa, että
    suuret monikansalliset rikollisorganisaatiot eivät sijoittaisi
    huomattavia osia suurista tuloistaan poliittisen vallan saamiseksi? He
    aikovat tehdä niin ja tekevät myös paraikaa. Rikollisuus ja politiikka
    kulkevat usein käsi kädessä. Mutta nyt näillä liittoumilla on valtavat
    mahdollisuudet vaikuttaa talouteen, yhteiskuntaan, geopolitiikkaan,
    kansainväliseen turvallisuuteen ja kansalliseen politiikkaan.
    1900-luvun Italian mafia oli suuri ja voimakas ja sitten se laajensi
    toimintaansa Yhdysvaltoihin. Mutta se ei koskaan saavuttanut sellaista
    globaalia otetta, poliittista vaikutusvaltaa, taloudellista valtaa tai
    kansainvälistä levinneisyyttä, mikä on nyt tunnusomaista joillekin
    maailman isoimmille kansainvälisille rikollisorganisaatioille, joiden
    tausta on Venäjällä, Kiinassa, Itä-Euroopassa tai Latinalaisessa
    Amerikassa.

    Yksi seuraus tästä rikollisorganisaatioiden uudesta mahdista on se,
    että perinteiset työkalut niitä vastaan taisteltaessa eivät enää ole
    päteviä. Kuten alussa esittämäni tapaukset tuovat esille, eivät näiden
    rikolliskartellien johtajat ole enää pelkkiä rikollisia vaan myös
    valtioiden päämiehiä, armeijoiden ylimpiä upseereita, poliitikkoja,
    tiedustelupalveluiden johtajia tai maailman suurimpien ja parhaiten
    varustettujen yritysten omistajia. Eli kuten espanjalainen syyttäjä
    Grinda selitti, että hän ei taistele mafiaa vastaan, vaan pikemminkin
    mafiavaltioita vastaan. Ja kuten hän huomautti, että terroristien
    yrittäessä tuhota valtio, yrittävät rikollisorganisaatiot kaapata sen
    ja käyttää sen resursseja ja instituutioita valtansa lujittamiseen ja
    toimintansa levittämiseen kotimaassa ja ulkomailla. Tämä epäsuhta,
    mikä tulee yksinäisen kansallisen syyttäjän yrittäessä taistella
    rikollisorganisaatiota vastaan, joka ei ole vain ylikansallinen,
    rikas, väkivaltainen ja armoton, vaan joka pystyy hyödyntämään
    kansallisvaltion ja sen diplomaattien, tuomareiden, vakoilijoiden,
    kenraalien, hallituksen ministereiden ja poliisipäälliköiden tukea, on
    järkyttävä.

    Yhteiskuntaa suojelee enää ylikuormitetut oikeuslaitokset, joiden
    pitää turvautua vanhentuneeseen lainsäädäntöön, kömpelöihin
    kansainvälisiin sopimuksiin ja hallitusten hitaasti liikkuvan ja
    resursseiltaan rajallisen byrokratian luomiin rajoituksiin. Näillä on
    vastassaan nopeasti reagoivat, hyvin motivoituneet organisaatiot,
    joilla on rahaa palkata parhaat lainopilliset ja taloudelliset
    lahjakkuudet, hankkia edistynein tekniikka ja värvätä
    vaikutusvaltaisimmat liittolaiset hallituksen sisältä ja ulkopuolelta.

    Toinen epäsymmetria tulee siitä tosiseikasta, että lain
    täytäntöönpanovirastot ovat kansallisia, kun taas suuret ja
    vaarallisimmat rikollisorganisaatiot toimivat useiden kansallisten
    lainsäädäntöjen piirissä. Valtioiden hallinto on suunniteltu toimimaan
    kansallisten rajojen sisällä kun taas salakuljetusorganisaatiot on
    suunniteltu toimimaan niiden yli. Hallitusten virastoille kansalliset
    rajat ovat pakkopaita kun taas rajat aiheuttavat salakuljettajien
    olemassaolon, kasvun ja kukoistuksen. Ilman kansallisrajoja ei samalla
    tuotteella (kokaiini tai työntekijän palkka) olisi erilaisia hintoja.
    Nämä hintaerot luovat puolestaan ne suuret voittomahdollisuudet, joita
    salakuljettajat hyödyntävät. Lisäksi rajat suojelevat rikollisia
    toisen maan lakiviranomaisilta. Nämä epäsymmetriat ovat hyvin
    ongelmallisia ja näiden ongelmien ratkaisemiseksi luodut välineet
    (sopimukset, monikansalliset organisaatiot, hallitusten väliset
    toimielimet, lain täytäntöönpanon yhteistyö jne) ovat hitaita ja
    kömpelöitä. Ajatus siitä, että edistyminen kansainvälisiä
    rikollisjärjestöjä vastaan taistelussa vaatii kansainvälisesti
    suunniteltua toimintaa, on yleisesti hyväksytty. Mutta kuinka hallitus
    voi koordinoida rikollisuuden vastaiset toimintansa toisen valtion
    kanssa, jonka hallituksen johtajat ovat myös valtion sponsoroiman
    mafian johtajia? Kuinka voidaan tehdä yhteistyötä toisen valtion
    poliisivoimien kanssa, jota johtaa rikollispomo?

    Vuonna 2006 152 valtion poliisipäälliköt kokoontuivat Brasiliassa
    INTERPOL:in 75:een yleiskokoukseen. INTERPOL on monikansallinen
    organisaatio, jonka tehtävä on ”taata ja tuottaa laajinta ja
    kattavinta mahdollista keskinäistä apua kaikille
    poliisiviranomaisille…” Avajaispuheessaan INTERPOL:in presidentti
    kehotti kollegojaan ”kehittämään sellaisia järjestelmiä, jotka
    varmistavat sen, että rajat ja niiden valvonta on varmoissa käsissä”.
    Jalo päämäärä – paitsi että tässä tilaisuudessa sen esitti
    rikollispomo. Puhuja oli Jackie Selebi, Etelä-Afrikan
    poliisipäällikkö, joka istuu nyt 15 vuoden vankeustuomiota maansa
    yhden rikollisjärjestön johtamisesta.

    Tämän monimutkaisuuden päälle tulee vielä se tosiasia, että vastoin
    toista yleistä oletusta monissa maissa rikolliset eivät enää elä ”maan
    alla”, he eivät ole enää yhteiskunnan marginaalin jäseniä ja suurin
    osa heistä ei enää ole erityisen poikkeavia. Tämän vastakohta on
    useimmiten asioiden todellinen tila. Rikollisorganisaatioiden johtajat
    ovat usein julkisesti hyvin tunnettuja ja sen sijaan, että he
    eläisivät piilottelemalla tai ”maan alla”, esiintyvät he usein
    sanomalehtien juorupalstoilla tai urheilutapahtumissa omistamiensa
    suosittujen urheilujoukkueiden kanssa. He ovat maansa tunnetuimpia
    hyväntekijöitä, joilla on myös valvonnassaan TV- ja radioasemia sekä
    vaikutusvaltaisia sanomalehtiä. He kuuluvat maittensa poliittiseen,
    sotilaalliseen, talous-, kulttuuri- ja tiedotuseliittiin. Heidän
    ”sotilaat”, jotka eivät kuulu eliittiin, ovat yhteiskunnan
    keskivertojäseniä eivätkä välttämättä poikkeavia rikollisia. Ne
    miljoonat, jotka ovat aktiivisesti mukana Kiinan
    väärennösteollisuudessa, Afganistanin huumekaupassa, polttavat
    marihuanaa säännöllisesti tai ne sadat tuhannet, jotka joka vuosi
    palkkaavat rikollisia salakuljettamaan itsensä Eurooppaan tai
    Yhdysvaltoihin tai Manhattanilla tai Milanossa asuva hyvin
    toimeentuleva perhe, joka palkkaa ”laitonta työvoimaa” rikkomalla
    tietoisesti lakia, eivät sovi mihinkään kriminologian
    perusmääritelmään rikollisuudesta tai poikkeavuudesta. He eivät ole
    poikkeavia vaan laajan yhteiskuntaryhmän keskivertojäseniä.

    Ensimmäisessä osassa päädyin johtopäätökseen, että maailmanlaajuisen
    huumekaupan tärkein uhka yhteiskunnalle ei ole huumeiden käyttäjien
    terveys tai heidän käytöksensä seuraukset muille vaan vielä
    pahaenteisemmät seuraukset, jotka aiheutuvat laajamittaisista
    rikollisorganisaatioiden suorittamista hallitusten kaappauksista.
    Siksi huumekaupan rajoittamisyritysten pääkohde ei voi olla ainoastaan
    huumeiden tuotantoon ja kuluttamiseen puuttuminen. Huumepolitiikalla
    tulee pyrkiä rajoittamaan mafiavaltioiden lisääntyminen ja
    neutralisoimaan jo olemassaolevat. Tässä kappaleessa korostan sitä,
    että nämä rikollisorganisaatiot ovat saavuttaneet ennen näkemätöntä
    valtaa, että ne ovat syvälle juurtuneet omiin yhteiskuntiinsa ja niitä
    vastaan taistelevat ovat hyvin epäedullisessa asemassa. Tämä on
    epäsymmetrista sotaa, jossa rehelliset hallitukset ovat häviäjän
    asemassa.

    Mitä pitää tehdä?

    Huumeiden vastaisen taistelun keinoluettelo tunnetaan yhtä hyvin kuin
    tiedetään, kuinka vaikea se on muuttaa tehokkaaksi kansainväliseksi
    toimintasuunnitelmaksi, joka tuottaisi pysyviä tuloksia. Useimmiten
    käytetyt suositukset sisältävät kaikki tai muutaman seuraavista:

    – Huumeiden käyttöä pitää käsitellä kansanterveysasiana eikä huumeiden
    käyttäjien vastaisena ”sotana”.

    – Enemmän resursseja ehkäisyyn ja vähemmän valvontaan ja
    vangitsemiseen. Julkisia menoja poliisilta, oikeuslaitokselta ja
    vankilalaitokselta klinikoihin, sairaaloihin ja koulutukseen.
    ”Haittojen vähentämisestä” ensisijainen toimintatapa.

    – Yksilön huumeiden käyttöä säädeltävä ja dekriminalisoitava
    valikoivasti samalla kun hyökätään niitä verkostoja vastaan, jotka
    kuljettavat ja jakelevat suuria määriä kovia huumeita.

    – Rikollisverkostojen rahoituskanavat, logistiikka ja rakenne
    jäljitettävä ja tuhottava.

    – Toiminta johtajia ja huumepomoja sekä toiminnan ”mahdollistavia
    toimijoita” (lakimiehet, kirjanpitäjät, talousasiantuntijat,
    logistiikka-, kauppa- ja tietotekniikka) vastaan.

    – Hajallaan olevat ja huonosti yhteensovitetut kansalliset ja
    kansainväliset huumeiden salakuljetuksen vastaiset ponnistelut
    yhdistettävä.

    – Tehokkaampia useiden maiden yhteisiä aloitteita on kehitettävä ja on
    sijoitettava lisää monitahoisiin lähestymistapoihin, joilla pyritään
    pääsemään tasoihin rikollisverkostojen kansainvälisen liikkuvuuden ja
    operaatioiden laajuuden kanssa.

    – Pitää luoda huumeiden vastaisten asiantuntijoiden, lakimiesten, lain
    täytäntöönpanotoimistojen ja poliittisten johtajien ”globaaleja
    verkostoja”.

    Eri maissa on omaksuttu näitä toimenpiteitä eri määrin ja erilaisella
    menestyksellä. Mutta huolimatta laajalti hyväksytystä retoriikasta,
    joka tunnustaa sen, ettei globaalia ongelmaa voida poistaa
    kansallisilla ratkaisuilla, suurin osa toiminnasta on edelleen
    pääsääntöisesti kansallisesti suuntautunutta. Ja vaikka yhä enemmän
    tunnustetaan se, että globaalit kansainväliset rikollisverkostot ovat
    uhka demokratian toiminnalle, taloussektorille, teollisuudenalojen
    toiminnalle, kansalaisten turvallisuudelle, ihmisoikeuksille tai ne
    voivat vaarallisesti horjuttaa geopoliittista vakautta, on
    poliisiosastojen ja muiden lainvalvontatoimistojen työ erillään
    kansallisen turvallisuuden takaavien toimistojen työstä. Tarpeetonta
    ehkä huomauttaa mutta monissa maissa jotkin edellä mainituista
    suosituksista – varsinkin ne, joissa suositellaan kieltolain
    hylkäämistä – ovat poliittisesti pannassa, vaikka samat poliittiset
    johtajat voivat yksityisesti myöntää, että nykyinen lähestymistapa ei
    toimi ja voi olla jopa haitallinen yhteiskunnalle.

    Tämä ”epämiellyttävä totuus” lienee sen hitaan edistyksen ja
    toistuvien epäonnistumisien ytimessä yrittäessämme saada
    kansainvälisten rikollisorganisaatioiden kasvu yleisesti ja huumeiden
    salakuljetus erikseen pysähtymään. Tämä edistys vaatii sitä, että
    suuri yleisö kaikkialla tiedostaa hallitusten kriminalisoitumisen
    aiheuttaman valtavan uhan. Mutta tälläisen tietoisuuden nostattaminen
    voi olla vaikeaa, koska niin monet huumeiden käytön rajoittamista
    tavoittelevan lähestymistavan näkökohdat ovat niinkin kiistanalaisia
    kuin ne ovat nykyään. Monissa maissa pelkät ehdotukset kieltolain
    kumoamisesta salakuljetuksen houkutuksen vähentämiseksi sekä
    hallitusten rajallisten resurssien keskittämiseksi huumekaupan
    haitallisimpien vaikutusten torjumiseksi aiheuttavat syytöksiä
    pehmeydestä rikollisuuden edessä tai vielä pahempaa.

    Ehkä se tapa, millä aikoinaan ristiriitainen ”epämiellyttävä totuus”
    maailman lämpötilan noususta tuli hyväksytyksi ja nousi vakavan
    keskustelun, julkisen politiikan ja jopa kansainvälisten sopimusten
    aiheeksi, voisi osoittaa sen kehityskaaren, jota epämiellyttävä totuus
    hallitusten lisääntyvästä kriminalisaatiosta voisi seurata.

    Al Goren dokumentti ja kirja, kaksi hänen saamaansa Oscar-palkintoa
    sekä Nobelin rauhan palkinto eivät olisi yksinään pystyneet luomaan
    sitä poliittisen kannatuksen vyöryä, mikä johti hallitukset – ja
    varsinkin USA:n hallituksen – tekemään toiminta-aloitteita sellaisessa
    asiassa, mikä koettiin pitkään hyvin spekulatiivisena, ideologisesti
    painottuneena ja tieteellisesti ristiriitaisena mahdollisuutena. Uusi
    tieto ja kehittynyt tiede maailman lämpenemisestä ja sen
    ilmastollisista vaikutuksista olivat ne korvaamattomat osatekijät,
    jotka johtivat Al Goren näyttävään menestykseen saada kangistunut ja
    suurelta osin välinpitämätön suuri yleisö toimintaan. Toisaalta tiede
    yksinään tai asiantuntijoiden yksimielisyys olisivat olleet
    riittämättömiä kansalaisten motivoimiseksi seuraamaan tätä asiaa tai
    hallitusten motivoimiseksi toimintaan. Näitä samoja aineksia tarvitaan
    niiden reaktioiden synnyttämiseksi, jotka johtavat tehokkaampiin
    aloitteisiin hallitusten kriminalisoitumisen aiheuttamia uhkia
    vastaan.

    Rikollishallitusten leviämisen estämisen eikä pelkästään huumeiden
    kulutuksen lopettamisen tulisi olla ponnistelujemme ensisijainen
    kohde.

    Vaarallisin puutos meidän yhteisessä ymmärryksessä on se, että
    rikollisyritykset ovat nyt muodostuneet hallituksiksi ja että jotkin
    hallitukset ovat vallanneet rikollisorganisaatioita mutta eivät niiden
    hajottamiseksi vaan käyttääkseen niitä taloudellisten, poliittisten ja
    sotilaallisten etujen saavuttamiseksi.

    Rikollisista on tulossa poliitikkoja ja valtioiden virkamiehiä. Ja
    hallitusten huippuvirkamiehillä ja poliittisilla johtajilla on
    kaksoisrooli laajojen ja usein kansainvälisten rikollisyritysten
    johtajina.

  • Tohtori.fi: Kannabiksen vaikuttavasta aineesta apu syöpäpotilaiden vakavaan ongelmaan?

    http://www.tohtori.fi/?page=4031888&id=0925746







     

    http://www.eurekalert.org/pub_releases/2011-02/esfm-cic021811.php

                 

     

    Kannabiksen vaikuttava ainesosa, THC eli

    delta-9-tetrahydrokannabinoli, voi auttaa ruokahalunsa menettänyttä

    syöpäpotilasta saamaan ruokahalunsa takaisin ja jopa maistamaan

    paremmin, ilmenee tällä viikolla Annals of Oncology –lehdessä

    julkaistusta tutkimuksesta.

     

    Ruokahalun menetys on yksi hyvin yleisistä syöpäpotilaiden

    keskuudessa, sillä syöpähoidot ja myös syöpä itsessään voi vaikuttaa

    merkittävästi maku- ja hajuaisteihin. Ruokahaluttomuudella voi olla

    ikäviä seurauksia: paino putoaa, elämänlaatu huononee ja pahimmassa

    tapauksessa se voi vaikuttaa jopa selviytymiseen syövästä. Tästä

    syystä tehokkaiden keinojen löytäminen ruokahalun säilyttämiseksi

    syöpäpotilailla on erittäin tärkeä osa heidän hoitoaan.

     

    Nyt julkaistun pienehkön kanadalaistutkimuksen tulokset ovat lupaavia.

    Vuosien 2006-2008 välillä toteutettuun pilottitutkimukseen osallistui

    21 jostain levinneestä syövästä (poislukien aivosyövästä) kärsivää

    aikuista potilasta, jotka olivat syöneet vähintään kahden viikon ajan

    huonosti heidän sairautensa johdosta. Kaikki potilaat olivat joko

    tutkimushetkellä tai olivat aiemmin olleet kemoterapiassa.

     

    Syöpäpotilaista noin puolille annettiin farmaseuttien toimesta

    kannabiksen psykoaktiivista THC-aineosaa kapseleissa ja loput saivat

    lumelääkettä. Kapseliryhmään kuuluneiden annostus oli 2,5 milligrammaa

    THC:ta kerran päivässä ensimmäisten kolmen päivän ajan, jonka jälkeen

    annostusta nostettiin kahteen kertaan päivässä. Potilailla oli

    halutessaan mahdollista lisätä annostustaan myöhemmin jopa 20

    milligrammaan THC:ta vuorokaudessa, mutta vain muutama syöpäpotilas

    teki näin. Hoito kesti kaiken kaikkiaan 18 päivää.

     

    Tutkimukseen osallistuneet koehenkilöt täyttivät ruokahalua

    selvittäneitä kyselyitä kolmessa vaiheessa: ennen tutkimuksen alkua,

    keskellä sitä ja tutkimuksen lopuksi.

     

     

    THC parantaa syöpäpotilaiden ruokahalua ja auttaa nukkumaan

     

    Tutkimuksen tuloksista selviää, että valtaosa (73 %) THC:ta saaneista

    potilaista raportoi ruokahalun parantuneen hoidon aikana, kun taas

    kontrolliryhmässä olleista vain kolmannekselle kävi samoin.

    THC-ryhmässä myös ruoan maittavuus lisääntyi, sillä THC:ta saaneista

    yli puolet (55 %) kertoi lääkityksen parantaneen ruoan makua.

    Plaseboryhmässä vain kymmenesosa vastasi samalla tavalla.

     

    Yhdelläkään THC:ta saaneista ruokahalu ei heikentynyt hoidon myötä.

    Sen sijaan lumelääkettä saaneista peräti 50 prosentilla ruokahalu

    lähti tutkimusaikana heikkenemään. Ruokahalun lisäksi THC näytti

    tutkimuksessa parantavan myös koehenkilöiden unenlaatua.

     

    ”Tämä on ensimmäinen satunnaistettu koe, joka osoittaa, että THC tekee

    ruoasta paremman makuista ja parantaa edenneestä syövästä kärsivien

    potilaiden ruokahalua, kuten myös auttaa heitä nukkumaan ja

    rentoutumaan. Löydöksemme ovat tärkeitä, sillä tällä hetkellä ei ole

    yhtään hyväksyttyä hoitomuotoa syöpäpotilaiden kokemiin haju- ja

    makuaistien muutoksiin. Olemme innoissamme mahdollisuudesta, että

    THC:ta voitaisiin käyttää lisäämään potilaiden ruokanautintoa”, kertoo

    tutkimusta johtanut Albertan yliopiston yliassistentti, tohtori Wendy

    Wismer.

     

    Wismerin mukaan seuraavaksi tarvitaan aiheesta laajempia, faasi II:n

    tutkimuksia, mutta ennen kuin niitä saadaan kehottaa hän lääkäreitä

    harkitsemaan THC:n käyttöä syöpäpotilaiden hoidossa.

     

    Lähde: European Society for Medical Oncology:n tiedote (välitetty

    EurekAlert!-uutispalvelun kautta)